Eeron muutto ja Iso-O:n viikko kotona ennen lukukauden alkua

Muuttoyöksi muodostui pe-la 14.-15.8. Samaisena perjantai-iltana menimme Colinin kutsumana heille illalliselle. Hän oli lähettänyt kutsun E:lle ja pyytänyt häntä kutsumaan muutaman kaverin ja halutessaan perheenjäseniä mukaansa. E kutsui Foxin, Shaverin (vuoden nuorempi entinen joukkuekaveri, joka on oman valmistumisensa jälkeen asunut kahden talon päässä meiltä), minut ja myöhemmin paikalle saapuneen Iso-O:n. Ajatuksena oli ensin, että E ajaa suurimman osan matkasta, sillä en tykkää pimeässä ajamisesta, mutta aika nopeasti kävi selväksi, että Colinin tarjoamat ruoat ja juomat olivat sen sorttisia, että minä vapaaehtoisena jätin viimeksi mainitut vähemmälle. Söimme melkoisen pihviaterian heidän takaterassillaan. Jälkiruoaksi oli E:n tekemää marjapiirakkaa ja Iso-O:n mukanaan tuomaa vaniljajäätelöä, jonka hän sivumennen sanoen laittoi epähuomiossa jääkaappiin pakkasen sijaan. No, se oli muutaman tunnin aikana vain hieman pehmentynyt, joten suurta katastrofia ei ollut.

Eeron muutto Washington DC:n alueelle
Kotiin Haywardseilta saapumisen jälkeen noin klo 22.30 E ensin ja Iso-O sitten täyttivät auton viimeisiä nurkkauksia myöten sillä välin, kun minä nukuin kahden tunnin unet ennen lähtöä.

Lähdimme klo 1 yöllä. Ajoin melkein Delawareen saakka. E lepäili, mutta nukkui vasta New Yorkin jälkeen, vaikka toiveenani oli, että hän olisi saanut nukuttua koko matkan kuskin vaihtoon saakka. Hän otti ajovuoron tuolloin, ja vaikka olinkin itselleni tyypillinen apukuljettaja, sain sen verran torkahdettua, että normaalisti pitkältä tuntuva Marylandin läpiajo tuntui lyhyeltä.

DC:n rajojen sisällä auton vauhti hidastui ärsyttäväksi hieman alle nopeusrajoitusten ja pilkun tarkasti Stop-merkkejä ja valoja seuraavaksi. Asunnolle saavuimme hieman ennen klo 9 ja pienen tekstiviestien vaihtelun jälkeen saimme avaimet avainboksista ja pääsimme tarkastamaan E:n ja Adelen uutta kotia. Se oli vuokrailmoituksen mukaan "English Basement", mutta oikeasti kellariasunto - ikkunat ovat E:n huoneessa maantason alapuolella, ja Adelenkin huoneessa erikseen kurkistettavan kuilun yläosassa häthätää maanpinnalla. No, vuokratasostahan sen toki olisi voinut arvata. Aivan kiva asunto se on. Keittiökalusteet ja vessa ovat uudet, asunnossa on ilmastointi ja ilmankuivain/kosteutin, ja yhteiset tilat ovat isot.

Saimme parkkeerattua auton melkein talon viereen, joten tavaroiden raahaaminen oli melko helppoa. Tyhjensimme auton melko nopeasti, kävimme Aldi-lähikaupassa ostamassa ensimmäiset setit ruokaa ja menimme sen jälkeen syömään brunssia Jacob's Coffee House-kahvilaan.

E kävi ahkeraa selvitystyötä Facebookin ja Craigslistin sivuilla saadakseen itselleen peruskalusteita, sänky kaikkein tärkeimpänä.  Sellainen löytyi muutaman mailin päästä ja vaikka hieman huolehdin patjan auton takaosaa isommasta koosta, saimme sen sinne ängettyä nuoren myyjäpariskunnan avustuksella. Seuraavaksi löytyivät iso ja pieni lipasto. Kirjoituspöytä ja tuoli eivät löytyneet, mutta E:n suunnitelmissa oli kysyä, josko viikko myöhemmin DC:n seudulle saapuva sisko luopuisi omastaan. Siskon polkupyörän kävimme Georgetownin kampukselta E:lle hakemassa. Lupa siihen irtosi, joskin yksityiskohdat olivat taineet sisaruksilta jäädä hiomatta, sillä Iso-O ajatteli vain lainaavansa pyörää ja E osti sille jo erillisen kiinnityssysteemin selvästi omien pyörän itselleen.

Ennen illallista E kokosi sängyn ja laittoi tavaroita paikalleen, mikä oli hyvä siitäkin syystä johtuen, että Adele oli muuttamassa kuormineen seuraavana päivänä ja E:n kamat olivat isoilta osin yhteisissä tiloissa. Illalliselle menimme läheiseen, neljän vuoden takaa minulle tuttuun intialaisravintolaan Daru. Söimme siellä todella hyvän illallisen. Epätyypillisesti E ei meinannut omia annoksiaan syödä loppuun.

Ilta oli vielä kohtuullisen nuori ja vaikka nukkumaanmeno itseäni houkutteli, lähdimme käymään poliisiasemalla Adelen pyynnöstä hakemassa heidän muuttoautolleen parkkilupaa seuraavalle päivälle. Mietin kyllä jo edeltävästi, että kuinka sellainen voisi lauantai-iltana onnistua - ja eihän se onnistunut - kiireettömät asiat kuuluu hoitaa arkena virastoaikaan. Aseman ympäristössä oli paljon poliisiautoja aktiivisesti hommissa, mikä aiheutti meille hassun tilanteen; oikein tieten tahtoen lähdimme hakemaan hankaluuksia ajaen autolla, jossa oli toinen etulamppu palanut. No, emme jääneet jostain syystä johtuen kiinni, mutta jälkikäteen huvitti kyllä. 

Nukuin yön olohuoneessa, jossa levitin Iso-O:n patjan, tyynyt ja peitot itselleni oikein mukavaksi pediksi. Aamulla lähdin matkaan klo 8. E tuli minut autolle saattamaan ja halasi tiukasti. Ajoin muutaman tauon matkalla pitäen, pariin ruuhkaan juuttuen, New Yorkin yläkautta kiertäen ja Connecticutin hieman eri tavalla lävistäen saavuttaen kodin noin klo 17. Iso-O oli tehnyt ruoan minulle valmiiksi <3. Samaan aikaan Adele oli saapunut ja kaverukset olivat saaneet yhteisiä tiloja asuttavamman näköisiksi. Ruokapöytä ja lisää säilytystilaa keittiöön heiltä kyllä vielä puuttuu.

Opinnot E:lla alkoivat tiistaina 18. elokuuta orientaatiolla. Olen saanut häneltä monia huolestuneita soittoja; kirjamaksut ovat huolettaneet. Kokemus on kuitenkin ollut positiivinen ja useita uusia tuttavuuksia on jo syntynyt. Huomenna maanantaina 24. elokuuta luennot alkavat todenteolla. 

Nyt viikonloppuna E oli Virginiassa Adelen perhejuhlassa päiväseltään, joten ihan pelkkää opintojen alkamista ja uuteen asuntoon tottumista ei elämä vain ole ollut.

Iso-O:n asioita

Iso-O jäi vielä viikoksi kotiin Thomasin jo matkatessa kohti etelää. Hän teki minulle illallisen useina päivinä valmiiksi, ja saimme muutenkin vietettyä aikaa kuulumisia vaihdellen. Hän on ollut myös ihan vaan hengähtämässä. Peitto ilmestyi sohvalle ja Iso-O löytyi nukkumasta sen alta vain nenä ulos näkyen. <3

Kävimme aika spontaanisti Planned Parenthood:issa. Paikka on ollut uutisissa vuosien ajan ensi sijaisesti abortteihin liittyen, mutta se tarjoaa paljon enemmän kuin sen erityisesti nuorten ja vähävaraisten ihmisten perheensuunnittelussa. Käynti oli melkoinen kokemus itsellenikin - metallipaljastimien sekä turvallisuustarkastuksen jälkeen sinne vasta pääsi. Bostonin seudulla on tietysti aika eri meininki kuin etelämmässä, eikä mielenosoittajia tai mitään muutakaan epämääräistä alueella näkynyt. 

Iso-O:lla on varattuna passinuusinta-aika tulevalle viikolle ja minullakin elokuun lopulle. Niinpä kävimme yhdessä ottamassa passikuvat valmiiksi. CVS:illä on Suomenkin passikuvien mitat tiedossaan, mutta kuvien leikkaamisen he jättivät meille. Sähköisiä kuvia ei suurlähetystölle pysty lähettämään. Sivumennen sanoen erittäin hassu asia on se, että Suomen poliisin sivuilla on ohjeet, kuinka sähköisen passihakemuksen voi laittaa vireille ulkomailtakin. Pitkien selostusten jälkeen kuitenkin todetaan, ettei sähköistä hakemusta voi lähetystöille lähettää, ja että passia varten pitää varata aika Suomessa olevalle poliisilaitokselle. Eli toisin sanoen, sähköistä hakemusta ei voi ulkomailla tehdä. Öö?! Herää kysymys, että ketä varten ohjeet oikein olivat. 

Näppärinä autotyttöinä tarkistimme yhdessä öljyn riittävyyden sekä totesimme jäähdytysnestetason aika alhaiseksi. Sitten kävimme tarkistamassa renkaiden paineen ja kannoimme ilmastointilaitetteen kellariin.

Sosiaalista toimintaa toki on viikkoon mahtunut. Iso-O lahti yönyli-reissulla New Hampshireen Abbyn kanssa, tapasi Jasonin pikaisesti talon edessä hänen lähtiessään kohti University of Connecticutia. Molemmat vanhempansa menettäneen koulukaveri-Allyn kanssa hän kävi kävelemässä ja Abbya uudelleen tapaamassa. Soleil tuli myös nähtyä. Viimeisenä päivänä hän kävi auton käyttöönsä saatuaan ostoksilla, kaupassa hakemassa eväitä ja spontaanilla illallisella Haywardseilla.

Suomi-uutisia

Pikku-O valittiin aliupseerikouluun. Aika kiva. Tuntuu hyvältä, että komppaniassa oli selvästi osattu katsoa kielitaidon riittämättömyyden taakse. Kesään saakka on siis nuorimies kiinni.

Pikku-O:n "Part of the Plot"-päivystyskäyntimaksu Ranskasta saapui. Se oli noin 125 euroa, mikä on noin $50 alle vakuutuksen omavastuun. Maksuohjeet olivat vain ranskaksi. Osasin silti niitä kohta kohdalta seuraten maksun netissä maksaa - samalla logiikalla se toimi. Kun kerroin maksusta täkäläisille ystävilleni, sain ohjeeksi laittaa sen kehyksiin ja seinälle sen pienuuden johdosta.

