Keskiviikkoiltana ennen jouluaattoa meille tulivat pellolaiset suoraan metrolta lämpöisessä kaatosateessa. Jauhelihapasta maistui, eikä unta ei tarvinnut odotella.
Jouluaattoaamuna paistuivat loput laatikot riisipuuron hautuessa ja rusinakeiton keittyessä. Pienimuotoista joulushoppailua tuli M:n kanssa vielä harrastettua joulukuusen ja kodin joulukoristelun aikoihin. Yli +20*C lämpötilassa oli suorastaan outoa käveleskellä lähiympäristossämme ennen tukevaa jouluateriaa, jossa kävi perinteinen; alkupalojen jälkeen olisin hyvin voinut lopettaa. Laatikot onnistuivat varsin hyvin, jopa se haastava perunalaatikko. Vatsat pyöreinä kävelimme kirkolle, jossa oli aattoillan hartaus. Ihanaa kyllä virsinä oli suomalaisillekin tuttuja lauluja, kuten "Jouluyö, juhlayö". Myöhäisen jälkiruoan jälkeen lasten jo nukahdettua kävi joulupukki laskemassa lahjansa kuusen alle.
Lahjat saivat rauhassa odotella amerikkalaisen aamupalan syömisen ajan. Sen jälkeen ne jaettiin itse kullekin. Kiitos teille kaikille jälleen! Lähdimme lähes +25*C aurinkoisessa säässä Bostoniin, jossa Freedom Trail päättyi Loews-elokuvateatteriin. Suurin osa porukasta meni katsomaan Star Wars:in, minä pienempien kanssa Alvin ja Chipmunks. Elokuvakokemuksen jälkeen jatkoimme jouluruoalla, jota oli edelleen riittävästi.
Tapaninpäivänä aikuisväki lähti Mount Monadnockille, itse jäin viettämään laiskaa lauantaita kotiin kaikkien seitsemän 8-16 vuotiaan kanssa. Kävelimme sentään Cold Spring Park-lenkin, jossa hauskuutta riitti jopa isommille. Uunilohen ja perunamuusin jälkeen miehet lähtivät maistelemaan panimotuotoksia Newton:in kohtuullisen tuoreeseen pikkupanimoon (Hopster).
Lento Los Angelesiin lähti aikaisin sunnuntaina, ja nyt on joulunaika ohi. Mahtavaa, kun kävitte, pellolaiset! Näkemisiin Suomessa, toivottavasti pian!
Sunday, December 27, 2015
Friday, December 25, 2015
Joulukuussa on lämmintä
Tänä jouluna en lähetä joulukirjeitä, vaikka kerrottavasta ei pulaa olekaan. Ajatuksissa olette monet mukanani. Blogikirjoituksistakin on tullut harvinaisuutta, mutta olen kuitenkin halunnut pieniä muistoja laittaa talteen erityisesti lapsia varten, ja lyhykäisesti läpikäyn tässäkin viime viikkojen edesottamuksia.
Saimme kaikki viettää nelipäiväisen miniloman kiitospäivän johdosta marraskuun lopulla. Kiitospäivästä on muodostunut itselleni juhla, jota suorastaan odotan. Vähän kuin olisi joulu kuukautta aiemmin. Perhe, jonka luokse meidät on vuosi toisensa jälkeen kutsuttu, tuntuu aidosti haluavan meidät sinne. Samanlaiseen vieraanvaraisuuteen toivoisin itsekin pystyväni. Pitkän viikonlopun aikana kävimme näyttämässä Iso-O:n sormea ortopedille, ja vieläkin satelee laskuja tuohon onnettomuuteen liittyen. Tähän mennessä olemme maksaneet 105 + 250 dollaria päivystyskäynnistä, 60 dollaria ortopedikäynnistä ja 15 dollaria röntgenkuvasta. Vakuutusyhtiölle on mennyt moninkertaisesti isompi lasku. Autonrenkaat tuli vaihdatettua talvisiksi, vaikka kelien suhteen siihen ei minkäänlaista tarvetta tunnu olevan vielä hetkeen. Iso-O:n viikottaiset juoksutreenit loppuivat ja ensimmäisen adventin perinteiden mukaisesti teimme kirkolla adventtikranssit sekä ruokasalin pöydälle että ulko-oven pieleen. Pikku-O sytytti ensimmäisen kynttilän.
