Praha-reissu marraskuussa 2025

Lähdin pitkän päivän (*aamusta olimme heränneet Turkey Trot-kisaa varten) päätteeksi Uberilla Loganille noin klo 17, ja olin aivan liian aikaisin paikalla. Aikaa toki tarvitsee, sillä käveltävää kentällä nykyään riittää terminaali E:n modernisoinnin johdosta, mutta olin tapojeni mukaisesti yliarvioinut ruuhkan ja turvatarkastuksen tehottomuuden - niitä ei ollut. Huomasin samalla, että perusodotuspaikkamme, "Cell Phone Lot" aivan terminaali E:n vieressa oli jonkinlaisena rakennusalueena, joten jatkossa pitänee keksiä jokin toinen paikka perhettä tai ystäviä Loganilta poimiessani.

Olin varannut halvoistakin halvemmat lennot ilman matkalaukkua ja mahdollisuutta vaikuttaa istumapaikkaan tai yhtään mihinkään muuhunkaan, joten olin henkisesti varautunut istumaan kolmipenkkisen istumarivin keskipaikalla aivan koneen perässä. Minut oli kuitenkin sijoitettu 3/4 lennosta ikkunapaikalle ja koneen etuosaan - vain viimeisin lento takaisin oli kolmipenkkisen rivin käytävällä eli ei huono sekään.

Ikkunapaikasta huolimatta ensimmäinen lentoni sujui huonoissa asennoissa koiranunta nukkuen siten, että joka paikkaan sattui. Toisella lennolla ensin nukahdin, mutta heräsin sitten koko kehon kivun lisäksi vatsakipuun, minka vuoksi aika nopeasti hyppäsin ylos ja lähdin kävelemään koneen takaosaan. En päässyt montakaan riviä omalta paikaltani ennenkuin kuulin kahden miehen huudahtavan:"Are you okay?" Minulle oli tullut tunnelinäkö ja jalkani alkoivat muuttua spagetiksi. Miehet ottivat käsivarsistani kiinni ennenkuin kaaduin ja auttoivat minut istumaan lattialle. Tuossa vaiheessa kaksi lentoemäntääkin oli paikalla. Opastin heitä laskemaan minut kokonaan alas ja nostamaan jalkani ylös. Muutaman minuutin kuluttua koin oloni tarpeeksi hyväksi, mutta lentoemännät eivät vielä olleet vakuuttuneita. Heidän kanssaan menin istumaan koneen takaosaan, jossa sain mukillisen mehua ja proteiinipatukan (*jota en vielä tuossa vaiheessa syönyt). Sain heidat uskomaan, että en pyörry uudelleen, ja pääsin vessaan. Oloni ei juuri parantunut, mutta minun annettiin kuitenkin mennä takaisin paikalleni. Kiitin niin lentoemäntiä kuin ystävällisiä miehiäkin heidän avustaan. Mietin kyllä, miten ihmeessä saan itseni lentoasemalta keskustaan, kun niin helposti meinasi taju lähteä. 

Onneksi oloni parani loppulennon aikana sen verran, että pääsin Iso-O:n antamien yksityiskohtaisten ohjeiden mukaisesti ensin bussilla numero 59 kahdeksan pysäkin verran metroasemalle, josta A-metrolla kuuden pysäkin verran keskustaan. Minulle lähetettyä karttapistetta Googlemapsin avulla seuraten löysin sekä siskoni että Iso-O:n aamupalaansa Bond Cafe:ssa lopetellen. Iso-O oli aika iloinen. Molempia nauratti aiheuttamani näytelmä lentokoneessa.

Kello oli tuossa vaiheessa noin 13 sikäläistä aikaa, ja majapaikalle pääsi vasta klo 15. Kävelimme siis kaikkien matkatavaroidemme kanssa parin tunnin ajan vanhassa kaupungissa hieman tuhnuisessa kelissä. 

Majapaikalle (Golden Angel Suites by Adrez Living) pääsi ovikoodilla, jonka tarvitsi ensin kahdesti alakerrassa ja uudelleen toisen kerroksen asuntoon astuessa. Kyseessä oli jonkinlainen vanha linna, joka oli aikoinaan - nyt jo aika kauan sitten - uudistettu pieniksi asunnoiksi kaivaten päivitystä lähitulevaisuudessa. Meillä oli yksi makuuhuone ja olohuone, jossa oli pieni keittiösyvennys. Vessa ja pesuhuone olivat erikseen.

Asettumisen jälkeen Iso-O lähti omalle asunnolleen sitä edellisen reissunsa jäljiltä siivoamaan, ja tapasi meidät sitten illallispaikassamme (U Kašpara). Söimme oikein hyvin ja varsin edullisesti perinteistä ja hyvää tsekkiläistä ruokaa. Vatsat täynnä kävelimme Iso-O:n asunnolle, jota hän innokkaasti esitteli. Muut asukkaat eivät olleet paikalla - pojat olivat Italiassa, ja huonekaveri tulossa siskonsa kanssa reissusta myöhemmin illalla. Asunnossa oli kaksi todella isoa ja yksi hieman pienempi makuuhuone, ja niihin nähden varsin pieni yhteinen tila, jossa oli keittiö ja ovet vessaan ja suihkuun. Pesukone löytyi kellarista.

Julkinen liikenne on Prahassa toimivaa ja helppoa käyttää jopa kieltä osaamattomille, joten hyvin löysimme siskon kanssa majapaikalle takaisin. Minulla oli kolmen päivän lippu kentältä jo ostettuna, L:lla vielä tuossa vaiheessa kertalippu. Tämä korjautui L:n osalta seuraavana päivänä kattaen koko loppureissun. Minun piti hankkia 24 tunnin lippu vielä torstaina. Liput pitää leimata ensimmäisen matkan alussa mahdollista tarkistamista varten. Jouduimme tarkastukseen metroasemilla kolmesti saman metromatkan aikana. Eli, kannattaa siis leimata.

Uni tuli asunnolle saavuttuamme helposti, vaikka sisäinen kelloni oli vasta kolme iltapäivällä. Se ei ole ihme, sillä untakin mittaava treenikelloni ei tunnistanut minun nukkuneen yhtään edellisenä yönä matkustaessani.