Minun juttujani

Lohjenneen etuhampaani johdosta käytin maskia töissä siihen saakka, kunnes pääsin samaa lääkäriä tapaamaan. Hän teki todella hyvää työtä uurastaen hoitajansa kanssa yli tunnin. Olin varautunut usean sadan dollarin korvaukseen, sillä saman hampaan paikkausta ei vakuutus korvaa vuoden välein. Yllätyin suuresti, kun lääkäri totesi korjauksen olevan ilmainen juuri siitä syystä johtuen, että edellinen paikkaus ei vuotta enempää kestänyt. Aikamoinen juttu! Ja, nyt on taas kaunis amerikanhymy.

Jooga-mattoni oheistuotteineen saapui. Levitin sen olohuoneen lattialle. Sieltä se huutelee; en ole vielä testannut. Pikku-O kommentoi kuvan nähtyään:"Vihdoinkin!", ilmeisesti viitaten venyttelyn puutteeseeni.

Oikea jalkateräni on niin kipeä, että jouduin aloittamaan juoksutauon. Harkitsen jopa lääkäriin sen johdosta menemistä, mikä ehkä paljastaa ongelman vakavuuden. Poppakonstit ja kotipuoskarointi eivät ole toimineet.

Jättikokoiseksi kasvaneen pöytäpalmun pisin oksa meni lattiatasolta kattoon ja taittui tilanloppumisen johdosta. Leikkaisin sen pois. Kaksi muuta haaraa ovat lattiatasolta huoneen 2/3 tasolle saakka, joten isosta kasvista on edelleen kyse. Pitkän pätkän leikkasin vielä puolimetriä lyhyemmäksi ja laitoin purkkiin silla ajatuksella, josko se kasvattaisi juuret.

Iso-O lähtee yöllä kohti etelää. Minun uusi aikakauteni tyhjässä pesässä alkaa. 

Talo täynnä porukkaa

Nyt oli talo täynnä porukkaa! E:n ja hänen lyhyempiaikaisten vieraidensa lisäksi Iso-O saapui 4. elokuuta vain muutama tunti ennenkuin Thomas saapui. Huomasin introverttina ihmisenä olevani aivan hengästynyt.

E:n menoja ja meininkejä

E:lla oli menoa jokseenkin joka ilta. Lauantaina vein hänet Cambridgeen, josta hain hänet takaisin seuraavana aamupäivänä. Ashley oli meillä useaan otteeseen - vaeltamassakin kävivät. Foxilla hän oli iltaa viettämässä monena iltana, ja kertaalleen he kävivät yhdessä juoksemassa ja sen jälkeen syömässä. Tulevan asuinkumppaninsa Adelen luona hän vietti aikaa päivisinkin ja muutama uusi tyyppikin tuli tavattua. Stressi alkavista opinnoista alkoi kasvaa ja näkyi jonkinlaisena rauhattomuutena.

Lähestyvää muuttoa silmälläpitäen hän käytti pikkuveljen huonetta mukaan lähtevien tavaroidensa keräämiseen. Määrä näytti niin isolta, että huolehdin autoni kapasiteetin riittävyydestä. Sinne kun piti mahtua Iso-O:nkin tavarat! 

Vuositarkastus lääkärissä mahtui agendaan. Sain häneltä tekstiviestiryöpyn, joista hauskin oli:"Should I bring up any concerns?" Nauratti aivan. Hänet oli todettu erittäin terveeksi ja hyväkuntoiseksi nuoreksi mieheksi. Labrassakin hän kävi. Hyviä olivat kaikki arvot.

Yleisen terveydentilan tarkastamisen lisäksi E kävi myös hammaslääkärissä hampaiden tarkastuksessa ja puhdistuksessa, ja järjesti itselleen ajan hammaskirurgille aloittaakseen uudelleen viisaudenhammaspoistoprosessin. Leikkaus on nyt varattuna jouluviikolle.

Iso-O:n tunnelmia ja vauhdikasta elämää

Iso-O siis saapui kotiin 4. elokuuta. E meni hänet Foxin autolla hakemaan Loganilta ja he olivat jokseenkin heti saaneet sanaharkan aikaiseksi. Tai ainakin Iso-O oli, E ei ehkä päässyt täysin tunnelmaan mukaan. Syynä oli pienimuotoinen parisuhdemyrsky Thomasin kanssa, minkä E 'sai' sitten jakaa. Kotiin he kyllä hyvin pääsivät ja pian Iso-O:n pitikin jo lähteä eteenpäin Longwoodissa tapahtunutta ultraääntä varten.

Draama jatkui minun saavuttuani töistä, mutta tilanne helpottui keskustelulla Crystal Laken rannalla Thomasin kanssa. Thomas tulikin sitten suoraan meille ja asettui taloksi. Pariskunta oli menossa joka päivä johonkin suuntaan siten, etten heitä juuri nähnyt. Keskiviikkona oli Thomasin veljen esitys ja Iso-O meni samalla tapaamaan Thomasin äitiä. Torstaina he lähtivät aamusta 'urheilemaan' (Thomas BC:n punttisalille ja Iso-O kävelemään), illasta valmistui melkoinen pihviateria. Perjantaina oli edessä hikinen kävely Bostonissa (Freedom Trail) ja lauantaina he kävivät Cold Spring Parkissa kävelemässä. Sunnuntaina he hakivat Marthan auton meille minulle viikolla käytettäväksi ja lähtivät Bostoniin katsomaan näytelmää.

Iso-O oli kuljettajana, Thomas kakkoskuskin paikalla, ja E Ashleyn kanssa takapenkillä, kun he tulivat pysäytetyiksi matkalla kohti Bostonia. Syynä oli auton palanut etulamppu. Pysäytys oli Iso-O:n ensimmäinen, ja hän oli ottanut sen tavoilleen uskollisena oikein rauhallisesti (heh heh). No, blondi oli esittänyt tietämätöntä ja ei saanut edes varoituslappua toisin kuin veljensä pari vuotta aiemmin samanlaisessa tilanteessa oltuaan. 

Maanantaina Iso-O ja Thomas lähtivät minun autollani Vermontiin arkiviikoksi. Siella oli Thomasin perheen perheystävien 'mökki', jossa hekin saivat neljä yötä majoittua. He olivat käyneet vaeltamassa sekä päiväreissulla Kanadan puolella Montrealissa. Hyvä reissu se oli kaiken kaikkiaan ollut. Thomas jatkoi joukkuekavereidensa kanssa Bostonista kohti Washington DC:ta muuttaen korvausta vastaan Georgetown-opiskelijoiden tavaroita pakettiautolla kaikkialta Bostonista etelään. Korvauksia oli tullut tuhansia ja ne kaikki menivät melontajoukkueen hyväksi. Iso-O jai viikoksi vielä New Englannin alueelle.

Suomesta kuuluu

Pikku-O:lla oli valatilaisuus 12.8. Porin Säkylässä. Hän oli seissyt rivissä, ja havahtunut nimensä kuultuaan. Suojelusmies Pikku-O oli tullut huomioiduksi komppanian kärkitaistelijana (*eniten pisteitä). Huomion lisäksi hän sai 100 euron stipendin, mikä on hänen nykyisellä palkkatasollaan yli kahden viikon palkka. Tosi Pikku-O-maista huomata asia vasta sen tapahduttua - yhtään stressiä hän ei ollut kärkitaistelijan titteliä varten käyttänyt.

Pikku-O jäi vielä päiväksi kiinni ennen valalomaa. Osa, mm. samassa paikassa erikoisjoukoissa palveleva serkkupoika, pääsi vapaalle samana päivänä, osa jäi vielä päiväksi Pikku-O:n jälkeen. Hänellä oli lomaa aina maanantai-iltaan saakka. 

Minun asioitani

Kävin juoksemassa Charles River:in rantamilla viikonloppuna huomatakseni, että jalkoihini oikeasti sattui aika paljon - soitin E:n hakemaan minut MIT:n kohdalta. Harmittelin asiaa, mutta menin heti seuraavana aamuna juoksemaan testatakseni, kuinka paljon sattuu. E:n sanojen mukaan olen oikea juoksija, kun menin juoksemaan tietääkseni (*suora lainaus) "how injured I am?"

Osallistuin SNL-lippujen arvontaan. Voittaja saa 2 lippua johonkin 2026-2027 lauantai-illan nauhoitukseen. Ajankohtaa ei voi valita, joten lippujen voitto ei ehkä tarkoita mitään. Mutta, jos ei osallistu, ei voi voittaa.

Minulla oli töissä 39% hiljaisempi heinäkuu tänä vuonna verrattuna viime vuoden heinäkuuhun. Se tarkoittaa riskiä siihen, että ensi vuonna palkkani laskee. Palkkani nimittäin voi laskea 0-5% tai kasvaa 0-10% riippuen nähdystä potilasmäärästä. Että sellainen systeemi täällä. 

Meillä oli viikottaisessa klinikan meetingissä ("Grand Rounds") aiheena tekoälyn hyödyntäminen poliklinikalla. Olen työntänyt asiaa eteenpäin, mutta nyt annoin itselleni määräyksen, että mikäli tuleva päivystysviikkoni on hiljainen, minun täytyy opetella sen käyttö ja lopettaa tekosyiden keksiminen. 

Oman autoni Iso-O:lle annettuani ajoin neljä päivää Marthan autolla edestakaisin töihin. Koska en ole ihan varma vakuutuksemme kattavuudesta, olin melkoinen granny driver. Kävin hakemassa Long Drink-setin (kahdeksan tölkkiä) hänelle korvaukseksi. Juuri ajettuani heidän pihaansa Colin saapui töistä hänkin, ja jäin heille illalliselle. Hmm. Eikö tämän olisi pitänyt mennä toisinpäin?

Seuraavassa postauksessa E:n muutosta ja Iso-O:n viimeisesta viikosta ennen lomanloppua. 

Heinäkuun loppu

Takanani on oikein hyvä jakso. Siihen on kuulunut mukavia hetkiä hienoissa paikoissa ja tärkeiden ihmisten kanssa. Alla kerään niitä yhteen.

T käymässä 

T saapui maanantai-iltana 20.7. viikon ajaksi seuraksemme. Kävin hänet hakemassa. E oli sillä välin lähtenyt Foxin ja Healyn kanssa Odyssey-elokuvaa katsomaan ja tapasi isänsä vasta seuraavana päivänä. He kävivät keskiviikkona yhdessä Bostonissa Massachusetts State Housen näyttelyssä.

Olin itse töissä poliklinikalla tiistain ja keskiviikon sekä etänä kotona torstaiaamun. Perjantain otin vapaaksi, jotta pääsimme T:n kanssa reissuun New Hampshireen ja Maineen. Lähdimme jokseenkin heti lounaan jälkeen ajamaan. Keli oli jo tuolloin ja jatkui aina sunnuntaihin saakka upean aurinkoisena.