Itsenäisyyspäiväviikonloppuna meillä kävi tärkeitä vieraita. Eteläafrikkalaiset Frances ja Dominic saivat vauvan marraskuun alussa, ja Cora oli nyt ensimmäistä kertaa vierailulla. Juuri heidän vierailunsa kynnyksellä pihafirma kävi siivoamassa pihan lehdistä ja muusta roskasta odottamaan talvea, jota ei ole tiedossa. Kävimme kävelemassä T-paitasillaan Cold Spring Park:issa ja E kävi yhden kaverinsa syntymäpäivillä Laser Quest:illa. Sain viestin hakemaan ajaessani:"Hello, onko kukaan tulossa hakemaan?" Olin saanut väärää informaatiota sen loppuajankohdasta.
Joulukuun puoliväliviikonloppuna pienemmät lähtivät hakemaan kuusta kirkolle ja E pääsi ensimmäiseen Bar Mitzhvah-juhlaansa. Tilaisuus kesti yli 3 tuntia, mutta ystävien kanssa hän jaksoi sen hyvin. Illalla olivat bileet samassa paikassa aina klo 23 saakka. Samalle päivälle oli buukattu vuosittaiset Iso-O:n kavereiden, Larsonin perheen juhlat, joissa kävimme. Sunnuntaina Lucia-päivän kunniaksi Iso-O lauloi 2 muun tytön kanssa ruotsinkielisen Lucia-henkisen laulun kirkon Lucia-juhlassa. Lopuksi lauloimme kaikki sen oikean Lucia-laulun sekä englanniksi että ruotsiksi.
Joulunalusviikonloppuna oli perinteiseksi jo muodostunut, suomalainen adventtihartaus. Kauas on tultu viiden vuoden takaisesta tapahtumasta, jossa tuolloin oli lisäksemme 3 suomenkielistä, yksi norjalainen sekä Frances ja Dominic. Nyt oli kirkko ihan täynnä. E ja Iso-O soittivat "Nyt sytytämme kynttilän", Pikku-O toimi kynttilöiden sytyttäjänä. Suomalainen Martta, ihan oikea urkuri alkujaan Oulusta teki tilaisuudesta juhlallisen ja ensimmäistä kertaa olivat käsiohjelmatkin jotain aivan muuta kuin printattuja - New York:in suomalainen seurakunta lähetti "Kauneimmat joululaulut"-vihkoset. Nostalgista muillekin kuin minulle. Viikonloppuna oli tarkoitus valmistautua jouluun tekemällä laatikot ja leivonnaiset valmiiksi. Tähän ei sään puolesta tullut mahdollisuutta. Kun kylmätilaa on vähän ja etuverantaa ei voi yli 15*C asteiden vuoksi sellaisena käyttää, täytyi kaikki jättää viime tippaan. Eli yöhön ennen jouluaattoa.
Viikonloppujen välissä on ollut arki. Viime kevään Parcc -tulokset saapuivat. Sekä E että Iso-O olivat parhaimmassa ryhmässä (level 5) sekä matematiikassa että englannissa. Käsityössä (Technical Engineering) E valmisti katapultin kaverinsa kanssa suunnittelmalla ja toteuttamalla sen kokonaan itse ja testaamalla sen toimivuutta olohuoneessamme. Pitkälle lensi. Puhallinorkesterin joulukonserttia pääsimme kuuntelemaan, ja vaikkei se varsinaista laatumusiikkia olekaan, olen kiitollinen soittomahdollisuudesta kouluissa. Muut eivät vielä saaneet todistuksia, mutta E:n ensimmäisen jakson arvion saimme ennen joululomaa. Kaikki muut olivat A+-A-, latinasta tuli B+. Hyvä E!
Iso-O on valmistautunut antaumuksella jouluun, kuten tyyliin sopii. Afterschoolin kanssa hän kävi ostosreissulla, ja lahjoja hän on valmistanut kaiken liikenevän vapaa-ajan. Hänellä oli 3 muun luokkakaverin kanssa "Secret Santa"-projekti, ja siihenkin sai melkoisesti aikaa tuhrautumaan. Huonon onnen sormi on saanut iskuja. Ensin luistelemassa Boston Commonin Frog Pondilla, jossa kaveri luisteli sormen päältä, ja sitten keilaamassa, jossa sormi iskeytyi lattiaan. Kotona sormi jäi jääkaapin oven väliin. Miten on mahdollista?!