Tiistaina heräsin varsin virkeänä noin klo 7 aikaan, mikä on erikoista aikaerorasituksesta johtuen, ja lähdimme siitä heti sitten aamulenkille joen toiselle puolelle mäen päällä olevaan puistoon (Letna Park). Näimme muitakin juoksijoita, joista yksi iloisesti tervehti amerikkalaiseen tyyliin, mahdollisesti ollen sellainen.

Aamupalalle menimme edelliseltä päivältä jo L:lle ja Iso-O:lle tuttuun paikkaan (Bond Cafe). Paikka on viihtyisä, vain yksi huone, ja koko ajan täynnä porukkaa. Seinillä on kuvia James Bond-näyttelijöistä - siitä siis nimi. Tilasimme jo omat aamupalamme odotellessamme myöhässä saapunutta Iso-O:a. Saimme ne juuri pöytään, kun hän saapui iloisena pulputtaen. Hän tiesi heti, mitä tilata. Mukavan hetken ja erittäin maistuvan aamupalan jälkeen oli kiva lähteä Iso-O:n järjestämälle ensimmäisen kokonaisen päivän kiertueelle.

Aloitimme menemällä katsomaan vanhassa kaupungintalossa olevaa Astronomical Clock-tornia ja sen joka päivä klo 12 tapahtuvaa noin yhden minuutin mittaista aktiviteettia. Iso-O varoitti meitä sen olevan "underwhelming", ja sitähän se toki oli. Hauska pikkujuttu silti. Keli ei ollut paras mahdollinen. Pilviä riitti ja ajoittaisia sade/lumikuuroja saimme niskaamme. Kävelimme silti Prahan linnalle, jossa on nykyään myös presidentin kanslia ja sielta Vltava-joen yli mennyttä Charles-siltaa pitkin, onnea tuottavaa patsasta (St. John of Nepomuk) koskettaen joen yli takaisin vanhan kaupungin puolelle. 

Tuossa vaiheessa oli sekä tarve jollekin lämpöiselle että nälkä, ja Iso-O:n ohjaamana löysimme itsemme Irlantilais-pubista (Durty Nelly's Irish Pub) lounaalta. Kun tilasimme ruokaa, vaihtoi tarjoilija kielen suomeksi nähtyään mukanamme olleen Marimekon kassin. Hän oli Suomesta toista välivuotta viettävä nuori nainen. Hyva muistutus jälleen siitä, että suomen puhuminen ei ole aina täysin turvallinen salakieli - suomalaisia löytyy aivan kummallisista paikoista.

Tuhdin lounaan jälkeen hyppäsimme raitiovaunuun ja sillä toisen linnan (Vyšehrad) luokse. Kävelimme sen alueella hetken ennenkuin Iso-O lähti käymään asunnolla ja me suuntasimme valmistautumaan illalliseen.

Toisen illan illallinen oli Iso-O:lle tutussa Yami Sushi House-ravintolassa. Se oli reissun kallein, mutta hintansa arvoinen. Tilasimme neljä kahdeksan rullan settiä ja jatkoimme loppuun pienellä suklaakakulla. Vatsa oli jälleen aivan liian täynnä.

Yö ei sujunut aivan niin hyvin kuin edellinen, mutta lähdimme silti reippaina aamulenkille tällä kerralla Vltava-joen piennarta pitkin idän suuntaan pienellä saarellakin piipahtaen. Kauniin vanhankaupungin lisäksi näimme itäblokkiajan betonia ja muuta rumaa aiheuttaen melkoisen kontrastin keskenään.

Aamupalapaikaksi valikoitui majapaikkamme vieressä ollut Černá Madona-ravintola. Olimme jo annoksemme saaneet ennenkuin Iso-O saapui paikalle hieman hikisenä. Hänen raitiovaununsa oli pysähtynyt pitkään raitiovaunujonoon, ja matkustajat oli pyydetty poistumaan - ilmeisesti jokin isompi juttu, sillä sekaannus jatkui tuntikausia. Söimme jälleen oikein makoisat aamupalat herkullisella kahvilla höystettyinä.

Koska keli jatkui epävakaisena lumi/loska/sade-kombinaationa, mietin meille enemmän sisätiloissa tapahtuvaa aktiviteettia. Tämä ei aivan kaikilta osin onnistunut, sillä nimestään huolimatta Historical Oldtown, Medieval Underground & Dungeon Tour oli aikamoisen osan 1,5 tunnin mitastaan ulkona. Oppaamme oli hauska ja ryhmämme sopivan pieni siihen, että kierros oli vaikuttava ja mielenkiintoinen. Kävimme kolmessa erillisessa kohteessa - siksi siis myös ulko-osuus - jotka kaikki olivat maan alla siitä syystä, että Prahan kaupunki nostettiin vuosisatoja sitten kerroksen verran korkeammalle jatkuvien tulvien johdosta. Nämä tulvat ovat kyllä edelleenkin iso juttu - viimeisin oikein vaikuttava oli vuonna 2002, jolloin mm. yllä mainitut huoneet täyttyivät vedellä nekin.

Kierroksen jälkeen kävimme lämpöisillä juomilla Cafe Mares-kahvilassa, jossa Iso-O lisäksi päätyi kakkupalaseen. Viereisen pöydän mies jatkuvasti kääntyi meidän suuntaamme - epäselväksi jäi, miksi. Kahvila oli hieman kolkko ja aivan viimeisen päälle vaikutelmaa siitä ei jäänyt.

Hyppäsimme jälleen raitiovaunuun, jolla jatkoimme Národní Muzeum:ille. Iso-O:lle oli sanottu, että mikäli haluaa vierailla vain yhdessä museossa Prahassa ollessaan, tämä olisi se. Hän myös halusi nähdä 3,2 miljoonaa vuotta vanhan alkuihminen Lucy:n, joka todellakin oli siellä näytillä, joskin väliaikaisesti. Aika vaikuttavaa. Itse rakennuskin oli hieno ja näyttelytilat hallittavan suuria - ei siis liikaa niinkuin useissa Yhdysvaltain museoissa tuppaa olemaan.

Museon jälkeen oli nälkä, joten menimme hieman aikaisemmalle illalliselle. Harmillisesti Iso-O:n valitsema tsekkiravintola oli liian täynnä. Menimme siksi läheiseen ravintolaan (Kávarna Adria), johon Iso-O:lla oli sinänsä hauska aiempi kosketus, sillä he olivat tsekinkielen ryhmän kanssa olleet siellä ravintola-annoksien tilaamista harjoittelemassa. Ruoka oli aivan hyvää.