Torstaina ajoimme Woodstock Inn Brewery:iin, jossa meillä oli huone ensimmäiseksi yöksi. Pienen asettautumisen jälkeen lähdimme lähellä olevaan luonnonpuistoon ja siellä olevaan turistikohteeseen, Flume Gorge. Maksu oli aika korkea, $21/henkilö, mutta sillä sai hyvin ylläpidetyn kävelytien, portaat ja pysähdyspaikat monen mailin matkalle kohti upeita putouksia ja kanjoneita. Olimme sen verran myöhään liikkeillä, että porukkaa oli vähän. Arvaan, että varsinkin viikonloppuisin ruuhkaa on. Puolentoista tunnin kävelyn jälkeen hyppäsimme takaisin autoon ja sillä majoituspaikallemme. Kävimme ostamassa kotiinviemisenä erilaisia panimon oluita - ja vahingossa yhden maustetun veden - ja menimme sitten syömän panimon omaan ravintolaan. Tarjoilijana meillä oli hauska serbialaisopiskelijapoika. Ruokajuomaoluet olivat todella hyviä - tuoreus on oluessa iso juttu. Eikä ruoassakaan ollut valittamista.

Hitaan aamun ja majoittumiseen kuuluneen tuhdin aamupalan jälkeen lähdimme ajamaan päivän vaellusreissun lähtöpaikalle. Parkkipaikka oli tupaten täynnä - jätimme auton nurmikolle ja osittain pienten puskien päälle. Juuri ennen omaa lähtöämme, eteemme lähti isohko iäkkäämpien ihmisten porukka, mikä aavistuksen harmitti. He kuitenkin kääntyivät pian helpommalle reitille ja saimme kävellä aivan rauhassa. Vaelsimme melkein 9 mailia pitkän Mount Lafayette ja Franconia Ridge-vaellusreitin. Alkuun nousimme melkein korkeuskäyriä vastaan metsässä ennenkuin upeat näkymät alkoivat. Ensimmäisen huipun, Little Haystack, saavutettuamme näkymiä oli joka suuntaan toisen huipun, Mount Lincoln:in kautta Mount Lafayette:lle saakka. New Englannin korkein vuori, Mount Washington näkyi toisella puolella ja Cannon Mountain toisella. Aika hienoa! Aikaa meillä meni melkein seitsemän tuntia.

Autolle saapumisen jälkeen ajoimme läheiselle Basin-nimiselle alueelle, jossa oli upeita putouksia ja koskipaikkoja. Uiminen oli erikseen kielletty, mutta se ei estänyt T:a menemästä kastautumaan. Vesi oli jääkylmää, mutta se ei häntä hidastanut. Minä jätin väliin.

Uinnin jälkeen ajoimme Littletoniin, jossa ensin majoituimme Thayers Inn-hotelliin. Koska kello oli hieman liikaa, pikaisesti piipahdimme Schilling Beer-panimon myymälässä ja maistoimme kolmea erilaista olutta ennenkuin päädyimme niistä yhteen, Ponyhawk, jota otimme sitten mukaamme. T jäi vielä valitsemaan itselleen paitaa, kun minä jo menin Littleton Freehouse Taproom and Eatery-ravintolaan varaamaan meille pöytää. Ravintola oli sen verran suosittu, että jouduimme odottamaan parikymmentä minuuttia ennenkuin pääsimme sinne syömään. Ruoka oli jälleen hyvää ja suorastaan ylitäyttävää. En saanut omaa lautastani tyhjäksi.

Aamulla rauhallisen aamuhetken ja -palan, sekä Crumb Bum Bakery-kahvilassa vielä erikseen juodun paremman kahvin jälkeen lähdimme ajamaan kohti Gorhamia. Siella kävi ilmi, että koronan aikaan lopettanut, legendaarinen Mr. Pizza oli avautunut uuden omistajan löytymisen jälkeen. Gorhamista ajoimme WildCat-laskettelukeskukselle, josta Mount Washington näkyy upeasti, ja sieltä North Convayn kautta kohti Mainia ja sen rannikkoa. 

Mainissa pysähdyimme turistirysään, Old Orchard Beach-kylään, syömään ja aistimaan Atlantin avomeren näkymiä. Pöytämme Pier Patio Pub:issa oli kirjaimellisesti meren päällä ja istuimme siten, että edessämme oli vain pelkkää vettä. Söimme hummeria. Syömisen jälkeen kävelimme vielä hetken hiekkarannalla ennenkuin hyppäsimme takaisin autoon ja silla takaisin kotiin.

Sunnuntaina kävimme pienellä kävelyllä ja E:n saavuttua söimme yhdessä illallista kotona. Illalla E heitti meidät Over the Charles Rooftop Bar-ravintolaan. Otimme siellä drinkit upeilla maisemilla varustettuina. Vaikka oli sunnuntai-ilta, olivat baarin pöydät ihan täynnä. Taitaa olla aika suosittu.

Maanantaina minulla oli töitä sairaalalla, mutta pystyin venyttämään lähtöä lähelle puolta päivää konsultaatioiden vähäisyyden johdosta. Töistä tullessani menimme kaikki O'Hara's:iin syömään. 

Tiistaina sain myös hitaan aamun ja takaisinkin tulin jo ennen neljää. Söimme yhdessä ruokaisaa kanasalaattia, minkä jälkeen lähdimme Arnold Arboretum:iin kävelemään tunnin ajaksi ennen Loganille menoa. T:n lento lähti kohti Pariisia kymmenen aikaan. 

E:n asioita

E nopeasti adaptoitui tälle aikavyöhykkeelle ja oli menossa jokseenkin heti saapumisestaan lähtien. Ajokortin uusinta meni hyvin ja nyt hänelläkin on 5 vuoden mittainen Standard-ajokortti meidän muiden tavoin. 

Han on ehtinyt käydä jo New Yorkissakin. Tekosyyllä yleisurheilun Yhdysvaltain-kisat hän vietti kavereineen oikein hauskan viikonlopun kaupungissa, jota hän ei ole tähän saakka juurikaan osannut arvostaa. Viikonlopun jälkeen hän totesi, että 'voi' mennä sinne jatkossa töihin. Itsevarmuutta ei tältä nuorelta lakimiesraakileelta puutu. He ajoivat Foxin ja Healyn kanssa Bostonista edestakaisin, yöpyivät Fitzin luona ja tapasivat muitakin joko entisiä joukkuekavereitaan tai kavereiden kavereita sillä seurauksella, että kilpailujen lisäksi illat olivat menneet juhliessa.

Nuoremmistakin kuuluu

Pikku-O:n hukkaama lompakko löytyi. Aikamoinen helpotus, sillä minua oli huolettanut luottokortin häviäminen aika paljon nuorta miestä enemmän. Ajokortin hän oli jo uusinut, mutta ei sekään ollut hyvä, jos vanha olisi joutunut vääriin käsiin. Käyn hakemassa lompakon viikonlopun aikana hänen kaverinsa luota.

Pikku-O on päässyt viikottain vapaalle. Juuri nyt hän matkusti Tampereelle lomakyydillä, sieltä isänsä kanssa Jyväskylän kautta Papan mökille viikonlopuksi. Sunnuntaina sitten takaisin.

Iso-O:n työt loppuivat Chickenissä ja hän matkusti Fairbanksin kautta Seattleen. Siella hän tapasi ystävänsä Saran vanhempineen ja lähti viikon mittaiselle Alaska(!)-risteilylle rannikkoa ylöspäin ja takaisin. Hänestä ei juuri ole kuulunut, mutta harvat viestit ovat olleet positiivisia. Tulevana tiistaina hänen pitäisi olla tulossa tähän suuntaan. En malta odottaa! Nopeasti tosin meni kesän touhut hänelläkin.

Kotona ja omassa elämässäni tapahtuu

Bigelow-öljyfirma kävi vaihtamassa öljypolttimet ja ilmaamassa kaikki patterit sen jälkeen. Itse vaihtoon meni kaksi päivää aiheuttaen hirveän melun asunnossamme. Pattereiden ilmaaminen oli nopeampi asia. 

Etuhampaani tai oikeammin sen paikkaus lohkesi taas ja se ei näytä hyvältä. Harmitti ja harmittaa aika paljon. Olisin saanut ajan heti seuraavalle päivälle, mutta valitsin myöhemmän ajan, jotta sain samalle lääkärille ja toisaalta oman vapaapäiväni ajalle. Nyt pitää sitten jotenkin selvitä 'jääkiekkoilijan' hammaskalustolla pari viikkoa. Pitää vähentää amerikkalaista hymyilyä ja tyytyä suomalaiseen. Toissa päädyin käyttämään maskia vain ihan tästä syystä. 

Chattasin T-Mobilen tekoälyn kanssa, sillä kuukausimaksu puhelinliittymistä ja uudesta netistäni oli liian korkea. Sain siltä vastauksia moniin, yksinkertaisempiin kysymyksiini, mutta yhtään monimutkaisemmat (joita minulla myös oli) jäivät vastaamatta. Siitä huolimatta se ei yhdistänyt minua ihmiselle. Sain vain jälkikäteen kysymysviestit tyytyväisyysasteestani. En antanut korkeita pisteitä. 

Viikonloppu alkoi! Mukavaa. E:lla on tuleva asuinkaverinsa Adele seuranaan. Suunnittelevat lähtöä Bostoniin. Mina nautin tylsästä illasta ilman mitään sen suurempaa.

Viikko loman jälkeen

Sain onneksi kokonaisen viikonlopun ajan toipumisaikaa kotiinsaavuttuani. Menin perjantaina klo 18 nukkumaan ja heräsin kahdelta saamatta unta enää. Lauantaista tulikin sitten aika pitkä ja olin iloinen aikaerosiirtymäni onnistumisesta. Vaan enpä ollutkaan siirtynyt yhtään mihinkään. Sunnuntaina palasin takaisin Alaskan aikavyöhykkeelle ja alkuviikon töihin herääminen oli brutaalia. Kun samalla sain jonkinlaisen pikkuflunssan, oli arjenalku raskasta. 

Google-tilini on aina täynnä. Nyt kuitenkin olin aivan uudenlaisessa kriisitilanteessa sen kanssa. Jouduin siirtämään 15(!) kuukauden verran kuvia pois tilliltäni, jotta Alaska-kuvani saivat sinne tilaa. Taisin siis ottaa aika monta kuvaa, sillä poissiirrettyjen kuvien mukana menivät niin Rooma-, Breckenridge- kuin San Diego-kuvanikin. Aikaa meni tuntikaupalla tai oikeammin päiväkaupalla. Aloitin kotiinsaavuttuani ja jatkoin tiistaihin saakka. Hupsis. 

Koska olin lisäksi matkaa edeltäen vaihtanut Verizonilta T-Mobilen kotinettiin, piti minun tehdä kaksi asiaa aikalailla heti myös. Kävin palauttamassa Verizonille niin kaapeliboxin kuin wifi-pöntönkin ja aktivoin aiemmin tilaamani ROKU:n. Tämä viimeksi mainittu meni jouhevammin kuin ajattelin ja nyt minulla on mahdollisuus käyttää vanhaa televisiotani lähes entiseen tapaan. 

Hoidettavia asioita oli muitakin. Maksoin E:n ja Iso-O:n syyslukukauden maksut. Aina se kirpaisee. Samalla konkurssilla päädyin maksamaan niin kotivakuutuksen, autoon liittyvän AAA-jäsenyysmaksun meille kaikille ajajille kuin varaamaan majoituksen Washingtoniin ensi toukokuulle Iso-O:n valmistumisen ympärille. Huh huh.