Pikku-O kävi kaverinsa syntymäpäivillä pomppimassa trampoliinilla (Launch). Muutoin aika on kulunut lähinnä kotona koulupäivien jälkeen.
Meille tuli joulun ajaksi ihania vieraita Suomen Pellosta. Tästä ajasta sitten lisää myöhemmin.
Saimme kaikki viettää nelipäiväisen miniloman kiitospäivän johdosta marraskuun lopulla. Kiitospäivästä on muodostunut itselleni juhla, jota suorastaan odotan. Vähän kuin olisi joulu kuukautta aiemmin. Perhe, jonka luokse meidät on vuosi toisensa jälkeen kutsuttu, tuntuu aidosti haluavan meidät sinne. Samanlaiseen vieraanvaraisuuteen toivoisin itsekin pystyväni. Pitkän viikonlopun aikana kävimme näyttämässä Iso-O:n sormea ortopedille, ja vieläkin satelee laskuja tuohon onnettomuuteen liittyen. Tähän mennessä olemme maksaneet 105 + 250 dollaria päivystyskäynnistä, 60 dollaria ortopedikäynnistä ja 15 dollaria röntgenkuvasta. Vakuutusyhtiölle on mennyt moninkertaisesti isompi lasku. Autonrenkaat tuli vaihdatettua talvisiksi, vaikka kelien suhteen siihen ei minkäänlaista tarvetta tunnu olevan vielä hetkeen. Iso-O:n viikottaiset juoksutreenit loppuivat ja ensimmäisen adventin perinteiden mukaisesti teimme kirkolla adventtikranssit sekä ruokasalin pöydälle että ulko-oven pieleen. Pikku-O sytytti ensimmäisen kynttilän.
Itsenäisyyspäiväviikonloppuna meillä kävi tärkeitä vieraita. Eteläafrikkalaiset Frances ja Dominic saivat vauvan marraskuun alussa, ja Cora oli nyt ensimmäistä kertaa vierailulla. Juuri heidän vierailunsa kynnyksellä pihafirma kävi siivoamassa pihan lehdistä ja muusta roskasta odottamaan talvea, jota ei ole tiedossa. Kävimme kävelemassä T-paitasillaan Cold Spring Park:issa ja E kävi yhden kaverinsa syntymäpäivillä Laser Quest:illa. Sain viestin hakemaan ajaessani:"Hello, onko kukaan tulossa hakemaan?" Olin saanut väärää informaatiota sen loppuajankohdasta.
Joulukuun puoliväliviikonloppuna pienemmät lähtivät hakemaan kuusta kirkolle ja E pääsi ensimmäiseen Bar Mitzhvah-juhlaansa. Tilaisuus kesti yli 3 tuntia, mutta ystävien kanssa hän jaksoi sen hyvin. Illalla olivat bileet samassa paikassa aina klo 23 saakka. Samalle päivälle oli buukattu vuosittaiset Iso-O:n kavereiden, Larsonin perheen juhlat, joissa kävimme. Sunnuntaina Lucia-päivän kunniaksi Iso-O lauloi 2 muun tytön kanssa ruotsinkielisen Lucia-henkisen laulun kirkon Lucia-juhlassa. Lopuksi lauloimme kaikki sen oikean Lucia-laulun sekä englanniksi että ruotsiksi.
Joulunalusviikonloppuna oli perinteiseksi jo muodostunut, suomalainen adventtihartaus. Kauas on tultu viiden vuoden takaisesta tapahtumasta, jossa tuolloin oli lisäksemme 3 suomenkielistä, yksi norjalainen sekä Frances ja Dominic. Nyt oli kirkko ihan täynnä. E ja Iso-O soittivat "Nyt sytytämme kynttilän", Pikku-O toimi kynttilöiden sytyttäjänä. Suomalainen Martta, ihan oikea urkuri alkujaan Oulusta teki tilaisuudesta juhlallisen ja ensimmäistä kertaa olivat käsiohjelmatkin jotain aivan muuta kuin printattuja - New York:in suomalainen seurakunta lähetti "Kauneimmat joululaulut"-vihkoset. Nostalgista muillekin kuin minulle. Viikonloppuna oli tarkoitus valmistautua jouluun tekemällä laatikot ja leivonnaiset valmiiksi. Tähän ei sään puolesta tullut mahdollisuutta. Kun kylmätilaa on vähän ja etuverantaa ei voi yli 15*C asteiden vuoksi sellaisena käyttää, täytyi kaikki jättää viime tippaan. Eli yöhön ennen jouluaattoa.