Ehdotin meille myöhäisillan aktiviteettia teemalla 'sisätiloissa' ja varasin liput Metro Comedy Club:in Open Mic stand up komedia-esitykseen. Komediaa taisi olla sekin, että olimme illan ainoat katsojat. Kellarissa olleessa huoneessa oli lisäksemme vain juontaja ja kuusi esiintyjää. Tilanne oli hassu puolin ja toisin, ja väistämättä johti siihen, ettei mahdollisuuksia toisen selän taakse piiloutumiseen ollut. Siinä oli suomalaisella tekemistä. Esiintyjät olivat hyvin eritasoisia, ympäri maailmaa, ja hyvin eri-ikäisiä. Yhdysvalloista oli juontajan lisäksi kaksi; nuorehko mies ja vanha nainen; huonoin esiintyjä oli Austraaliasta, ja paras ehkä Ukrainasta. Lisäksi oli nuori venäläisnainen ja nuori irlantilaismies.

Torstai-aamun lenkki oli jälleen joen rantaa pitkin samaan itäblokkisuuntaan, mutta kiva oli huomata, että hieman kauempana oli kovasti rakennusten parantamisia ja uudisrakentamista tapahtumassa. Ilmakin alkoi parantua. Pilvisyys muuttui puolipilvisyyden kautta kirkkaaksi auringonpaisteeksi.

Aamupalalle menimme erikoiseen Golden Egg-ravintolaan, jossa teemana oli kananmuna eri muodoissaan. Aivan hyvän aamupalan saimme, mutta ehkä itse olisin kaivannut muitakin vaihtoehtoja.

Iso-O oli suunnitellut meille seuraavaksi kävelyreissun lähempänä hänen asuinaluettaan, joten hyppäsimme raitiovaunun kyytiin ensin. Prahan kaupunginosat on nimien lisäksi numeroitu. Vanhakaupunki on Prague 1, tällä kerralla menimme käymään Prague 2 ja 3 - alueilla. Niissä näimme mm. mielenkiintoisen televisiotornin, jonka rakentaminen tapahtui 1980-1990 luvuilla itäblokin hajoamisen aikoihin. Iso-O vei meidät myös hienoihin puistoihin (mm. Riegrovy Sady jossa Iso-O on ollut ihailemassa auringonlaskua ystäviensä kanssa ja Grébovka (Havlíčkovy sady)-puisto, jossa Iso-O oli viettänyt aivan ensimmäistä Praha-päiväänsä) sekä läheisille joulumarkkinoille.

Tiemme erosivat hetkeksi, sillä Iso-O:n piti lähteä pakkaamaan viikonlopun Slovenia-matkaansa varten. Me matkustimme takaisin vanhaan kaupunkiin ja lähdimme pienimuotoiselle tuliaisten ostamisretkelle. Koska ostoksilla käyminen ei ole kummankaan meistä lempihommaa, oli aika nopeasti paljon parempi vaihtoehto istahtaa kuumalle viinille sekä tapas-naposteluille edelliseltä päivältä tuttuun Černá Madona-ravintolaan.

Iso-O kävi pudottamassa kamansa majapaikkaamme ja lähdimme yhdessä viimeisen illan kunniaksi oikein perinteiseen tsekkiläiseen ravintolaan (U Provaznice) syömään tsekkiläistä ruokaa. Iso-O:n tsekin kielellä tilaamista ja puhumista osasivat hieman iäkkäämmät tarjoilijamiehet arvostaa. Muutama pöydällinen puhui muuta-kuin-tsekkiä, mutta pääosa vieraista oli paikallisia. Ruoka oli raskasta niinkuin arvata saattaa.

Pienen majapaikassa piipahtamisen jälkeen lähdimme kaikki kävellen saattamaan Iso-O:n yöbussille kohti Slovenian Lake Bled:ia. Bussiasemalta kuitenkin hyppäsimme L:n kanssa metroon, jolla parin pysäkin verran matkustettuamme pääsimme aika lähelle. Menimme siitä sitten pian nukkumaan.

Aamusta L lähti ensin, minä pari tuntia myöhemmin samalla metro-bussiyhdistelmällä kentälle. Olimme molemmat kentällä aivan liian aikaisin - minä ehdin L:n vielä kentällä näkemäänkin, ja minun koneeni ei edes vielä ollut taululla, portista puhumattakaan. Huoh.

Kun portti oli tiedossa, minut kuulutettiin ainoana ihmisenä tiskille näyttämään viisumini. En ollut yllättynyt, sillä matkalaukun puutteesta johtuen check in oli tapahtunut netissä, eikä viisumista tuossa vaiheessa kysytty. En siis liikaa häkeltynyt muusta kuin siitä, että he osasivat lausua nimeni melkein oikein.

Itse lento lähti noin 30 minuuttia myöhässä, mutta koska Bostonin konekin Islannista eteenpäin oli myöhässä, oli aikaa aivan tarpeeksi Reykjavikissa siirtyä Schengen-alueelta sen ulkopuoliselle alueelle. Tämä siksikin, kun EU-passilla pääsee helposti elektronisesti jonojen ohi, ja turvatarkastusta ei Islannissa enää vaihtolentojen osalta ole (*arvostan).

Viimeisella lennolla istuin käytäväpaikalla. Torkahdin hetken, kun pienen flunssan ja painevaihteluiden johdosta jouduin lähinnä keskittymään hengittämiseen - sen verran sattui. Pienen paukahduksen jälkeen korvastani alkoi vuotaa nestettä. Pienessä tokkurassa ajattelin sen olevan aivoselkäydin nestetta, mutta eiköhän se vain ollut aamusuihkun jämiä. Kuuloni ei tosin ole vieläkään palannut täysin normaaliksi kummassakaan korvassa ja tukkoisuus ei meinaa helpottaa.