Työt alkoivat kiireisinä poliklinikalla. Potilaslistat olivat ylitäynnä ja potilaiden viestit "In-Basket":issä pursusivat yli. Kaikilla oli ihan hirveästi asiaa. Meillä oli myös tapaaminen pomon ja Stroke-ryhmän (n=6 erikoislääkäriä) kanssa. Monia asioita oli keskusteltavina, pomon tavoitteena on yleisesti meidän hyvinvointimme ja viihtyminen töissä siten, ettei kukaan lähtisi. Aika kiva. Taustalla on toki se, että työmme muuttuu jatkuvasti kiireisemmäksi tulospaineiden ja potilasmäärien kasvamisen johdosta.

Nuorten aikuisten asioita

Iso-O laittoi minulle viestin:"mistä löydän minun I-9". Äitihän toki senkin tietää. Googlasin. Se on lupapaperi työntekoa varten, joka olisi pitänyt hoitaa kuntoon ennen työnalkua. Huolestuin aika paljon, mikä usein johtaa viestitulvaan minun puoleltani (*en ole ylpeä). Iso-O vastasi:"mom, im at work". Soitin tuntien päästä. Ei vastausta. Mutta viesti:"olen kanadassa". Tänään sunnuntaina sain viestin, että I-9 asia oli ratkennut ja kaikki oli hyvin.

Iso-O oli siis Kanadassa. Hänellä on kesätyöuransa aivan lopuillaan ja olivat saaneet kaikki 4 läheisintä työkaveria päivän vapaaksi pientä reissua varten. Iso-O, Anisa, Brooke ja Kiley menivät Anisan autolla rajan yli Dawson City:iin ja olivat siellä yön. Mukavaa oli ilmeisesti ollut, vaikka yksityiskohtia vielä odotankin.

Pikku-O pääsi ensimmäiselle lomalleen. Hän kertoi juosseensa koko komppanian kovimman Cooper-matkan, 3200m, mutta saaneensa kaikkein huonoimman kirjallisissa testeissä, joissa suomenkielen heikkous oli tullut hänen ongelmakseen. Hän kertoi arvanneensa vastauksia, kun ei ymmärtänyt kysymyksiä. Näistä ja yleisestä suomenkielen heikkoudesta johtuen hänellä on vaarana se, että armeijaura katkeaa jo kuuden kuukauden kohdalla. Harmillista, sillä hänessä olisi muuten potentiaalia paljon enempään.

E kävi viisumihaastattelussa, joka meni hyvin. Kolmen vuoden viisumin sijaan pari päivää myöhemmin saapui kuitenkin vain 11 kuukauden mittainen. Hän laittoi ystävällisen, mutta tiukan kysymyksen asiasta lähetystölle, olihan hän maksanut ylimääräisen pitkän viisumin maksunkin lähetystön itsensä antamien ohjeiden mukaisesti. Tämä viesti yllättäen johti siihen, että hänet pyydettiin uudelleen paikalle - ja kolmen vuoden viisumi rapsahti. Hän sai ystävänsä kanssa myös varattua heille asunnon DC:ssä, mikä vei ison huolen pois. Mukaviin aktiviteetteihin kuului ensin T:n mukana purjehdusreissulla oleminen ja sitten muutaman päivän ajan valmistautumassa lähtöönsä. Matkalaukusta tuli ylipainoinen ja osa tavaroista jäi siihen mahtumatta. Hän saapui Lontoon kautta Loganille eilen 18. heinäkuuta. Kävin hänet hakemassa kierreltyäni ympäriinsä uusien ajojärjestelyiden ja GoogleMapsin sekoilun johdosta.

Aika Bostonissa on hänellä alkanut vauhdikkaasti. Aikaero-ongelmasta huolimatta hän lähti heti ystävänsä kanssa iltaa viettämään. Seuraavana aamuna jokseenkin heti herättyään hän lähti Healyn kanssa juoksemaan ja pari tuntia myöhemmin jalkapallon MM-kisojen finaalia Foxin luokse katsomaan.

Kanadan metsäpalot saivat Bostoninkin seudulle maailmanlopun kaltaisen, oudon värisen ja hengityksessä tuntuvan ilmanalan. Väri oli vain päivän verran ongelmana, mutta kurkussa tuntuva kirvely jatkoi melkein viikon. Tänään on ollut helpompaa.

Kohti uusia seikkailuja.

Alaska-matka kesällä 2026

Kaksiviikkoinen Alaska-reissuni on nyt takanani. Sanat eivät riitä siitä kertomaan, mutta alla yritelmä.

Matkalla Bostonista Minneapolisin kautta Anchorageen

Lähdin matkaan perjantaina 26. kesäkuuta, heti päivystysvapaani jälkeisenä päivänä. Uber-kyytiäni jouduin jonkin verran odottamaan, kun erehdyin valitsemaan aavistuksen edullisemman version. Tämä edullisempi versio kuljetti minut kyllä ihan hyvin kentälle, joskin reittivalinta oli aavistuksen erikoinen ja auto piti sellaista meteliä, että mietin sen pysähtyvän moottoritielle. 

Lensin Minneapolisin kautta. Vaihtoaikaa minulla oli 5 tuntia, minkä aikana olisin ehtinyt käydä itseani sivistämässä yhdessä maailman suurimmista ostoskeskuksista, Mall of America, mutta priorisoin rauhallisen aterian, ja menin kentän kivaan Stone Arch-ravintolaan. Aika meni yllättävän kivasti, ja pääsin lennolleni Anchorage:iin. Saavuin Alaskaan keskellä yötä klo 1 paikallista aikaa nukuttuani koiranunta. Löysin helposti autonvuokrausalueen, ja sain Alamo-firmalta käyttööni melkoisen "Soccer-mom"-auton, Chrysler Pacifica:n 2026-mallin, vaikka olin pyytänyt keskikokoista autoa. Sillä oli mittarissa 6000 mailia. Minä lisäsin siihen kahden viikon aikana 2500. 

Matka kentältä Chickeniin

Lähdin ajamaan heti auton saatuani, noin puoli kahden aikaan yöllä. Tuolloin oli vielä pimeää, ja kun vähän satoikin, olivat ensimmäiset hetket Alaskassa vähän sumuisia. Vuoret silti jo näkyivät ja matka lähti etenemään. Olin ajatellut tekeväni pienen, ensimmäisen vaellukseni jo matkalla kulkien aivan Glacier View:n reunamalle, mutta luovuin suunnitelmasta tihkusateen johdosta, ja päädyin vain ottamaan siitä kuvan matkan päästä. Matkani eteni hitaasti, sillä pysähdyin aivan liian usein ihmettelemään upeita maisemia, ja käytin 400 mailin matkaani melkein 12 tuntia, vaikka Google epäili siihen menevän vain hieman yli seitsemän. Ruuhkaa en voi syyttää, sillä ajoin käytännössä yksin.

Alun Talkeetna- ja Chugach-vuorimaisemat muuttuivat enemmän Suomen lappimaiseksi ja keli samalla kirkastui. Tämä tapahtui hassusti heti sen jälkeen, kun Iso-O lähetti minulle viestin:"Pilvet pois!" Tien päässä alkoi ajomatkan aikana näkyä jatkuvasti suureneva, minulle tuossa vaiheessa uusi vuoriseinämä, tällä kerralla Wrangell-St.Elias-vuoristo, ja niiden kaksi lähintä huippua, Mount Sanford (4949 m) ja Mount Drum (3606 m). Saavutin Glennallen-kylän hieman ennen klo 8, ja odotin paikalle samaan aikaan saapuneen miehen kanssa Copper Valley IGA-kaupan aukeamista. Sain sieltä mukaani aamupalan ja mikä tärkeintä, ison kupin Cappuccinoa. 

Ajoin seuraavan vuorialueen, Alaska Rangen läpi pieneen Tok-kylään, jossa tankkasin ensimmäisen kerran. Tok oli myös viimeinen paikka ennen Chickeniä, jossa minulla oli kännykässä kenttää, joten laitoin sieltä viimeisen updaten Iso-O:lle matkani etenemisestä. 12 mailia Tokin keskustasta kääntyi Taylor Highway (Highway number 5) suoraan kohti pohjoista. Tämä oli myös tie, johon en vuokra-autollani olisi saanut mennä.

Olin edeltävästi matkaani suunnitellessani olettanut, että matka Tokista Chickeniin on pelkkää tasamaata. Vaan eipä ollutkaan. 67 ajomailin aikana sain kokea pohjoislapin ja Skotlannin tapaisia kukkuloita upeine väreineen. Tie oli ennakko-odotusten vastaisesti isolta osin päällystetty, tosin täynnä monenlaisia kuoppia ja muhkuroita. Vain noin 3 mailin matka oli hiekkatietä. Muutamia autoja tuli vastaan - kukaan ei mennyt kanssani samaan suuntaan, tai ainakaan ohittanut.

Saavutin Chicken Creek Cafe:n pihan klo 13.20, ja vain hetki parkkeeraukseni jälkeen kuulin iloisen huudahduksen ja kaulaani hyppäsi energinen Iso-O. Iso-O esitteli minulle niin työpaikkansa sen kaikkine osineen (Chicken Creek Cafe, Saloon, Liquor Store, ja Gift Shop) ja oman asumuksensa kuin kaikki työkaverinsa, asiakkaansa ja kuka nyt paikalle sattui saapumaankin:"This is my mom!!" Emme olleet lyöneet lukkoon mitään suunnitelmia, mutta hän oli pakannut kassinsa valmiiksi ja kertoi olevansa vapaana aina keskiviikkoaamuun saakka (*tuolloin oli siis lauantai-iltapäivä), joten aloimme heti katsoa mahdollisuuksia. Keittolounaan jälkeen istuimme alas varaamaan majoituksia, ja vaikka takanani oli jo 12 tunnin ajo, lähdimme reissullemme heti tuolloin. Iso-O ryhtyi kuljettajaksi, vaikka sekään ei olisi ollut vuokrafirmalle ok.

Tyttöjen reissu vuorialueelle ja rannikolle

Ajoimme illaksi Gakonan kylään hieman Glennallenin pohjoispuolelle ja vietimme yön kivassa AirB@B:n kautta löydetyssä pikkumökissä (Snowshoe Haven Cabins). Mökki oli sen verran kiva, että siellä olisi voinut olla pidempäänkin. Aamulla ajoimme Glennalleniin, jossa tankkasimme, ja sieltä ensin Wrangell-St.Elias Visitor Centeriin. Iso-O kysyi henkilökunnalta, missä karhuja voisi parhaiten nähdä, kun hän ei vielä kolmen viikon Alaskassa olonsa jälkeen niitä ollut nähnyt. Minua nauratti moinen kysymys, mutta hän sai aivan asianmukaisen vastauksen - tundralla ja vuorialueella on paras mahdollisuus.

Aamupalalle ajoimme läheiseen Old Town Copper Center Inn and Restaurant-ravintolaan ja jatkoimme sieltä ensin soratietä pitkin Chitinan kylään menevälle päällystetylle, mutta numeroimattomalle tielle päätyen ko. kylään ihmetellen matkan aikana aivan upeita vuorikanjoneita ja koskia sekä muutaman metrin päästä hirveä kahden vasansa kanssa. Kävelimme hetken ympäriinsä ja harkitsimme ajoa McCarthyn kylään, mutta jätimme väliin, sillä tie näytti sellaiselta, että vuokrafirman ko. tien erikseen kieltäminen kävi järkeen paremmin kuin Chickenin Taylor Highway.

