Viimeinen kuukausi on täyttynyt kaikenlaisesta pienestä, mutta aikaavievästä sälästä. Suuren osan siitä olen pystynyt tekemään kotona, ja niinpä esimerkiksi lukeminen on onnistunut aiempaa paremmin. Alla eriteltyinä viimeisen kuukauden 'helmet'.
Tapahtumia
UMASS:n neurologian klinikan ensimmäinen "Resident Research Celebration"-iltatapahtuma veti mukaan erikoistuvien lisäksi ison osan erikoislääkäreistämme. Pikku-O lähti mukaani. Ohjelma alkoi klinikan johtajan, professori Robert Brownin tervehdyksellä ja jatkui posterisessiolla. Samanaikaisesti oli tarjolla alkoholipitoista juomaa ja ihan kamalan makuista pizzaa; niin pahaa, ettei edes Pikku-O pystynyt palaansa syömään loppuun. Jälkiruoaksi oli kakkua, eikä sekään oikein maistunut seuralaiselleni. Posterisession jälkeen professori Schwartz piti esitelmän klinikan tutkimustyön historiasta. Tilaisuus päättyi neljään 10-15 minuutin esitykseen, joista yhden pidin minä. Oma aiheeni oli:" Impact of Leukoaraiosis Burden on Hemispheric Lateralization of the NIHSS Deficit in Acute Ischemic Stroke". Muut esiintyjät olivat libanonilainen Ribal (PGY 3), islantilainen Anna (PGY 4) ja kyproslainen Evy (PGY4) yhdessä puertoricolaisen MS-Fellow Idaniksen kanssa. Pikku-O jaksoi upeasti kuunnella, eikä juurikaan turvautunut mukaanottamaansa Harry Potter-kirjaan. Hän vaikuttui Ribalista sen verran paljon, että kuulin ko. nimen mainittavan noin 10 kertaa seuraavan viikon aikana.
Kävin kuuntelemassa Annan Grand Rounds-esitelmän dystonioista. Hän suuntaa nyt North Carolinaan Liikehäiriö-fellowshipia suorittamaan ja muuttaa asumaan lähelle ystäväämme S:aa.
Uusien erikoistuvien varalle rakennetaan interaktiivista, kriittisten neurologisten sairauksien mallia käyttäen hyväksi kymmenien tuhansien dollarien arvoisia elvytysnukkeja, jotka voivat saada epileptisen kohtauksen, hikoilla, puhua ja joiden pupillit reagoivat valolle. Koska erikoislääkärit tarvitsivat koulutusta, menimme erikoistuvina harjoituskappaleiksi. Meidän piti selvitä Status Epileptikus-tilanteesta antamalla hoito-ohjeita, jotka joko helpottivat tai pahensivat nuken tilannetta. Aika hauskaa. Samoja nukkeja käytin viikkoa myöhemmin käydessäni uusimassa sekä BLS (basic life support) että ACLS (advanced cardiac life support) sertifikaationi.
Kävin myös pakollisissa "Exit"-haastatteluissa sekä koko UMASS:in erikoistuvien toimistossa että ohjelmajohtajamme Carandangin toimistossa. Haastattelut olivat enemmänkin tiedotustilanteita siitä, mitä kaikkea tulee ottaa huomioon siirtyessään paikasta tai toimesta toiseen. Asioita on aika paljon.
Sertifikaatioita
BLS ja ACLS-sertifiointien lisäksi hoidin alta pois muutaman muunkin. Fellowshipia varten minun pitää jälleen olla NIHSS-sertifioitu. Sen sain hoidettua AHA:n sivujen kautta. Ihan minimaalista tutkimustyötäkin varten taas täytyy huolehtia, että ns. CITI-training on ajantasalla. Se on ihan kamalan turhauttava, monituntinen prosessi, jonka olen joutunut läpikäymään jo kahdesti aiemmin. Mutta nyt sekin on tehty.
Nurkkien, kaappien ja sahköpostitiedostojen siivoamista
Suuri osa ajastani sairaalalla viimeisen kuukauden aikana koostui siivoamisesta. Palautin hakulaitteeni (numero 4153 siirtyi osaltani historiaan), ja mini-IPADini. Tämä viimeksimainittu tuotti suurinta harmistumista Pikku-O:lle, joka on ollut laitteen pääkäyttäjä. Itsekin siihen kiinnyin, mutta enemmänhän se on ollut huvi- kuin työkäytössä. Aikamoisen määrän tiedostoja ja sähköposteja siirsin työkoneelta kotikoneelle. Yritin haalia kaikki mahdolliset todistukset mukaani. Neurologian viimeisiä todistuksia joudun tosin vielä hetken odottamaan.
Tutkimustyön loppuunsaattamista
Tutkimustyöni UMASS:issä ei ole vieläkään täysin taaksejäänyttä. Vihonviimeinen, epäonninen paperini on jälleen lähetetty uudelleenarvioitavaksi. Kyseessä on jo 6. lehti. Huoh!