Saavuimme Bostoniin noin 15 minuttia aikataulusta myöhässä. Loganin muutosten johdosta kävelyä portilta rajatarkastuksiin oli ihan hirveästi. Muutaman iäkkäämmän pariskunnan ohittaessani mietin, ettei tilannetta ollut aivan viimeiseen saakka mietitty. Jono viisumi/ESTA-puolella oli lyhyt, paljon lyhyempi kuin yleensä, ja huomattavasti lyhyempi kuin kansalaisten puolella. Siitä huolimatta aikaa meni noin 20 minuuttia (*mikä ei tietysti ole hirvean pitkään), sillä jostain syystä diplomaatteja ja lentojen henkilökuntaa tuli meidän kauttamme vieden 1-2/3 tämän jonon tarkastajasta. Kun pääsin virkailijan kanssa juttelemaan, ei ongelmia ollut. Hän otti ensin minusta kuvan. Annoin hänelle passini, jossa on myös viisumitarra sekä erillisen viisumipaperin. Hän kysyi työstäni ja asumismuodostamme. Sormenjälkiä tai silmäkuvaa ei tarvinnut minun tällä kertaa jättää.  Kännykkääkään hän ei tutkinut epäsopivien sosiaalisen median postausten osalta.

Pitkä kävely terminaalin sisällä jatkui ennenkuin pääsin taksijonoon ja siellä jonon ensimmäisenä olleeseen taksiin. Se ajoi hieman epätyypillistä reittiä Brightonin läpi, mikä oli ok, sillä Bostonin liikenne oli huomattavan hiljainen Thanksgiving:in jälkeisestä perjantaista johtuen. 

Kotona minua odotti iloinen Pikku-O, joka oli tehnyt minulle valmiiksi ruoan. <3 Mia oli hänen kaverinaan keittiössä, kun saavuin. Pikku-O kertoi, että vaikka hänellä oli mennyt hyvin, oli mukavampaa, että olin takaisin. <3

Kotona oli siis mennyt hyvin. Heti maanantaina olin tosin saanut automaattisen ilmoituksen ja soiton koululta Pikku-O:n poissaolosta (*oli nukkunut pommiin). Torstaina hän oli leiponut ison kasan Chocalate Chip-keksejä, joista oli tullut oikea hitti Thanksgiving-juhlissa, joihon hän oli Mian perheen kanssa osallistunut.

Reissu on ohi. Kiva, että menin. Hienoa on myös se, että annoin itselleni pari päivää toipua ennen huomenna alkavaa arkea. Seuraavaan reissuun on aikaa vain kolme viikkoa. Sitä ennen ehtii tapahtua vaikka mitä.

 

Maastojuoksu-ura muutoskohdassa

Maastojuoksukausi on ohi. Pikku-O totesi:"Äiti, nyt olet saanut meidat kaikki State-kilpailuun". <3 Laitoin valmentajalle ja vaimolleen kiitosviestin vuosista, joiden aikana molemmista pojista on kasvanut todennäköisesti koko elämänmittaisia liikkujia. Alla viimeisiä juoksuja sekä kaikenlaista muuta marraskuussa tapahtunutta.

Pikku-O:n opintoihin liittyvää

Kuulin Pikku-O:n antavan kahdeksasluokkalaiselle tytölle (*hänen STEM-ohjattavansa) hyviä ohjeita, kuinka High Schoolissa kannattaa osallistua erilaisiin asioihin ja kuinka College-hakemukset kannattaa aloittaa jo edellisenä kesänä. Hän kuulosti rauhalliselta, asiansa osaavalta nuorelta mieheltä. Seuraavana sunnuntaina ohjattava ei kuitenkaan enää ilmestynyt tuutorointisessioonsa. Pikku-O ei tiedä, miksi.

Veteran's Day oli tiistaina 11. marraskuuta antaen Pikku-O:lle jälleen yhden arkivapaapäivän. Koska emme tavoitteiden mukaisesti saaneet edellisenä sunnuntaina Dartmouth- ja Duke-hakemuksia tehtyä, annoin hänelle ohjeen hoitaa ne kuntoon töissäollessani. Hän oli tehnyt hommia ja kirjoitelmat olivat menneet eteenpäin. Silti huomasin, että hän hyötyy vieressäistumisesta ja tekstien ääneen lukemisesta. Päivä oli hänellä kulunut nukkumisen, kirjoitelmien ja Netflixin lisäksi Chocolate Chip Cookie:n leipomisella. Mia tuli vasta illalla seuraksi.

Koulu on alkanut juniorivuotta paremmin. Pikku-O:n seniorivuoden ensimmäisen neljänneksen arvosanat saapuivat. AP-European History oli A-. Kaikki muut: Shakespeare, AP-Statistics, AP-Calculus-AB, AP-Biology, AP-Environmental Science, and Wellness olivat A. Hienoa Pikku-O!! Harmi, etteivät nämä näy tässä hakuvaiheessa valintoja jo tekeville collegeille.

Pikku-O:n urheiluja

MIAA XC Meet of Champions-kilpailu oli lauantaina 13. marraskuuta Devens:issä. Se päätti niin Pikku-O:n maastojuoksu-uran kuin minun monivuotisen urani hulluntavoin alueella juoksevana äitinä. Pääsin mukaan, koska työkaverini huolehti päivystysvastuusta usean tunnin ajan lauantai-iltapäivänä. Pikku-O:lla meni aivan hyvin ja mikä tärkeintä, hän oli itse iloinen saavuttuaan maaliin ajalla 17:49.47 min sijalla 155/188. Palkinnoksi hommasimme kilpailulogolliset college-housut. Voittajan aika oli 15:33.28 min, ja Southin nopeimman, Nolanin aika 16:19.70 min. South tuli joukkueena 10/23 sijalle. Newton North oli 14. Tyttöjen joukkueiden sijoitukset olivat toisinpäin - North oli paljon parempi. Samalla täytyy tietysti todeta, että kyseessä oli todellakin koko Massachusettsin (osavaltio, jossa on Suomea enemmän asukkaita, yli 7 miljoonaa) kisa, ja vain parhaimmat koulut olivat edustettuina. Se, että Newtonin molemmista High Schooleista oli sekä poikien- että tyttöjen-joukkueet mukana, oli aikamoinen juttu.

Kisan jälkeen Pikku-O sanoi olevansa "burned out" juoksemisen osalta ja alkoi valmistautua hiihtokauteen menemällä aamuisin ennen koulua punttisalille. Sitten hän tuli kipeäksi, ja punttitreenitkin jäivät.