Palasimme Chitinasta takaisin tielle numero 4, jota pitkin matkasimme vaihtuvassa kelissä kohti yhteisen reissumme päätekohtaa Valdezia. Matkan varrella näimme upeita kanjoneita (erityisesti mieleen jäi Keystone Canyon), vesiputouksia (Horsetail Falls, Bridal Veil Falls) ja pysähdyimme hetkeksi Worthington Glacier-puistoon kävellen jäätikön aivan reunamalle. Valdeziin laskeuduimme yli 800 metrin korkeuteen vieneen Thompson Pass-ylityskohdan kautta merenpinnan tasolle. Näkymät sieltä olisivat olleet huimaavat, ellei keli olisi ollut, kuten Iso-O myöhemmin työkavereilleen kertoi:"Clouds were down to our noses".

Majoituimme isolla hiekkakentällä sijainneeseen RV- ja telttakylän, jälleen AirB@B:n kautta löydettyyn pikkumökkiin (Eagles Rest RV Park and Cabins). Mökki oli sinänsä ihan kiva, mutta sen ympäristö jätti toivomisen varaa ko. hiekkakentän karuuden sekä sen takana menneen tien johdosta. No, emme me tietysti sinne mökkiin olleet tulleet oleilemaan. Sateen loputtua kävelimme kivaan aasialaisravintolaan, Fu Kung, ja söimme eri kulttuureita sotkien oikein maittavan aterian. Minä maistoin matkani ensimmäisen Alaska-peräisen oluen, Icy Bay IPA. 

Yö meni oikein mukavasti ja aamu alkoi rauhallisesti pikkuaamupalalla mökissä ennenkuin lähdimme etsimään karhuja. Olin erikseen Iso-O:n toiveen huomioiden googlannut paikkoja Valdezissa, joissa karhuhavaintoja voisi helpoiten tehdä. Ensimmäinen kohde oli vain muutaman minuutin ajomatkan päässä ja helposti tien vierellä saavutettavissa, Crooked Creek Information Site. Itse informaatiokeskus oli kiinni, mutta sen ympäristö oli avoinna, ja vaikka karhuja emme nähneetkään, saimme ensi kosketuksen Alaskan rannikon luontoon. 

Ajoimme seuraavaksi vuonon toisella puolella olevan kalankasvatuslaitoksen alueelle. Sielläkin olisi voinut nähdä karhuja. Emme nähneet, mutta näimme hylkeen pistävän päänsä vedenpinnalle. Aivan läheltä lähti Solomon Gulch Trail, noin neljän mailin mittainen, hyväkuntoinen ja leveä vaellusreitti ylemmäs rinteelle kohti lampea ja sieltä alas mereen laskevaa koskea. Olimme varustautuneet hyvin Iso-O:n karhusumutteella, mutta hieman kirpaisi kylttiä vaellusreitin alussa katsoessa:"CAUTION. Recreate at your own risk. Bears in area". Koin, että upeaahan karhu olisi nähdä, mutta eihän miellä oikeasti ole pienintäkään käsitystä, mitä tehdä sellaisessa tilanteessa.

Olimme suunnilleen puolessa välissä reittiä juuri kivan näköalapaikan taaksemme jättäneinä, kun Iso-O jostain syystä johtuen leikitteli karhusumutteen varmistimen kanssa. Hänen takanaan kävellessäni näin ensin ilmassa lentävän sumutepullon ja tuhannesosa sekunnin myöhemmin kuulin kovan karjaisun. Iso-O oli vahingossa sumuttanut itseään. Hänen kaulansa oli oranssi, silmät puristuneina kiinni ja voivottelu lisääntyi minuuttien kuluessa eksponentiaalisesti. Opimme, että sumute sisältää chili-pippurin kapsaisiinia. Minä opin aika nopeasti, että hengenhätää hänellä ei perusterveenä ihmisenä ole, mutta Iso-O itse teki kuolemaa. Kipu lisääntyi jatkuvasti ja silmät eivät auenneet. Kävin hakemassa läheisestä koskesta vettä, jolla hän yritti kasvojaan ja kaulaansa huuhdella, mutta - opimme myös - rasvaliukoisena aineena vedellä oli lähinnä vain lyhytaikainen kipualievittävä vaikutus. Tilanne olisi jatkunut staattisena pitkään, mutta ajattelin hänen voivan paremmin, jos vain lähdemme liikkeelle. Olin oikeassa. Koska hän ei saanut silmiään auki, pidimme käsiämme toistemme vyötärön ympärillä ja minä kerroin, mihin seuraava askel piti laittaa. Suurin osa matkasta oli helppoa, tasaista polkua pitkin alaspäin, mutta menimme me puronkin yli tällä taktiikalla onnistuneesti. Dramaattisuuteen taipuvainen Iso-O moneen otteeseen totesi minun pelastaneen hänen henkensä. Minua nauratti jo tilanteen alkuvaiheesta lähtien, mutta Iso-O kielsi nauramasta ennenkuin seuraavana päivänä. Tilanne sittemmin kehittyi melkoiseksi selviämistarinaksi ja vähintäänkin työkavereita huvittaneeksi "Blond in the wilderness"-kertomukseksi. Karhuja emme nähneet.

Ajoin meidät (*tyttöjen reissun kuljettaja oli hetkellisesti kykenemätön) takaisin mökille, jossa Iso-O otti pitkän, lämpöisen suihkun saippuaa runsaasti käyttäen päästen eroon isosta osasta sumutejämiä, joskin kirvely siirtyi sitten sormiin. Hetken tauon jälkeen hän oli valmis jatkamaan. Ajoimme läheiselle jäätikköjärvelle (Valdez Glacier Lake). Siellä olisi voinut mennä melomaan jääpalojen sekaan ja kiva niin olisi ollut tehdäkin, jos tilanne olisi ollut erilainen niin Iso-O:n kuin kelienkin osalta. Mutta, kivalta näytti näinkin. Illallispaikaksi valikoitui toinen kiva ravintola, Fat Mermaid. Ruokajuomaksi otin King Street Brewing Companyn IPA:n. Kaupassa piipahdimme aamupalaa ja eväitä varten vielä ennen nukkumaanmenoa. Kelikin kirkastui sen verran, että pääsimme näkemään Valdezin ympäröimät upeat vuoret, jotka Norjan tavoin lähtevät suoraan merestä. 

Aamulla lähdimme melko aikaisin ajamaan, sillä edessä oli yli 300 mailia matkaa. Iso-O söi hieman aamupalaa. Minä säästin tilaa suunnitellulle aikaiselle lounaalle Glennallenin Caribou Grill-ravintolassa. Olimme lähdössä sieltä, kun paikalle ajoi bussilastillinen Amish-heimoa. Se oli vaikuttava näky, vaikka toki heitä olemme aiemminkin nähneet. Tankkasimme jälleen Glennallenissa, jatkoimme Alaska Rangen ylittäen kohti Tokia ja sieltä Taylor Highwaytä pitkin Chickeniin saavuttaen kylän noin puoli neljän aikaan. Iso-O meni pyykinpesuhommiin ja valmistelemaan meille päivällisen. Minä menin sillä välin majoittumaan reissuni hienoimpaan paikkaan, Goldpanner-hotelliin. 

Chicken, Alaska

Söimme Iso-O:n henkilökunnan keittiössä valmisteleman Tortilla-päivällisen. Iso-O ripusteli pyykkinsä kasvihuoneessa sijaitseville pyykkinaruille. Sen jälkeen menimme Saloon-pubiin. Ehdin nähdä Iso-O:n läheisimmän työkaverin, Minnesotasta kotoisin olevan 25-vuotiaan Anisan ennenkuin hän lähti omalle parin päivän mittaiselle reissulleen Valdeziin. Hän halasi minuakin lähtiessään. Kaksi hyvää työkaveria, 29-vuotias floridalainen Kiley ja 24-vuotias koloradolainen Brooke, saapuivat pian seuraksemme. Pubissa istui jo toista kesää Chickenissä työskentelevä 61-vuotias pohjoiskarolinalainen entinen lastensairaanhoitaja Shelly sekä muutama paikallinen kullanhuuhtoja. Baarimikkona oli tuolloin toinen Iso-O:n pomoista, Mackenzie (tai oikeammin Mac), 36-vuotias paljasjalkainen alaskalainen. Maistoin yhtä heidän uusista drinkeistään, WhishkyFishky, johon kuului jääpalan sisällä ollut neulamuikku. Kun sen nielaisi, se huomioitiin erikseen. Huuhtelin kalan alas Juneau Juice-oluella. Iso-O otti Moscow Moose-juoman sekä King Street panimon kuivan siiderin.

Hieman huonosti nukutun yön jälkeen - ymmärsin nimittäin vasta klo 5 aamulla, että hotellihuoneessa oli lämmitysmahdollisuus, mitä arvostin paleltuani tuntien ajan ohuen peiton alla noin 10*C lämpötilassa - menin aamupalalle Chicken Creek Cafe-ravintolaan, jossa olivat töissä Iso-O, Kiley, Mac ja Iso-O:n toinen pomo, 34-vuotias Max, jolla on alaskalaisuutensa lisäksi Ranskan kansalaisuus. Otin Cappuccinon ja "Breakfast Platter"-aamupalan, johon kuului paahtoleivän lisäksi paistetut perunat, makkarapihvi sekä mansikkahillo. Jätin Iso-O:n jatkamaan työpäiväänsä ja lähdin päiväni ensimmäiselle vaellukselle. Se piti sisällään Chicken-pitäjän ison metallikanapatsaan ("Eggee") ihmettelyn lisäksi käynnin Chickenin pienellä lentokentällä ja Fortymile Riverin rantamilla. Puolen päivän aikaan kävin tervehtimässä Iso-O:aa hänen lounastaukonsa aikana. Kiireistä oli ollut. Sitten lähdin toiselle kävelylleni, jona aikana kävin katsomassa Chickenin postin - sen hoitaja on Chickenin toinen ympärivuotinen asukas, toinen on hänen miehensä - sekä kävelin ylös Chickenin ohi jatkavaa tietä nähden kivasti niin koko Chickenin kuin toisessa suunnassa jatkavan pätkän jokeakin. Sitten olikin jo aikamoinen nälkä. Suihkun jälkeen ajoin lyhyen matkan hotellilta Chicken Creek Cafe:lle, jossa juuri ennen sen sulkeutumista tilasin itselleni hampurilaisaterian. Koska halusin sen kanssa oluen (Forty Ninth Solstice IPA), minun piti mennä se erikseen tilaamaan Saloonin puolelta, ja jäin istumaan sen etuterassille. Siinä syödessäni sain kaverikseni Eaglessa 40 vuotta asuneen, tupakkatauolle jääneen miehen. Juttelimme helposti 45 minuutin ajan ennenkuin hän lähti jatkamaan matkaansa. Tuona aikana hän ehti kertoa elämäntarinansa ja kokemuksensa asumisesta paikassa, johon ei talvella ole mitään muuta pääsyä kuin lentäen, ja johon vievä tie on sellaisessa kunnossa, että sitä kuvaillessaan hän teki ristinmerkin ja lausui latinaksi:"In nomine Patris et Filii et Spiritus Sancti".