Viimeiset klinikat
Kolmen vuoden ajan, joka viikko yhtenä iltapäivänä (PGY 2: tiistai, PGY 3: torstai ja PGY 4: keskiviikko) olen mennyt poliklinikalle vastaanottamaan sinne saapuvia potilaita. Joka kolmas kerta on ollut ns. "continuity clinic", jonka tarkoitus on ollut omien potilaiden seuraaminen. PGY2-vuonna kaksi muuta olivat joko "sleep and headache"- tai epilepsiapotilaita, PGY 3-vuonna lihastauteja tai dementiaa ja viimeisenä vuonna liikehäirioitä tai MS-tautia.
Kolmanneksi viimeiseen kukaan ei saapunut paikalle. En harmistunut. Toiseksi viimeiseen, liikehäiriöpoliklinikalle tuli migreenipotilas ilman minkäänlaisia liikehäiriöoireita sekä iäkkäämpi Parkinsonintautia sairastava nainen, jonka olen tavannut 3 kertaa aiemmin. Hän pahoitteli lähtemistäni ja halusi halata. Viimeinen oli MS-klinikka, johon tuli vain yksi nainen. Edelleen en ollut pahoillani. Harvoin kaikki potilaat saapuvat paikalle, mikä on ihan käsittämätöntä resurssien hukkaamista. Samaan aikaan jono poliklinikalle on yli 1000 potilaan pituinen.
Graduation Dinner
Olen nyt virallisesti valmistunut UMASS Neurology Residency-ohjelmasta ja olen "Board-Eligible Neurologist" eli tenttiä vaille valmis neurologi. Tentti on syyskuussa. Valmistumisjuhla oli lapsille melkoisen tylsä, paljon puheita sisältänyt, eikä kovin hyvää ruokaa tarjonnut tapahtuma, jossa kaikkia kiiteltiin ja ylistettiin amerikkalaiseen tapaan sanoja säästelemättä.
Alkupalojen jälkeen tilaisuuden Beechwood-hotellissa Worcesterissa aloitti klinikan johtajan, Robert Brownin puheenvuoro, jossa hän kävi meidät kaikki läpi muutaman sanan sanoen. Sen jälkeen jaettiin erilaiset tunnustuspalkinnot tyyliin kaikille jonkinlainen palkinto. Pöydässämme istuivat lisäksemme minun ikäluokkaani kuuluvat erikoislääkärit saksalainen Henninger, amerikkalaiset Goddeau ja Moodie sekä saksalainen Muehlslegel puolisoineen. Haimme seuraavaksi ruokaa, josta jo mainitsin sen olleen melkoinen pettymys. Ruoan jälkeen, osittain jälkiruoan kanssa yhtäaikaisesti jaettiin todistukset. Kaava oli sellainen, että ohjaaja, mentor, puhui lyhyesti, jonka jälkeen valmistuja vastasi. Anna oli ensimmäinen ja asetti riman korkealle. Hän oli kutonut lähes kymmenelle henkilölle islantilaistyyppiset villapaidat. Evy meni seuraavana, eikä oikein kyyneliltään saanut paljon sanotuksi. Minun vuoroni oli kolmantena. E:n mukaan pärjäsin hyvin. Vaikka eihän minulla todellakaan ollut mitään villapaitoja annettavanani! Jokainen meistä sai klinikalta lahjaksi kirjan. Minä sain: "Stroke: Pathophysiology, Diagnosis, and Management"-kirjan. Hienot refleksivasarat olimme saaneet jo aiemmin. Ja koordinaattorimme, Naomin, ompelemat OKN-testiliinat. Tilaisuus päättyi nuorempien erikoistujien tekemien kuvakollaasien sekä Funfacts-tyyppisten esittelyiden katsomiseen. Lapset olivat hurjan väsyneitä, mutta niin hyvältä tuntui, kun he kaikki halusivat tulla mukaan ja väsymyksestään huolimatta viipyä loppuun saakka.
Tämä päättää Neurologian erikoistumiskoulutukseen liittyvät kirjoitteluni. Kerään niistä vielä linkkikokoelman, mutta seuraavat aktiiviset tekstit kirjoitan uudessa roolissani uudessa paikassa ollessani. Alla kuva tärkeimmistä ystävistäni ohjelman aikana (vasemmalta: Anna, Evy, minä ja Yunis). Muita samalla kurssilla olijoita olivat Erik ja Jatinder. Uzma putosi kyydistä PGY 2-vuoden jälkeen aiheuttaen aikamoisen hässäkän ja porukkamme entistä tiiviimmän yhteishengen. Anna lähtee nyt North Carolinaan (ks. yllä) kahdeksi vuodeksi. Evy jatkaa MS-fellowna UMASS:issa kaksi seuraavaa vuotta. Yunis tekee vuoden stroke fellowshipin UMASS:issa, jonka jälkeen hän lähtee Johns Hopkinsiin kahdeksi vuodeksi tekemään Neurocritical Care-fellowshipiä. Erik muutti jo New Yorkin osavaltioon oikeisiin hommiin yli 300 000 dollarin vuosipalkalla ja Jatinder jatkaa vuoden UMASS:in neurofysiologia fellowna muuttaen vuoden päästä vaimonsa perässä Ohioon.
No comments:
Post a Comment