Viikonloppujen välissä on ollut arki. Viime kevään Parcc -tulokset saapuivat. Sekä E että Iso-O olivat parhaimmassa ryhmässä (level 5) sekä matematiikassa että englannissa. Käsityössä (Technical Engineering) E valmisti katapultin kaverinsa kanssa suunnittelmalla ja toteuttamalla sen kokonaan itse ja testaamalla sen toimivuutta olohuoneessamme. Pitkälle lensi. Puhallinorkesterin joulukonserttia pääsimme kuuntelemaan, ja vaikkei se varsinaista laatumusiikkia olekaan, olen kiitollinen soittomahdollisuudesta kouluissa. Muut eivät vielä saaneet todistuksia, mutta E:n ensimmäisen jakson arvion saimme ennen joululomaa. Kaikki muut olivat A+-A-, latinasta tuli B+. Hyvä E!
Iso-O on valmistautunut antaumuksella jouluun, kuten tyyliin sopii. Afterschoolin kanssa hän kävi ostosreissulla, ja lahjoja hän on valmistanut kaiken liikenevän vapaa-ajan. Hänellä oli 3 muun luokkakaverin kanssa "Secret Santa"-projekti, ja siihenkin sai melkoisesti aikaa tuhrautumaan. Huonon onnen sormi on saanut iskuja. Ensin luistelemassa Boston Commonin Frog Pondilla, jossa kaveri luisteli sormen päältä, ja sitten keilaamassa, jossa sormi iskeytyi lattiaan. Kotona sormi jäi jääkaapin oven väliin. Miten on mahdollista?!
Pikku-O kävi kaverinsa syntymäpäivillä pomppimassa trampoliinilla (Launch). Muutoin aika on kulunut lähinnä kotona koulupäivien jälkeen.
Meille tuli joulun ajaksi ihania vieraita Suomen Pellosta. Tästä ajasta sitten lisää myöhemmin.
Neurologia (PGY 4): Psykiatria
Erikoistumiseemme kuuluu neurologian lisäksi 5 viikkoa psykiatriaa ja 13 viikkoa lastenneurologiaa. Viimeksi mainittu on vielä edessäni, mutta ensimmäisestä minulla on nyt kerrottavaa vietettyäni ajan kiitospäivästä jouluun psykoosien, masennuksen, huumeriippuvuuden ja kodittomuuden parissa. Mikä upea mahdollisuus päästä kurkistamaan tämän mahdollisuuksien maan nurjaan puoleen.
Psychiatric Treatment and Recovery Center (PTRC) sijaitsee sellaisella alueella Worcesterissa, että ajoin autonovet lukittuna aina talolle saakka. Ajaessani näin useita keskuksesta jo poiskirjattuja potilaita vaeltelemassa päämäärättömästi ympäriinsä. Aina ohittaessani Pelastusarmeijan näin sen oven edessä ryhmän siellä yöpyneitä, joista usean tunnistin näöltä. Itse PTRC-talolta oli upeat näkymät kaikkiin suuntiin yli Worcesterin sen kumpuileville muodoille. Potilashuoneet olivat juuri remontoituja ja lähes hotellinomaisia sillä erotuksella, ettei niistä löytynyt mitään terävää tai hirttosilmukaksi sopivaa.
Henkilökunta oli uskomattoman miellyttävää. Minut hyväksyttiin heti osaksi porukkaa. Psykiatrit (Greene, Rizos, Shukair ja Dhakar) ottivat minut mukaansa uusien potilaiden haastatteluihin sekä kiinnostavien potilaiden päivittäisiin seurantatapaamisiin. Sosiaalityöntekijät (Patty, Eden ja Helen) tutustuttivat minut Massachusettsin mahdollisuuksiin ja niiden puutteeseen. Psykologi Bill opasti minua testien maailmaan ja toimintaterapeuttien kanssa pääsin keskustelemaan ryhmien toimintatavoista ja tavoitteista. Minulla oli hyvin aikaa lukemiselle ja sen lisäksi, että ehdin käydä läpi Adams and Victor's Neurology-kirjan psykiatriaosiot, tein 1000 psykiatrian erikoislääkäritenttikysymystä yhteisessä huoneessamme istuessani ja potilastapaamisia odottaessani. Paperityötä minun ei tarvinnut tehdä lainkaan.