Iso-O pääsi töistä ja muista toimistaan puoli viiden aikaan. Tuolloin hoidimme muutaman käytännönasian, kuten Georgetown Universityn terveydenhuoltovakuutuksesta luopumisen ($4500 säästö) sekä passinuusimisajan varaamisen (*hänen passinsa menee voimasta ensi helmikuun lopulla kuten meidänkin, mutta marraskuulle suunnittelemansa Lissabonin matka jättää hänet tilanteeseen, jolloin hän olisi yrittämässä takaisin Yhdysvaltoihin passilla, joka on alle 6 kk voimassa). Sitten lähdimme yhdeltä kullanhuuhtojalta saadun vihjeen mukaisesti käymään noin 10 mailin päässä jokeen joutunutta autoa ihmettelemässä. Se oli joutunut sinne parkkeerattuaan alueelle, joka oli arvaamattomasti ja yllättäen tulvinut. Samalla tulimme molemmat käyneeksi Chickenin pohjoispuolella. Illalla vietimme taas aikaa Saloonissa. Baarimikkona oli nyt Brooke. Maistoin alaskalaisen siiderin, Iso-O otti "Spruce Tip Tonic"-cocktailin. Olin jo lähdössä takaisin hotellille, kun Max tuli kysymään, josko voisin antaa lääkärin mielipiteen. Vain noin tunti aiemmin Chickeniin saapunut, hänen seitsemänvuotias sukulaispoikansa oli juossut baarin pihalla koiran kanssa ja kaatunut loukaten polvensa. Poika oli perheen autossa. Katsoin haavaa - se oli syvä, likainen viiltohaava polven alapuolella aina luuhun saakka. Todennäköisesti vähintäänkin osittain katkaissut polvilumpion sääriluuhun kiinnittävän jänteen. Totesin, että pojan on pakko lähteä sairaalakäynnille. He lähtivät takaisin Tokiin, mutta mietin kyllä, josko se riittää. Seuraavana päivänä selvisi, että oli riittänyt, kahdeksan tikkiä oli siihen laitettu.

Hyvin nukutun yön ja pitkän suihkun (*tiesin sen matkani viimeiseksi) jälkeen pakkasin auton, luovutin hotellihuoneen sekä ajoin Chicken Creek Cafe:lle. Siellä Iso-O oli jälleen kiireisenä niin matkallaolevien kuin samaan aikaan metsäpaloa pohjoisessa sammuttavan palomiehistön aamupalatoiveiden kanssa. Minä söin saman setin kuin päivä aiemmin ja jätin matamin ja Chickenin taakseni. Haikealta tuntui.  

Kolme yötä Denalin lähellä

Ajoin maileiltaan matkani pisimmän ajon, 430 mailia, mutta aikaa ei mennyt samalla tavalla paljon kuin lauantaina Anchoragesta Chickeniin ajaessani. Syynä oli se, että tiet numero 2 ja 3 olivat aika hyvässä kunnossa, melko suoria, ja liikennettä ei ollut paljon. Maisemat olivat kauniita lähes koko matkan, sillä menin Alaska Rangen suuntaisesti Tokista Fairbanksiin. Näin karhun aivan lähietäisyydeltä. Se meni tien yli noin 50 metriä ennenkuin saavuin ko. kohtaan ja jäi toiselle puolelle hetkeksi ihmettelemään. Sen verran hidas olin kamerani kanssa, etten harmillisesti saanut siitä kuvaa. Tankkasin auton Delta Junctionissa ja kaupassa kävin Fairbanksissa. 

Olin varannut minulle AirB@B:n kautta luksusteltan Wildthingz Dog Mushing-koiratarhan alueelta. Näkymät olivat huikeat ihan joka suuntaan. Pienenä harmina oli koirien aiheuttaman ajoittaisen ulvomisen lisäksi vain noin 15 metrin päässä ollut pieni yhden huoneen kokoinen mökki, sillä ulkovessan vieressä ollut pesupaikka ei siitä syystä johtuen ollut realistinen vaihtoehto peseytymiselle. Teltan takana oli onneksi alue, joka antoi tarpeeksi yksityisyyttä tätä toimintaa varten, mutta selvästi tarkoituksena oli hoitaa peseytyminen muualla. Teltassa oli parisängyn lisäksi pieni kaasuliesi sekä lämmitin. Vaikka yöt olivat viileitä (*parina yönä meni alle +10*C), en laittanut lämmitintä päälle lainkaan, silla tarjolla oli kolme oikein lämpöistä peittoa.

Ajoin aamusta 3. heinäkuuta Denalin kansallispuiston Visitor Centerille. Olin valmistautunut maksamaan puiston maksun, mutta sitä ei tarvinnutkaan tehdä. Sekä perjantai että lauantai olivat kaikille ilmaisia Yhdysvaltain 250-vuosijuhlan johdosta. Hyva ajoitus minulla - en tiennyt tätä edeltävästi. Hetken alueella käveltyäni hyppäsin aina ilmaiseen, 15 mailin päähän olevalle Savage River-leirintäalueelle ajavaan bussiin. Jain pois kyydistä Mountain Vista pysäkillä muutama maili aiemmin ja lähdin hieman yli 4 mailia pitkälle, 480 korkeuserometriä kiivenneelle Savage Alpine Trail-reitille, joka kulki bussin päätepysäkille Savage Riverin rannalla. Reitti oli raskaampi kuin arvelin, mutta lähdin silti ylimääräiselle melkein 2 mailin mittaiselle Savage River Loop-reitille ennenkuin hyppäsin takaisin Visitor Centerille lähtevään bussiin. Jälkimmäisellä reitillä oli paljon enemmän porukkaa sen helppouden ja toisaalta kauniiden maisemien johdosta. Bussin saavuttua takaisin lähtöpaikkaan ajoin hitaasti maisemista nauttien takaisin noin puolen tunnin ajomatkan päässä Cantwellin kylässä sijaitsevalle teltalleni.

Toisena kokonaisena päivänä Denalin kansallispuistossa olin varannut itselleni pidemmälle puistoon ajavan, maksullisen bussipaikan. Normaalisti nämä bussit ajavat paljon pidemmälle puistoon, mutta maanvyörymän johdosta tie oli ja tulee olemaan katki koko kesäkauden ajan mailin 43 kohdalla. Bussiin voi hypätä ja siitä poistua missä vaiheessa vain, jos haluaa vaikka vaeltaa välillä. Koska paikkani oli vasta klo 13.30, tein pienen vaelluksen puiston alkupäässä. Horseshoe Lake on helposti lähestyttävä ja kaunis reitti, minkä johdosta ihmisiä oli minulle hieman liikaa. Aivan huonokuntoisille reitti ei tosin sovi, sillä korkeuseroa tuli melkein 100 metriä aika lyhyellä välimatkalla. En ehtinyt mennä koko 4 mailin reittiä, sillä otin aamun aika hitaasti, enkä toisaalta halunnut olla aivan ylihikinen bussiin hypätessäni.

Sain paikan etupenkistä, joten näkymäni olivat lähes täydelliset joka suuntaan. Bussi ajoi pysähtymättä Savage River-asemalle. Siella se pysähtyi ensimmäisen kerran, sillä joella oli pari poron näköistä otusta, joita täällä kutsutaan nimellä Caribou. Tie oli tuohon saakka päällystetty. Savage Riverin jälkeen se muuttui soratieksi, ajoittain vain yhden auton levyiseksi, joten ajovauhti hidastui. Pysähtymisiä oli aina, kun joku huusi STOP, joko eläimen tai maiseman johdosta. Näimme karhun, useita Caribou-eläimiä, monenlaisia lintuja, maaoravia ym. sekä kauniiden vuorimaisemien lisäksi kaukana häämöttävän 6190 metriä korkean Denalin. Denali on maailman korkein vuori, jos lasketaan laaksosta huipulle, ja oli todella vaikuttava, vaikka niin kaukaa sen pystyinkin vain näkemään. Bussimatkan päätyttyä ajoin taas hitaasti majapaikalle imien sisääni kauniin maiseman toisensa jälkeen.

Neljä yötä Hope-kylässä

Tietäen, että ajomatkani oli jälleen pitkä, lähdin liikkeelle yhdeksältä ja tankkasin noin 90 mailin päässä Trapper Creek-kylässä. Automäärä alkoi suurentua ja oli huomattavasti alkulomaani isompi koko loppumatkan ajan. Jouduin jopa hirveään ruuhkaan hieman Anchoragen pohjoispuolella ilmeisesti kolarin johdosta, ja auto seisoi melkein liikkumatta lähes tunnin ajan.

Ajoin ensin Talkeetnan kylään sen erikoislaatuisuuden johdosta. Sen lisäksi, että se on Denali-vuorelle yrittävien lähtöpaikka (*heidät lennätetään perusleirintäalueelle - base camp), kaupungissa on selkeä hippi- ja LGTBQ-myönteinen kulttuuri. Osuin keskelle joitain markkinoita ja näin useita turistibusseja pysähtyneinä. Pidin itsekin lounastauon. 

Pariin epäonnistuneeseen yritykseen kuuluivat Denali Viewpoint South-paikka (*Denali oli pilvessä ja ihmisiä oli liikaa) sekä Denali Brewery (*aivan liian pitkä jono), joten suuntasin sitten matkani jännittävimpään paikkaan, Hatcher Passille. Kiertotie oli kokonaisuudessaan noin parikymmentä mailia pidempi ja aivan upea, mutta minua jännitti hieman liikaa reitin korkeimmassa kohdassa. Tie oli tuolloin häthätää kahden auton levyinen vuoren seinämällä siten, että toisella puolella oli jyrkkä seinämä ylöspäin ja toisella puolella rotko. Tästä johtuen en päässyt täysin upeista maisemista nauttimaan. Auto myös likaantui mudasta sen näköiseksi, että tiesin jääväni vuokrafirmalle kiinni sopimattomissa paikoissa ajamisesta, ellen tekisi asialle jotain.

Kävin kaupassa Anchoragessa ja bensaa otin toisen kerran Girdwoodissa, viimeisessä paikassa ennen loppulomani majapaikkaa, AirB@B:n kautta vuokrattua Hopen pikkukylässä sijainnutta mökkiä. Ajomatka Anchoragesta Hopen kylään on käsittämättömän upea. Tie menee vuonon rantaa ympäri ennenkuin haarautuu vain muutaman kerran. Liikennettä on siitä syystä johtuen paljon. Vuonon toisella puolella päätie numero 1 jatkui. Hope Highway haarautui siitä ja jatkui paljon rauhallisempana vuorten välissä uudelleen kohti rantaa saavuttaen Hopen 16 mailia myöhemmin. 