Omien urheilujen lisäksi Pikku-O on ollut kannustamassa koulun muitakin joukkueita. Hän meni uudelleen jalkapallo-otteluun (*todellakin jalkapallo, ei amerikkalainen jalkapallo, vaikka on hän niissäkin käynyt). Ottelut maksavat jonkin verran. Olin antanut hänelle edellisellä kerralla käteistä mukaan, mutta se ei ollut käynyt - olisi pitänyt olla elektroninen lippu valmiina tai ainakin mahdollisuus maksaa kortilla (*hänen rahatilanteensa on viimeaikoina ollut aika heikko). Hän oli antanut kaverinsa maksaa ja jättänyt asian sikseen. Juttelimme, kuinka tärkeää on huomioida moinen palvelus ja maksaa velkansa takaisin. Keskustelun johdosta hän oli maksanut viimeisimmän ottelun itse.

Maastojuoksukauden palkinnonjakotilaisuus oli 18. marraskuuta. Samalla poikien joukkue huomioi seniorit, ja Pikku-O tuli kotiin kantaen erilaisia, hassuja tuotteita paidasta ja hatusta lippuun. Yhteinen nimittäjä kaikkien näiden kohdalla oli viikinki.

Pikku-O "Shadowing" eli mukana kierrolla

Pikku-O ja koulukaverinsa Netta tulivat mukaani kierrolle sunnuntaina. Olin edeltävästi huolehtinut, että heillä oli tarpeelliset lomakkeet täytettyinä ja allekirjoitettuina. Sovimme, että haemme Nettan kotoaan ja alustavasti lupasin kyydin kotiinkin huomauttaen, että tilanne voi muuttua kaaoottiseksi, minkä vuoksi päivä voi joko pidentyä selvästi tai jonkun muun pitää tulla heidät hakemaan. 

Netta oli valmiina, kun hänet poimimme Newtonin eteläisestä osasta mukaan. Aavistuksen ujo, Pikku-O:n tavoin perheen nuorin hyppäsi takapenkille ja tervehti kohteliaasti. Hetken hiljaisuuden jälkeen Pikku-O totesi:"Are we excited?" ja tilanne keveni. Selitin automatkan aikana, mitä odotettavissa oli, ja pääsimme aloittamaan jouhevasti heti, kun sain työtakin päälle.  

Ennen jokaista potilasta katsoimme kuvat, kävimme läpi sairaalaan johtaneet tapahtumat ja suunnitelman eteenpäin. Näimme suhteettoman paljon aivoverenvuotoja ja emme yhtään akuuttiin aivohalvaukseen tarjolla olevia lääkityksiä (liuotushoito) tai toimenpiteitä (trombektomia), mikä oli aavistuksen outoa. Kiersimme myös teho-osaston ja ensiavun lähinnä esittelytarkoituksessa.  Koska potilaita oli tavanomaista vähemmän, pääsimme lähtemään pois jo ennen puoltapäivää. Molemmat tuntuivat olevan tyytyväisiä kokemaansa.

Euroopasta kuuluu

Iso-O on ollut kipeänä. Koska hänellä oli (taas) edessään uusi matka johonkin, tällä kerralla Irlantiin, hän soitti minulle kysyäkseen, mitä hänen pitäisi tehdä. Annoin ohjeeksi kuulostella vointia ja jättää matka väliin, jos olo niin vaatii, tietäen jo ohjeita antaessani, että hän jättää ne huomiotta. Niinpä en ollut ihmeissäni, kun sain seuraavan snapin Irlannista. Olo oli pitkän yöunen jälkeen kuulemma paljon parempi. 

E:lla on neljän päivän vapaa ennen seuraavan viikonlopun kiinniolemista. Hän on viettämässä vapaataan Turussa ja oli puolioptimistinen, että joulun aikaan hänellä saattaa olla mahdollisuus vähän pidempään vapaaseen. Se olisi tosi upea juttu meillekin, sillä voisimme hänet tuona aikana tavata.

Minuun liittyvää

Vuosittainen lääkärintarkastukseni Beth Israel Needham Primary Care-polinikalla oli 13. marraskuuta. Saavuin tuttuun paikkaan 10 minuuttia ennen vastaanottoaikaani. Koska olin täyttänyt kaikki tarpeelliset esitietolomakkeet jo etukäteen, ohjattiin minut vain istumaan odotustilaan. Aika pian sen jälkeen vastaanottoavustaja, jonka muistan edellisiltäkin vuosilta hyväntuulisena jutustelijana, kutsui minut sisään, tarkasti perusasiat, mittasi verenpaineen, pulssin ja happisaturaation, antoi minulle taakse aukijätettävän sairaalakaavun, ja toivotti hyvät päivän jatkot. Lääkärini, Karen Scanlan, saapui pian hänkin. Hän spontaanisti kyseli E:n armeijasta ja oikeustieteelliseen pääsystä, Iso-O:n vaihdosta ja Pikku-O:n tilanteesta, ja kävi sitten läpi minuun liittyvät asiat, kuten uuden diagnoosini "Epiretinal Membrane" (*molemmat kauhistelimme mahdollista siihen liittyvää toimenpidetta), ja oli iloinen, kun kerroin viimein meneväni ihotautilääkärille maski-ihottumani johdosta. Hän kuin ohimennen totesi laittaneensa viime vuodelle suunnitellut laboratoriopyynnöt uudelleen, jotta voin mennä ne nyt otattamaan. Menin. Laboratoriohoitaja oli tällä kerralla paikalla, ja sain siis asian helposti hoidettua. Arvot olivat kaikkinensa oikein hyviä. Lopuksi varasin itselleni ajan seuraavaan tarkastukseen vuoden päähän.

Kävin hakemassa edeltävästi tilaamani joulukortit Walgreensilta. Takanani ollut nainen koputti olkapäätäni ja sanoi suomeksi:"Hei!!" Hän oli tuttu vuosien takaa; viimeksi tapasimme 2018 heillä illanvietossa heidän upeassa talossaan Lake Avenue:n varrella. Oli outo tunne ymmärtää, että tuosta tapaamisesta on todella vierähtänyt niin paljon aikaa.