Kirkkaasti paras osio jaksossa olivat keskiviikkoaamuiset oikeussali-istunnot (Court Hearings). Massachusettsissa potilas voidaan määrätä kolmeksi arkipäiväksi hoitoon suunnilleen samoin perustein kuin Suomessakin. Sen jälkeen potilas pitää joko päästää pois tai tuomari voi määrätä potilaan hoidettavaksi aina 6 kuukauteen saakka kerrallaan. Erillisen päätöksen perusteella määrätään, mitä hoitoa potilaalle voidaan antaan. Pääosin päätökset menevät sairaalan juristin todistajana toimivan psykiatrin esityksen mukaisesti, mutteivat aina. Joskus potilaan juristi löytää jonkin porsaanreiän (kuten hoitajan epäselvän merkinnän potilaan toiminnasta osastolla), ja umpipsykoottinen potilas päästetään pois ja/tai lääkitystä ei voida aloittaa. Mikä näistä oikeussali-istunnoista teki erityisen kiinnostavia minulle oli se, että ne olivat juuri sellaista teatteria kuin elokuvissakin sillä erotuksella, ettei valamiehistöä ollut. "All rise!" "Raise your right hand!" "Do you swear to tell the truth, and nothing but the truth, so help you God?" "I do". Jne.
Psykoottisten ihmisten tarinoiden kuuntelu oli myös kiehtovaa. Mitä kaikkea ihmismieli voikaan tuottaa. Kuulin lentävistä lautasista, kuun sisällä matkustamisesta, asumista Worcesterin alla mustekalana, AIDS:in parantamisesta ja CIA:n vakoilusta koiran silmien kautta. Eräs krooninen skitsofreenikko oli täysin vakuuttunut hoitavan psykiatrinsa juutalaisuudesta, ja jokainen päivittäisistä tapaamisistamme päättyi hänen vakavaan toteamukseensa, kuinka "you people need to leave Israel".
Surkeampaa oli nähdä, mitä kaikkea huumeriippuvuus aiheuttaa. Aika epätoivoista on yrittää irti erityisesti heroiinista, jonka käyttö on paisunut epidemiaksi niin nuorten kuin vanhempienkin keskuudessa, mutta ei se helppoa ole muistakaan. Samat naamat tulivat uudelleen ja uudelleen hoitoon viiden siellä viettäneeni viikon aikana.
Kolmas porukka olivat itsemurhaa yrittäneet, sitä ajatelleet tai sillä uhanneet. Kodittomien keskuudessa on hyvin tiedossa, miten sairaalaan pääsee sisään. Erityisen yleistä tämä on juhlapyhien lähestyessä ja ilmojen kylmentyessä. Osa toki oikeastikin mietti tai jopa yritti itsemurhaa. Opin, että lääkeyliannoksen sijaan ampumavamma on yleisin syy päättää päivänsä. Näitä ampumavammoja en nähnyt, sillä heidän osallaan on aika paljon enemmän hoidettavaa kuin pelkkä mieli, ja he jäivät yliopistosairaalakampukselle.
Surkeista ihmiskohtaloista huolimatta jaksosta jäi hyvä mieli. Sen hidastempoisuus sopi itselleni hyvin antaen mahdollisuuden prosessoida monia asioita pohjamutia myöten. Ihanaa, kun sellaiseen oli mahdollisuus sekä itseäni että oppimistani ajatellen.
Psychiatric Treatment and Recovery Center (PTRC) sijaitsee sellaisella alueella Worcesterissa, että ajoin autonovet lukittuna aina talolle saakka. Ajaessani näin useita keskuksesta jo poiskirjattuja potilaita vaeltelemassa päämäärättömästi ympäriinsä. Aina ohittaessani Pelastusarmeijan näin sen oven edessä ryhmän siellä yöpyneitä, joista usean tunnistin näöltä. Itse PTRC-talolta oli upeat näkymät kaikkiin suuntiin yli Worcesterin sen kumpuileville muodoille. Potilashuoneet olivat juuri remontoituja ja lähes hotellinomaisia sillä erotuksella, ettei niistä löytynyt mitään terävää tai hirttosilmukaksi sopivaa.