Mökki (Ravens at the Starlight) oli positiivinen yllätys. Tilaa siellä olisi ollut helposti viidelle. Ulkovessa oli siisti, mökki oli lämmitetty, ja vaikka vesiyhteyttä ei ollutkaan, oli vesihuolto hoidettu hienosti kanisterein niin tiskaus kuin juominenkin huomioiden. Ainoa miinus oli taas pesutilan puute. Koska mökki sijaitsi samalla tontilla omistajan kanssa, ei saavipesuja ulkona voinut oikein toteuttaa. Tein ne sitten sisällä, mutta en olisi itse halunnut kenenkään niin tekevän, joten ihmettelen tätä selvästi kulttuurista piirrettä. Missä peseytyminen oikein ajatellaan tapahtuvan, kun saunaa ei ole, eikä peseytymiselle ole tilaa ulkoa varattu? 

Koska ajomatka oli niin energiaa vievä, päädyin päivään Hopessa. Ratkaisu oli hyvä, sillä löysin hienon vaellusreitin (Hope Point Trail) paikalliselle kukkulalle. Koska kelikin oli hieno, sain aivan täydellisen kokemuksen vuorenrinteellä, vuonon äärellä, kauas nähden. Alkuun hieman huoletti, silla karhuista erikseen jälleen varoitettiin ja kohtuullisen aktiiviseksi mainitulla reitillä ei näkynyt ketään muita - parkkeerasin auton täysin tyhjälle parkkialueelle klo 11.20. Minulla oli mukanani majapaikan tarjoamat karhusumute ja -kulkunen, mutta varsinkin alun metsäalueella yritin lisäksi taputella käsiäni vain kertoakseni mahdolliselle nallelle, että pitää minuun vähän etäisyyttä meidän molempien hyvinvoinnin varmistamiseksi. Vaellusmatkaa minulle tuli yli seitsemän mailia ja korkeuseroakin yli 2700 jalkaa (yli 840 metriä), vaikka aivan huipulle en mennytkään. Jouduin nimittäin kääntymään noin 200 korkeuserometriä aiemmin, sillä polku olisi hetken mennyt kahden rotkon välissä ja minua alkoi huimata. Mietin, ettei tässä iässä enää tarvitse suorittaa ja osasin nauttia jo saadusta kokemuksesta.

Tiistaina päädyin kahdesta vaihtoehdosta, Seward vs. Homer, ensimmäiseen vain siitä syystä johtuen, että sinne oli puolet lyhyempi ajomatka. Ajomatka oli taas hieno vaihtuvien vuorten, kanjoneiden ja lopuksi vuonon rantamia seuraten. Ajoin Sewardin eteläpuolella olevaan Lower Pointiin, josta avautuivat upeat merinäköalat, ja jatkoin sieltä itse Sewardin kylän alueelle ja sen rantamille. Pidin pienen lounastauon kylän pohjoispuolella kohti Exit Glacier-jäätikköä kääntyvän tien ulokkeella, jäätikköjoen varrella. Muutama muukin oli löytänyt paikan sen kauneuden johdosta. Tauon jälkeen ajoin lyhyen matkan alueelle, josta jäätikölle oli suora näkymä. Minuun teki surumieltä aiheuttavan vaikutuksen erityisesti paikalla ollut merkki jäätikön katoamisvauhdista - sama ongelma kuin Alpeilla - kiitos ilmastonmuutoksen. 

Takaisinajomatkalla tein lyhyen siirtymän tieltä levikkeelle päästääkseni takanani ajaneen auton ohi, ja löysin paikan, jossa vuoristojärvelle (Trail Lake) oli autolta vain muutaman metrin matka. Käytin tämän hyväkseni auton puhdistamiseksi kurasta. Litran vesipulloa lukemattomia kertoja kirkkaalla ja kylmällä vedellä täyttäen ja kättäni pesuharjana käyttäen sain pahimmat mudat autosta pois, jopa renkaiden pölykapseleista. Aikaa meni sen verran, että nälkä oli jälleen, ja pidin uuden myöhäisen lounastauon pian pesupaikan jälkeen hienolla Tern Lake Pullover-levikkeellä. 

Koska keskiviikolle oli luvassa vähintäänkin pilviä, ehkä jopa sadetta, mietin jääväni Hope-kylään ja tekeväni jonkin sortin kävelyn merenpinnan tasolla. Koska kuitenkin heräsin luonnollisesti aika aikaisin, muutin suunnitelmani, ja ajoin upean, turkoosinvärisen Kenai Lake-järven ja Kenai River-joen rantamia pitkin Cooper Landing-nimiseen kylään. Kylän toisella puolella oli leirintäalue, josta lähti suosittu, helppo vaellusreitti Russian Falls-koskelle, jossa lohet hyppivät matkatessaan mereltä takaisin syntymäjärvelleen, Russian Lake-järvelle. Päästäkseen vaellusreitin alkuun piti maksaa $14 päivämaksu, joka ei edes välttämättä taannut parkkipaikkaa. Minä sain viimeisimmin ja takanani tuli muita. 

Kävelin alkuun leveää reittiä pitkin nähden ihmisiä melkein jatkuvalla syötöllä molempiin suuntiin. Puolentoista mailin kohdalla oli silta joen yli, ja käännyin siinä pois pääreitiltä päästäkseni rauhallisempaan paikkaan. Tämä onnistui ja sain kävellä jokseenkin itsekseni ennenkuin juuri ennen Russian Lake-järveä vastaani tuli hyväntuulinen mies. Hän näytti minulle kartasta, missä olen ja mitä minun kannattaisi tehdä. Vasta tuossa vaiheessa huomasin hänen kantavan metsästyskivääriä - uusi kokemus minulle New Englannin alueelta saapuvana. Jatkoin lyhyen matkan järven rantaan ja pidin siellä rauhallisen lounastauon. Palasin samaa reittiä pitkin sillalle, ja käännyin siitä nyt alkuperäisen suunnitelmani mukaisesti kosken suuntaan. Kokemus kosken äärellä oli vaikuttava - lohet oikeasti hyppivät koskessa ylöspäin välillä onnistuen, usein epäonnistuen. Jäin niitä parinkymmenen minuutin ajaksi ihmettelemään ennenkuin palasin takaisin autolle, tuossa vaiheessa yli seitsemän mailia käveltyäni ja kuin huomaamatta yli 200 korkeuserolla.

Tankkasin varmuuden vuoksi Cooper Landingin alueella ja pidin toisen lounastauon samassa paikassa kuin vain päivä aiemmin (Tern Lake Pullover). Illalla laitoin kamojani kasaan ja suunnittelin seuraavan, viimeisen päiväni ohjelmaa. 

Matka kohti Anchoragea

Heräsin tarkoituksella myöhään ja suunnittelin aamun kulun siten, että pääsin lähtemään mökiltä vain juuri ennen check out-aikaa, puoltapäivää. Paikan 69-vuotias, eläkkeellä oleva emäntä tuli minua tuossa vaiheessa tervehtimään ja annoimme puolin ja toisin oikein hyvät arviot AirB@B:n kautta. Hidas, koko päivän mittainen ajomatkani kohti Anchoragen lentokenttää alkoi.

Pysähdyin monta kertaa kauniille levikkeille nauttimaan maisemista ja päästämään kiireisemmät ohitseni. Hope Highways taakseni jätettyäni liikennemäärät muuttuivat selvästi isommiksi, joten muita kulkijoita oli siedettävä. Edeltä suunnittelemiani pysähdyspaikkoja olivat Explorer Glacier-jäätikön ihailu pienen lammen rannalla tiellä kohti Whittier-kaupunkia Portage Valley-laaksossa, Portage Lake ja jäätiköt juuri ennen Whittierin kaupunkiin johtavaa yksikaistaista tunnelia, ja Tangle Pond-lampi paluumatkalla saman tien varrella. Olin myös suunnitellut ja toteutin matkan Alyeska-hiihtokeskukseen, sillä en ollut niitä matkallani vielä nähnyt yhtään. Hiihtoalueella oli paljon ihmisiä, sillä iso kabiini toimii kesälläkin ja hotellilla on kylpylä. Tuossa vaiheessa alkoi olla tarve lounaalle ja pidin tauon takaisin vuonon rannalle laskeuduttuani. Taukoni aikana näin kymmeniä vaunuja pitkän junan valuvan ohitseni. 

Koska minulla oli paljon aikaa käytettävänäni, pysähdyin myös Anchoragen lähellä olevalla kosteikkoalueella, jossa en muuten ehkä olisi tullut vierailleeksi. Onneksi pysähdyin! Näin vaikuttavien maisemien lisäksi useita lintuja ja hirven, ja sain oltua ulkona raikkaassa ilmassa yli tunnin. Jatkoin matkaani kohti kuuluisaa suklaakauppaa (Alaska Wild Berry Products) ja siellä olevaa suklaaputousta, Anchoragen kirjastoa sekä yliopistosairaalaa. Sitten aloin olla todella valmis jättämään autoilun taakseni, ja lyhyen tankkaus-sekä autonsiivoustauon jälkeen ajoin kentälle yli tunti aikomaani aiemmin. 

Takaisin kotiin

Sain palautettua auton jouhevasti ja ilman jälkiseuraamuksia - olin tainnut saada sen tarpeeksi puhtaaksi. Vietin ensin aikaa turvatarkastusta edeltävällä alueella juoden vettä korjatakseni päivän huonon juomisen, menin sitten toiselle puolelle, ja syömään. Valitsin monista vaihtoehdoista 49th State Brewery-ravintolan, ja tilasin niin heidän palkinto-oluensa (Smok) kuin palkintoruokansakin (49th State' Famous Halibut and Chips). Vatsa oli täynnä ja valmiina puoli yhden aikaan yöllä lähteneelle lennolle.

Lento Seattleen oli täynnä. Minut oli sijoitettu pahalta haisevan, joulupukilta näyttäneen miehen ja toisen melko isokokoisen miehen väliin siten, että molemmilta puolilta tunkeuduttiin minun tilaani. Yritin nukkua, mutta en oikein onnistunut ja kolmituntisen lennon puolivälin jälkeen aloin tuntea oloni aika epämiellyttäväksi. Lähdin käymään vessassa, mutta oloni senkuin huononi, ja vain noin 10 minuuttia myöhemmin jouduin menemään takaisin koneen taakse ja pyytämään lupaa maata taaimmaisilla penkeillä estääkseni pyörtymisen. Sain luvan ja tunnin verran jalat ylöspäin pitäen ja penkillä pää alaspäin pitäen aloin voida sen verran paremmin, että pystyin palaamaan paikalleni juuri ennenkuin kone alkoi laskeutua. 

Onneksi jatkolennolla paikkani oli käytävänpuolella ja vieressäni istui pieni aasialaisnainen. Sain torkuttua, mutta uni oli heikkolaatuista. Lopulta saavuimme Loganille. Heti koneesta ulos astuttuani kuuma, kostea ilmaseinämä teki heti selväksi, että Bostonissa on ollut päivien mittainen hellejakso. Löysin itselleni taksin helposti, ja pääsin kotiin. Matkalla ihaillessani Bostonia yleisesti olin samalla hyvin tietoinen taustalta puuttuvista vuorista. Takaisin todellisuuteen, mutta monta kokemusta rikkaampana!