Kahdestoista peräkkäinen Newtonin 5k-juoksutapahtuma Turkey Trot oli 23. marraskuuta. Viime vuonna sen juoksi Pikku-O, tänä vuonna menin mukaan minäkin. Kävin hakemassa numerolaput ja paidat edellisenä päivänä Heartbreak Hill Running-kaupasta ja laitoin omat kamani valmiiksi jo edellisenä iltana. Aamulla heräsin hyvissä ajoin syömään puuroa. Pikku-O sen sijaan priorisoi unen, ja kömpi sängystä ylös 10 minuuttia ennen lähtöä. Ajoin auton Zervas-koulun taakse ajaen vanhan kotimme ohi, ja saavuimme lähtöalueelle noin 15 minuuttia ennen lähtösummeria. Porukkaa oli paljon ja tunnelma katossa. Keli oli kirpeä pikkupakkanen, mutta aurinkoinen ja melko tyyni. Pikku-O sanoi, että hölkkää kisan läpi, mutta kun sitten ehdotin hänelle minun kirittämistäni, ei se sopinut, kun ei hän niin hitaasti halunnut hölkätä. No, Southin tyttöjen joukkueen nopein, juniori-Izzy, oli pyytänyt häntä samaan hommaan, ja siihen hän oli suostunut johtaen siihen, että tyttö tuli koko naisten kisan kolmanneksi. Pikku-O hölkkäsi 27/1292 sijalle, ikäryhmässään (15-19-vuotiaat pojat) 8/65 sijalle ajalla 18:40.7 min. Minä juoksin oman 5k-ennätykseni 26:24.8 min saapuen maaliin 386/1292 juoksijasta, ja omassa ikäryhmässäni (50-59-vuotiaat naiset) 14/87. Tunnelmamme oli positiivinen, kun kävelimme takaisin autolle mitalit kaulassamme. Kokonaistulokset löytyvät tämän linkin takaa.

Eräänä aamuna herätessäni näin autotallin valon räpsähtävän päälle. Syynä oli pihaan saapunut kojootti. Koska olen ja tulen olemaan lähikuukausien aikaan pimeän ja hämäränajan juoksija, tuntui tämä aika epämiellyttävältä. Kojootit eivät yleensä kimppuun hyokkää. Mutta kun vesikauhua löytyy tältäkin seudulta, ei hyökkäämattömyyteen voi luottaa.

Epstein-tarina on ollut uutisissa lisääntyvästi, ja sai jonkinlaisen etapin päätökseen, kun sekä kongressi että senaatti äänestivät lähes yksimielisesti, että kaikki paperit pitää julkaista. Tämä jää nähtäväksi - aikaa on 30 päivää. Asia oli siksikin iso, että demokraatit ja repuplikaanit pystyivat hetken toimimaan yhdessä ja viemään jotain eteenpäin. Tästä yhdessä toimimisesta oli erikoinen esimerkki myös New Yorkin uuden kaupunginjohtajan Mamdanin vierailu Valkoisessa talossa, ja ystävällinen vastaanotto kamerien edessä.

Minä lähden tänään reissuun. Pikku-O jää itsekseen huolehtimaan kodista, koulusta ja itsestään. Pyysin häntä olemaan keksimättä mitään uutta ja ihmeellistä poissaollessani.

Lämmityksestä, autosta, kilpailuista ja monesta muusta

Lämmitys lähti päälle maanantaina 27. lokakuuta. Laitoin termostaatin ensin ylikuumalle ja ilmasin patterit sitten. Sen jälkeen laitoin aiempien vuosien tavoin viikkoaikataulun siten, että aamut ja illat ovat asunnossa lämpöisempiä kuin yöt nukkuessamme ja päivät poissaollessamme. Huoneiden ovet laitoin ensin kiinni, sillä termostaatti on täkäläiseen tapaan vain yhdessä paikassa. Pikku-O kuitenkin kyseenalaisti tämän, ja googlaamalla aloin kyseenalaistaa itsekin. Ehkä ovien sulkeminen oli tärkeämpää monikerroksisessa talossa kuin yksitasoisessa? No, sen verran vakuutuin, että palasin takaisin ovet-saavat-olla-auki-tilanteeseen varsinkin, kun tykkään kodistamme enemmän näin.

Kylmien kelien saapuessa tuli tuskaisen selväksi, että meiltä on hävinnyt hyviä aktiviteetteihin sopivia hanskoja. Selitystä tähän ei ole, sillä ei niitä poiskaan ole laitettu. Meillä ei myöskään näytä olevan 'sopivia' sadettapitäviä housuja. Oikeasti on, muttei Pikku-O:n mieleisiä johtaen sellaiseen hassuun tilanteeseen, että hän meni sateella shortseissa kouluun ja vaihtoi kuivat housut koululla. Itse en niin vilukissana tekisi. Mutta siis, vaateinventaariolle on tarvetta.

Pikku-O:n opintoihin liittyvää

Ensimmäisen hakemussetin lähtemisen jälkeen olemme Pikku-O:n kanssa työstäneet seuraavia. Vaikka hän aiemmin oli niiden kanssa puuhastellut, kävi aika nopeasti selväksi, että aikamoisista raakileista on vielä kyse. Dartmouth-hakemus piti laittaa pakettiin jo viikko sitten, mutta jatkamme sen parissa tänään aikatauluun aiemmin laitetun Duke-hakemuksen lisäksi. Jotta hän välttäisi isosiskon - ja minun - kriisitilanteen, hänen pitäisi saada yksi per viikko valmiiksi. Toivon, että saamme siis molemmat tänään valmiiksi.

Hakemusten valmistelua edeltävästi hänen kuitenkin pitää hoitaa pois alta toisenlainen asia. Hän nimittäin ilmoittautui spontaanisti STEM-tuutoriksi kahdeksasluokkalaisille, ja ensimmäinen sessio virtuaalisesti on tänään. Hieno asenne! Tietysti aikaa ja energiaa voisi käyttää omaankin opiskeluun, mutta ei tästä voi harmissaan olla.

Harmissaan ei voi olla siitäkään, että vaikka opettajilta ei ehkä jatkuvasti tule täysin positiivista palautetta, on hän saanut upeaa palautetta useammaltakin äidiltä, viimeksi Nolanin äidiltä. Hän sanoi, että aina, kun hän tapaa Pikku-O:n, tämä tervehtii häntä kohteliaasti ja vastaa kysymyksiin kunnon lauseella. Minulla oli taas ylpeä äiti-hetki. 