Henkilökunta oli uskomattoman miellyttävää. Minut hyväksyttiin heti osaksi porukkaa. Psykiatrit (Greene, Rizos, Shukair ja Dhakar) ottivat minut mukaansa uusien potilaiden haastatteluihin sekä kiinnostavien potilaiden päivittäisiin seurantatapaamisiin. Sosiaalityöntekijät (Patty, Eden ja Helen) tutustuttivat minut Massachusettsin mahdollisuuksiin ja niiden puutteeseen. Psykologi Bill opasti minua testien maailmaan ja toimintaterapeuttien kanssa pääsin keskustelemaan ryhmien toimintatavoista ja tavoitteista. Minulla oli hyvin aikaa lukemiselle ja sen lisäksi, että ehdin käydä läpi Adams and Victor's Neurology-kirjan psykiatriaosiot, tein 1000 psykiatrian erikoislääkäritenttikysymystä yhteisessä huoneessamme istuessani ja potilastapaamisia odottaessani. Paperityötä minun ei tarvinnut tehdä lainkaan.
Kirkkaasti paras osio jaksossa olivat keskiviikkoaamuiset oikeussali-istunnot (Court Hearings). Massachusettsissa potilas voidaan määrätä kolmeksi arkipäiväksi hoitoon suunnilleen samoin perustein kuin Suomessakin. Sen jälkeen potilas pitää joko päästää pois tai tuomari voi määrätä potilaan hoidettavaksi aina 6 kuukauteen saakka kerrallaan. Erillisen päätöksen perusteella määrätään, mitä hoitoa potilaalle voidaan antaan. Pääosin päätökset menevät sairaalan juristin todistajana toimivan psykiatrin esityksen mukaisesti, mutteivat aina. Joskus potilaan juristi löytää jonkin porsaanreiän (kuten hoitajan epäselvän merkinnän potilaan toiminnasta osastolla), ja umpipsykoottinen potilas päästetään pois ja/tai lääkitystä ei voida aloittaa. Mikä näistä oikeussali-istunnoista teki erityisen kiinnostavia minulle oli se, että ne olivat juuri sellaista teatteria kuin elokuvissakin sillä erotuksella, ettei valamiehistöä ollut. "All rise!" "Raise your right hand!" "Do you swear to tell the truth, and nothing but the truth, so help you God?" "I do". Jne.
Psykoottisten ihmisten tarinoiden kuuntelu oli myös kiehtovaa. Mitä kaikkea ihmismieli voikaan tuottaa. Kuulin lentävistä lautasista, kuun sisällä matkustamisesta, asumista Worcesterin alla mustekalana, AIDS:in parantamisesta ja CIA:n vakoilusta koiran silmien kautta. Eräs krooninen skitsofreenikko oli täysin vakuuttunut hoitavan psykiatrinsa juutalaisuudesta, ja jokainen päivittäisistä tapaamisistamme päättyi hänen vakavaan toteamukseensa, kuinka "you people need to leave Israel".
Surkeampaa oli nähdä, mitä kaikkea huumeriippuvuus aiheuttaa. Aika epätoivoista on yrittää irti erityisesti heroiinista, jonka käyttö on paisunut epidemiaksi niin nuorten kuin vanhempienkin keskuudessa, mutta ei se helppoa ole muistakaan. Samat naamat tulivat uudelleen ja uudelleen hoitoon viiden siellä viettäneeni viikon aikana.
Kolmas porukka olivat itsemurhaa yrittäneet, sitä ajatelleet tai sillä uhanneet. Kodittomien keskuudessa on hyvin tiedossa, miten sairaalaan pääsee sisään. Erityisen yleistä tämä on juhlapyhien lähestyessä ja ilmojen kylmentyessä. Osa toki oikeastikin mietti tai jopa yritti itsemurhaa. Opin, että lääkeyliannoksen sijaan ampumavamma on yleisin syy päättää päivänsä. Näitä ampumavammoja en nähnyt, sillä heidän osallaan on aika paljon enemmän hoidettavaa kuin pelkkä mieli, ja he jäivät yliopistosairaalakampukselle.
Surkeista ihmiskohtaloista huolimatta jaksosta jäi hyvä mieli. Sen hidastempoisuus sopi itselleni hyvin antaen mahdollisuuden prosessoida monia asioita pohjamutia myöten. Ihanaa, kun sellaiseen oli mahdollisuus sekä itseäni että oppimistani ajatellen.
Subscribe to:
Posts (Atom)