Ennen omaa lomaani

Kutsuin ystäviä illalliselle teemalla "help me hold back tears" heti Pikku-O:n lähdön jälkeisenä päivänä. Aikaa valmistautua ei ollut, mutta sain kokoon aivan hyvän setin. Ensin saapuivat nilkkaoperaatiosta toipuva Colin ja Martha nuoren Austraaliasta täällä vierailevan Marthan kanssa. Tunti myöhemmin tulivat Bill, Kia ja Amy. Mukavaa yhdessäoloa juomien äärellä riitti niin pitkälle iltaan, että seuraava aamu oli hankala. 

Alaska-reissuani suunnittelin päivittäin, mutta jouduin pitkään odottamaan tietoa Iso-O:n vapaista, joten lukkoonlyötyjä suunnitelmia en pystynyt tekemään ennenkuin pari päivää ennen lähtöä. Ja nekin vain osittain. Tämä on minulle erityisen epätyypillistä. Minulla on yleensä kaikki suunniteltuna ja valmiina paljon ennen deadlinea. 

Suunnitteluihin kuului myös valmistautuminen sähköttömään aikaan reissun aikana ja tilasin kaiken muun lisäksi Amazonilta laturin kännykälle. Kännykän toimimattomuus on yksi pieniä huolenaiheitani, mutta yritän muistuttaa itseäni, että olen elänyt sellaisellakin aikakaudella, jolloin kännykkää ja sen karttaohjelmia ei ollut. Tähän karttaongelmaan löysin ratkaisuksi paperikartan, jonka sain hommattua $1 hinnalla AAA-toimistosta. Kartta ei tosin ole hurjan tarpeellinen, sillä Alaskassa näyttää olevan hyvin vahan teitä. Itseasiassa tulen ajamaan todennäköisesti kaikilla niillä, joilla on numero.

Jotta elämäni ei olisi tylsää (heh heh), värkkäsin kaikenlaista muutakin. Lopetin kaapeli-TV:n tilauksen ja vaihdoin pelkkään nettiin. Prosessi otti aikaa, sillä jouduin tietysti tavoilleni uskollisena opiskelemaan kaikenlaisia vaihtoehtoja, niiden hintoja, kattavuutta, ja niin edelleen. Jouduin myös opettelemaan vanhan television muuntamisen katsomiseen sopivaksi ja tilasin ROKU:n. Vaihdoin Verizonin T-mobilen tarjoamaan nettiin 22. kesäkuuta, mutta jätin kaapeli-TV:n vielä porskuttamaan viimeiset hetkensä ennenkuin se reissuni aikana katkeaa. Ensi vaikutelma netin vahvuudesta on ok. Saa nähdä, petynkö jatkossa. Säästöä tulee yli $100 per kuukausi, mikä on huomattava vuositasolla. Menetän toki CNN-yhteyden, mutta tiedän saavani sen takaisin pienellä lisämaksulla, jos niikseen.

Sain haettua itselleni uuden ajokortin. Real ID:n sijaan hain ns. Standard-version, ja se on nyt sitten voimassa 5 vuotta. Se ei käy matkustusasiakirjana, mutta kun passi viisumeineen on joka tapauksessa oltava mukana, ei suurta harmia tästä ehkä tule. Päinvastoin, saan pienen hengähdystauon jatkuvaan ajokortin uusimiseen. No, ajankohta ajokortin uusimiselle olisi kyllä voinut olla parempi! Vaikka yllämainittu on hyvä juttu, löin itseani turpaan. En ymmärtänyt, että ajokortin muuttaminen aiheuttaa vanhan poisottamisen, kun siirtyy vahvemmasta heikompaan. Minulla on nyt vain paperinen, väliaikainen ajokortti ja olen lähdössä vuokra-autolla reissuun!!!

Vuokra-autosta puheenollen. Sain kuulla, että vuokra-autolla ei sovi ajaa Chickeniin saakka. Kävin pientä sähköpostikeskustelua ja sain lopulta huomion, että auton lähdettyä lentokentältä eivät he tiedä, mihin minä sillä menen. Vakuutus ei tosin korvaa, jos jotain tapahtuu kielletyillä teillä.

Ylimääräiseen värkkäykseen kuului lisäksi Stop and shop-tilini meneminen jumiin. Se saatiin aukaistua pitkän asiakaspalvelupuhelun lopputuloksena. Tämä on hyvä, sillä luovun maksullisesta jäsenyydestä kesän jälkeen (maksukauden loppu). Jatkossa, kun harvoin tulee tarve, tilaan kamaa maksaen kertamaksun.

Euroopasssa Pikku-O:n reissu alkoi hyvin ja vauhdikkaasti. "Olen vielä elosa"-viestikin saapui. Sitten tuli puhelu. Pikku-O oli päivystyksessä. Joku oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Hän sai kolme tikkiä päähänsä. Hiukset olivat värjäytyneet vaaleanpunaisiksi. Kaverit olivat hanen mukanaan ja Nathan jopa soitti minulle. Ihania nuoria miehiä! Seuraavana päivänä seikkailu oli jo "part of the plot", niinkuin he sanovat, ja matka jatkui.

E sen sijaan on ollut matkalla Ranskassa ja Italiassa. Ranskassa hän tapasi ystäväänsä Iania sekä paivan verran serkkuaan S:aa. Italiassa matka on jatkunut armeijakavereiden kanssa. Vauhdikasta on ollut. Minä olen saanut usean puhelun matkaan liittymättömistä asioista, sillä hänen piti hoitaa IRS:n pyytämä allekirjoituksen lähettäminen (faksaaminen hyväksyttiin) sekä asunnon hommaaminen syksylle.

Alaskassa Iso-O:lla on jatkunut hyvä meininki ja olen saanut iloisia viestejä omaan reissuunikin liittyen. Minä lähden nyt sinne. Palaamme! 

Pikku-O:n viimeinen kotonaoloviikko

Viikko ennen lähtöä Pikku-O oli kipeänä. Vessapaperirulla seurasi perässä, kun hän kulki tietokoneelta television luokse ja omaan huoneeseen jättäen jälkeensä kasan paperia. Onneksi kyseessä oli vain parin päivän juttu. Matkaan hän pääsi lähtemään terveenä.

Viikkoon mahtui kaikenlaista. Luottokorttiaan hän käytti sen hukassaolemisesta huolimatta puhelimensa kautta. Hmm. OP-kortin tunnusluku saapui ja kortti aktivoitui käyttöön juuri ennen reissua. RMV lähetti uhkaavan viestin. Pikku-O:n tilaaman ajokortin maksu ei ollut jostain syystä johtuen mennyt läpi, ja jos sitä ei olisi hoitanut pian kuntoon (lisämaksu siihen oli jo tullut), olisi kortti mennyt hyllylle ja tullut sieltä pois vain ylimääräisen $100 maksun jälkeen. Päivä myöhemmin ajokortti kuitenkin saapui. Uhka ei silti kadonnut - maksu piti maksaa. Saimme hoidettua, luulen. Hän sai myös siirrettyä koulun koneilla olevat kirjoitelmansa talteen. Saimme tilattua Unofficial Transcript - official jää koululle joka lähettää sen pyydettäessä aina suoraan yliopistoille, työpaikoille ym tarvittaessa.

Hammaskirurgian klinikka lähetti $640 shekin takaisin ylimääräisestä maksusta Pikku-O:n viisaudenhampaiden leikkaukseen liittyen. Menipä heillä todellakin laskut pieleen. Iloinen yllätys tietysti. 

FIFA World Cup 2026 alkoi ja olohuoneen televisio oli ahkerassa käytössä. Pikku-O katsoi USA-Paraguay matsin Nathanilla - Yhdysvallat voitti 4-1. Nathanin luona hän oli useasti, sillä talo sijaitsee Crystal Lake:n rannalla - hikisilla keleillä oli kiva päästä uimaan (sivumennen sanoen, lapsi hukkui järveen samaan aikaan kuin Pikku-O oli paikalla). Olut-viestin jälkeen pojat tulivat katsomaan NBA-finaalia meille, vaikka kerroin kotimme olevan sosiaaliseen aktiivisuuteen aika haastava, kun oli niin kuuma. No, melua ei riittänyt ehkä juuri siitä syystä johtuen liian pitkään. Itseasiassa Pikku-O oli lähtenyt pelin jälkeen Austraaliasta täällä lomaileman Marthan kanssa 9 mailin lenkille.

Matkavalmisteluihin kuului poikien kanssa suunnittelua, Dashielilta lainaan saadun pikkurinkan täyttäminen (hän sai sen sisään mahtumaan oman pienen laukkunsa), vaelluskenkien ja muutamien uusien vaatteiden hankkiminen, ja äidin puskemana pienimuotoinen huoneen siivous pidempiaikainen poissaolo huomioiden.

Menimme koneen lähtöpäivänä O'Hara's:iin Pikku-O:n kanssa syömään. Hän ehdotti Dave's Hot Chicken-ravintolaa, mutta siihen en ihan taipunut. Pikku-O katsoi pääni yli jalkapallomatsia, mikä nauratti hieman. Ravintolasta menimme Jakelle, josta pojat menivät yhdessä Loganille ja sieltä eteenpäin. 

Samanaikaisesti Suomessa E sai armeijalta luvan lentolippuun, vaikka ylittikin sallitun 4 viikon maastapoistumisvaatimuksen. Lippu on varattu 18. heinakuuta, mikä on vähän tiukka viisumiasian johdosta, mutta saattaa onnistua. Kiva, jos hän tulee jo tuolloin - minulla on sitten toinen poikani kotihiirulaisena kuukauden verran.

E:lle on myös ajokortin uusinta-aika varattuna heti kotiin saavuttuaan. Tarve sille on, sillä edellinen meni voimasta toukokuussa aiheuttaen ison harmin silläkin tavalla, että hänellä jäi väliin armeijan SM-tason maastojuoksukilpailu Säkylässä. Hänen ei nimittäin annettu ajaa pelkällä armeijan ajokortilla, eikä ketään korvaavaa kuskia ehditty hankkia E:n herättyä asiaan vain muutama päivä aiemmin.

E:n armeija on nyt ohi. Hän kotiutui juuri ennen juhannusta 18. kesäkuuta. Nopeasti meni vuosi! 

Samanaikaisesti Alaskassa Iso-O:lla on ollut mukavaa ja yllättäen kiireistäkin. Selvästi Chicken, Alaska on ihmisille pysähtymispaikka. Ensimmäisenä viikonloppuna oli Chickenstock-musiikkifestivaali ja pienelle paikkakunnalle tuli yli 1500 ihmistä. Sen lisäksi paikalle on tullut turisteja ympäri maailmaa, erityisesti niitä, jotka tulevat Kanadan puolelta Yukonista.

Minun viimeinen viikkoni viimeisen kotonaolevan lapsen kanssa kului kurkkua kuristaen, pienistä hetkistä kaiken irtiottaen, ja Pikku-O:n lisäksi kuvia hänen aamuisin kiinniolevasta ovestaan ottaen. Sinne se sitten meni viimeinenkin. Aikamoista!