Pikku-O:n kilpailuja ja urheiluun muuten liittyvää

Coaches Invitational-kilpailu oli Wrenthamissa 1. marraskuuta. Vein Pikku-O:n bussille klo 9.30, mutta lähdin itse noin tunnin ajomatkan päähän vasta puolen päivän aikaan, sillä Pikku-O juoksi seniorikisassa, joka oli klo 14.30. Hänellä meni aivan hyvin, 5k ajalla 17:24.9 min, mikä on puoli minuuttia viime vuoden saman radan ennätystä hitaampi, mutta tuulisessa kelissä oikein hyvä. Hän tuli 18/170 sijalla maaliin. Nolan voitti ajalla 16:22.4 min. Ennen kisaa lyhytsanaisesti minulle ärahtelevä Pikku-O oli oikein iloisella mielellä ja sain siksi meistä jopa muutaman yhteiskuvan.

Massachusettsin itäosan D1-koulujen (isot koulut) kilpailu oli samassa paikassa Wrenthamissa viikko myöhemmin, 8. marraskuuta. Southilta juoksijoina olivat Pikku-O:n lisäksi Nolan, Cody, Gavin, Patrick, Carl ja Harry, näistä kaksi viimeistä alkujaan Pikku-O:a hitaampia. Dashielia ei valittu - valmentaja oli maininnut tälle kapteenille, että hänen mielensä oli selvästi ollut jo tulevassa hiihtokaudessa, ja siksi kilpailunäyttäminen ei ollut jatkoon vakuuttanut. 

Vein Pikku-O:n bussille klo 11.30,  ja lähdin samalla vauhdilla itse ajamaan kohti Wrenthamia, sillä siellä olivat jo pienempien koulujen kilpailut käynnissä ja keli oli vaihtunut pilvisestä tihkusateesta aurinkoiseksi ja lämpimäksi. Olin jo kertaalleen kiertänyt alueen, kun näin Southin poikien raahaavan painavaa telttaa heidän perinteiselle paikalleen, ja pian näin Pikku-O:nkin. Hän oli paremmalla tuulella kuin viikko aiemmin. Heidän kisansa alkoi klo 14. Pikku-O:lla meni aivan hyvin, vaikka aika (17:36.30 min) oli huonompi, eika sijoitus (70/157, Southin seitsemäs) häntä ilahduttanut. Joukkueella meni kuitenkin tarpeeksi hyvin - olivat 6/23 - ja kun 7 parhainta pääsee koko Massachusettsin tason kisaan ensi lauantaina Devens:issä, aukesi ovi heillekin. Se ilahdutti tietysti. Näin kilpailun jälkeen iloisen joukkueen ja Mian, joka oli tullut kaverinsa kanssa Pikku-O:a kannustamaan.

Talvikauden urheiluilmoittautuminen on auki, ja ilmoitin kapteeni-Pikku-O:n joukkueeseen hiihtäjäksi. Olimme aiemmin ilmoittaneet hänet New England Nordic Ski Association:in (NENSA) jäseneksi, sillä hänellä on tavoitteenaan osallistua hieman isompiinkin kisoihin kuin 'vain' Massachusettsin osavaltiotason kisoihin. Sitä varten pitäisi olla sekä luistelu- että murtomaahiihtosukset. Jälkimmäisiä yritin ostaa Dashielin perheeltä, mutta näyttää siltä, että edellisen vuoden tavoin hän saa suksia heiltä lainata, mikä on ostamista parempi vaihtoehto minulle. 

Juhlia ja haavereita

Pikku-O oli 31. lokakuuta perjantaina Halloween-juhlissa. Lauantaille heillä oli tiedossa isommat juhlat, mutta ne peruuntuivat viime minuuteilla bileiden pitäjän sairastumisen johdosta. Pikku-O jovelina miehenä lupasi juhlat meille. He menivat ensin "pre-gaming" Nathanin luokse, ja saapuivat meille vähän ennen klo 22 isoäänisinä musiikki pauhaten. Kaduin, että olin tämän luvannut sekä itseni (nukkumisesta ei tullut mitään ennenkuin juhlat loppuivat, korvatulpista huolimatta) että varsinkin yläkerran naapurimme johdosta. Pidin pienen neuvottelusession hänen kanssaan jälkikäteen ja pyysin naapuriltamme anteeksi.

Viikolla Pikku-O kertoi kaatuneensa pyöränsä kanssa pimeässä. Kun kysyin, sattuiko, totesi hän, että sattuminen ei ollut ongelma. Puhelin oli. Se oli ottanut kontaktin taskussa ollessaan, ja näytön yläosa ei enää toimi. Huokaus. Tämän vain kaksi vuotta vanhan puhelimen oli tarkoitus porskuttaa High Schoolin ja armeijan läpi, mutta niin ei käynyt. Harmittaa, vaikka tietysti olen iloinen, ettei Pikku-O loukannut itseään.

Minuun liittyvää

Kävin ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissaolon aikana miesgynekologilla (*OK, TMI). Aikaa on vierähtänyt suomalaisesta versiostakin (1990-luvulla!), joten täysin en voi verrata, mutta kokemus oli erilainen ja siten mielenkiintoinen. Vastaanotto alkoi perinteisesti avustajan mittaamilla verenpaineella, pulssilla ja happisaturaatiolla sekä lääkitysten ym perusasioiden tsekkaamisilla. Lääkäri tuli sen jälkeen sisään haastattelemaan minut. Kun tuli tutkimuksen aika, hän pyysi naispuolisen avustajan huoneeseen. Tämä oli selvästi poikkeavaa verrattuna aiempiin kokemuksiini naislääkärin kanssa. Mietin, onko tämä pitkäaikainen käytäntö vai vasta METOO-liikkeen ja monituisten hyväksikäyttösyytosten aikaansaamaa. Mietin myös, tehdäänkö näin nykyään myös Suomessa. En tiedä. Mutta sen tiedän, että aavistuksen ihmettelen, mikä saa miehen valitsemaan tämän erikoisalan. Pahaa sanottavaa minulla ei lääkäristäni tosin ole - vuoden päästä sitten uudelleen.

Olin oikein perinteinen äiti-hahmo sosiaalisen median kanssa. Ensin vahingossa postasin kuvani Snap Chatin kaikille näkyväksi tarinaksi sillä seurauksella, että sain Iso-O:lta välittömästi tunteikkaat viestit asiasta - ja sitten avun, kuinka saada sen pois näkyviltä. Kun kerroin Pikku-O:lle asiasta illalla, hän avasi Instagramin ja näytti minulle, kuinka olin postannut jonkin aivan erikoisen saitin oman sivuni kautta. Nauratti kyllä kovasti.

Kävin nostamassa rahaa, kun käteiselle on edelleen ajoittain tarvetta ja minulla ei sitä spontaanisti ole. Tällaisia tilanteita ovat mm. yllämainitut Cross Country-kisat Wrenthamissa, jossa parkkeeraaminen pitää maksaa seteleillä, ja jotkin koulun tapahtumat, kuten jalkapallopelit tai näytelmät.

Benefits eli terveydenhoito-, hammashoito-, ym. vakuutukset ensi vuodelle piti taas valita. Otin toistaiseksi vielä kattavammat vakuutukset sekä hammashuoltoon että lääketieteellisiin asioihin, mutta ensi vuonna aion harkita alaspäin menemistä varsinkin, kun kustannukset kasvavat hirveällä vauhdilla. Jo nyt jätin näönhuoltoon liittyvän vakuutuksen pois, sillä keksin tämän vuoden aikana, että siitä on hyötyä vain optikkotasolla - silmälääkärit ja niihin liittyvat asiat menevät terveydenhuoltovakuutuksen kautta.

Auto piti katsastaa. Samalla oli edessä myöhästynyt 115k tai liian aikainen 120k tarkastus, mutta maksettavaa tuli hurjasti, sillä huolto isoine korjauksineen oli yli $2000. Auton omistaminen on hirveän kallista ja harmillista, mutta ilman ei pärjää. Koska minun autollani on kohta kolme muutakin käyttäjää Pikku-O:n lähestyvän ajokortin johdosta, auton pitää olla mahdollisimman turvallisessa kunnossa. Maksoi, mitä maksoi.

Autovakuutuskin oli taas kallis, $3360, vaikka kalliit nuoret ajajat ovat poissa maasta. En halunnut heitä kuitenkaan vakuutuksesta pudottaa, sillä jokainen vuosi vakuutuksessa mukana oleminen halventaa heidän ensimmäisiä omia vakuutuksiaan sitten, kun niiden aika joskus on. Kuusi vuotta on vakuutuksissa huomattava korotus. 

Marthan isä Colin on käymässä läpi jonkinlaista tuoreen leivän leipomisvaihetta, ja on itseään "Bread Fairy":ksi kutsuen jo usean viikonlopun ajan, molempina päivinä, tuonut meille uunituoreen patongin. Olemme Pikku-O:n kanssa osanneet tätä isosti arvostaa.

Myönnän olevani hieman hidas AI:n käyttöönotossa - sain perjantaina mm. huomautuksen, että "Heidi" (AI potilastekstikirjoittaja)-koulutukseni on overdue. Olen kuitenkin löytänyt sen suoman huomattavan edun suosituskirjeiden kirjoittamisessa. Laittamalla sisään erikoistujan tai lääketieteen opiskelijan CV:n ja saatekirjeen, saan nopeasti hyvän pohjan, jonka editoimiseen ei mene juurikaan aikaa. En koe tätä epäeettisenä, sillä editoin kirjeen aina omannäköisekseni. Aikaa menee murto-osa siitä, mikä aiemmin, eikä enää tarvitse pyytää luonnosta hakijalta itseltään (minkä voi ajatella enemmän epäeettiseksi kuin tämän toiminnan).

Kaasumittari piti vaihtaa; se pitää kuulemma tehdä joka 7. vuosi. Sain 4 tunnin aikaikkunan, mikä oli ok, sillä minulla oli etäpäivä ja olin potilastyön jo saanut alta pois hoidettua. Mittarinvaihtaja tuli aikaikkunan alkupuolella, joten pystyin paremmin nauttimaan vapaasta torstai-iltapäivästäni itsekseni kotona. Mutta yleisesti ottaen jatkan sen asian ihmettelemistä, että jotkin työalat voivat toimia näin, antaen käsittämättömän pitkän aikaikkunan - joskus koko päivän mittaisen - kun itse pitää tiukasti yrittää pysyä poliklinikka-aikataulussa.

Euroopasta kuuluu

Iso-O:n kanssa soittelimme videopuhelun Marthan lähdön jälkeen. Jack oli saapunut vierailulle samana päivänä, viikonlopuksi oli tiedossa reissu Amsterdamiin (*jossa hän hassusti totesi välttävänsä "Srooms"-nauttimista), ja sitten olikin jo neljän päivän ohjelmaan kuuluva Unkari-reissu edessä. Asuinkaverien (huonekaveri Elon-yliopistosta ja pojat Georgetownista ja George Washingtonista) kanssa on ollut hauskaa ja sama sävel löytynyt. Huonekaverin sanoin:"Being a blond is an outfit itself".

E jäi juuri rannalle RUK-valinnoissa. Kolme oli valittu, ja hän sai samat, korkeat kokonaispisteet kuin viimeisin valittu, mutta jäi silti ulkopuolelle. Asia oli hänelle iso, sillä hän on tottunut menestymään kovan työn tuloksena. Hän soitti minulle pitkän, tunteikkaan puhelun. On hirveän vaikea sietää oman lapsen pettymystä ja tuskaa. Paljon helpompi on läpikäydä omaansa.  Onneksi hänellä alkoi heti vapaa, ja hän pääsi pitkäksi viikonlopuksi Turkuun ollen paljon paremmalla mielellä viikonlopun puheluiden aikaan.

Uutisia

Yllättävä uutinen saapui sähköpostiini Newtonista. Kaupunginjohtaja Setti Warren (kaupunginjohtajana 2010-2018) kuoli yllättäen 2. marraskuuta vain 55-vuoden iässä. Ajoittain olin miettinyt, josko hänestä joskus kuullaan vähän isommassa postissa Yhdysvaltain tasolla. Vaan eipä nyt sitten kuullakaan. Elämä on arvaamatonta ja sen pituus selviää joskus yllättäen.

Yhdysvaltain Government Shutdown jatkuu. Se on jo reippaasti yli kuukauden mittainen ja ei näytä päättyvän ihan pian. Tämä on vaikea käsittää, mutta alkaa jo henkilökohtaisestikin huolettaa. Yritän nimittäin päästä viikon mittaiseen reissuun parin viikon päästä ja varsinkin takaisin kotiin, mutta lisääntyvät lentojen perumiset voivat tämän torpeedoida. Huoleni on tietenkin eritasoinen kuin palkattomasti työskentelevien oikeat huolet rahan riittämisestä ruokaan tai miljoonien ruokakupongeista riippuvien perheiden hätä, joten lopetan valitukseni tähän.