Lähdimme lauantaina, loman ensimmäisenä päivänä klo 10.45 ajamaan pitkin tietä numero 95 (Yhdysvaltain itärannikon pohjois-eteläsuuntainen päätie) kohti Kanadan itäisintä rajaa. Ajomatka sujui hyvin aurinkoisessa kelissä. Kukaan ei valittanut pahaa oloa tai muutenkaan harmitellut autossa olemista, joskin E varsin kovaäänisesti pyysi Iso-O:ta olemaan laulamatta esityksen jatkuttua helposti puoli tuntia. Iso-O keksi sitten "Family bonding" aktiviteetiksi "Mad lips"-pelin, jossa valmiin tekstin tyhjiin kohtiin jokainen sanoi vuorollaan pyydetyn sanan (verbin monikkomuoto, substantiivin perusmuoto jne). Tarinoista tuli aika hassuja. Se sai laulusessiosta pahastuneen E:nkin nauramaan.
Kanadan rajalla meiltä kysyttiin vain reissumme tarkoitus, oleskelustatuksemme Yhdysvalloissa sekä se, onko mukanamme aseita tai räjähteitä. Aikaa meni muutama minuutti.
Saapuminen Saint Johniin sen sijaan ei mennyt kovin hyvin. Olin matkalle lähdön viimeisenä asiana pakannut mukaan ylijäämä maidon sillä ajatuksella, että se mahdollisesti pysyy tarpeeksi viileänä aivan auton peräkontin takaosassa. No ensinnäkin, ei pysynyt. Ja toiseksi, purkki putosi maahan lävähtäen maidot ympäriinsä hotellin etuovelle levittäen takaboksin luukun avaamisen yhteydessä. Tunsin itseni tyhmäksi. Ei hyvä tunne. Saman tunteen sain kokea pari kertaa myöhemminkin viikon aikana pienten asioiden johdosta (kuten esimerkiksi kiinnitettyäni kahden päivän hissilipun hiihtotakkini sisätaskuun). Jälkikäteen tilanteet ovat minua huvittaneet. Että aina onnistunkin!
Majoituimme kivaan Delta Marriott-hotelliin, joka oli alkuun aivan täynnä alakouluikäisten Cheerleader-kisojen johdosta. Kävimme iltaisin syömässä eri ravintoloissa (Italian by Night, Gahan House, Britt's Pub & Eatery, Thandi, ja Vitos) ja päivisin hengailemassa Saint Johnin keskustassa ja ympäröivillä alueilla, uimassa hotellin ja uimahallin altailla, laskettelemassa Pouley Mountain:illa ja hyvillä paikoilla paikallisseura Seadogs:in jääkiekko-ottelussa. Iso harmi oli se, että ensin E ja sitten Iso-O olivat kipeitä. E:lla oli hirveä yskä, todennäköinen poskiontelotulehdus ja silmätulehdus, Iso-O:lla joko streptokokkitonsilliitti tai enterovirusinfektio. E:lta meni iso osa uinneista ja punttisalitreeneistä (tämä harmitti häntä eniten) hotellin fitness centerillä ohi. Iso-O lepäili milloin pystyi, mutta ystävien oleminen samassa hiihtokeskuksessa (ks. alla) piti hänet liikkeessä.
Virallisen elämämme kannalta matkan kaikkein tärkein anti oli uusien I-94-lipukkeiden saaminen. Se on eräänlainen viisuminlisäke, joka määrittää, kuinka pitkään maassa saa olla viisumista riippumatta. Meidän kohdallamme viisumit ovat voimassa usean vuoden, mutta vanha I-94 menee umpeen huhtikuun alussa (mikä on vanhojen Suomen passiemme viimeinen voimassaolopäivä). Jotta saa uuden I-94:n, pitää poistua maasta ja tulla takaisin. Tähän ei kelpaa Kanada, eikä Meksiko, paitsi jos on ko. maissa yli 30 päivää. Olimme täysin virkailijan armoilla. Hän olisi voinut todeta, ettei myönnä meille uusia yllämainitusta 30 päivän vaatimuksesta johtuen. Onneksi niin ei käynyt, vaan saimme uudet. Vietimme silti rajarakennuksessa noin tunnin, sillä virkailija ei ollut koskaan(!) tehnyt ko. toimenpidettä ja jouduin mm. auttamaan häntä oikeiden tietojen löytämisessä vanhoissa passeissa kiinniolevista viisumeista, erillisistä viisumipapereista sekä uusista passeista. Koen yleensä epäreiluna sen, minkälainen merkitys etnisella taustalla on, mutta tuossa tilanteessa olin kiitollinen, että olemme Suomesta. Emme missään tapauksessa olisi saaneet I-94-lipukkeita, jos alkuperämaamme olisi ollut jokin Euroopan ulkopuolinen maa, varsinkaan nykyhallinnon alla.
Rajalta ajoimme kohti Sugarloaf-vuorialuetta, jossa kävimme vielä valoisan aikaan orientoitumassa alueeseen, hakemassa liput ja rinnekartat mukaamme ja majoittumassa motelliimme (Spillover Motel). Hyvin sinne mahduimme, vaikka olihan se melkoinen laadun alennus Saint Johnin hotellin jälkeen. Kävin E:n kanssa kyläkaupassa hankkimassa iltaruoka- sekä rinne-evästarpeemme, ja valmistimme yhdessä valmispasta-aineksista tuunaten aika maukkaan iltaruoan. Päädyin tähän siksi, että Iso-O oli tullut tosi kipeäksi, eikä ravintolaillallinen houkuttanut.
Seuraavana päivänä Iso-O lähti tulehduskipulääkkeiden voimin mäkeen vauhdilla, sillä hänen kaksi hyvää kaveriaan (Tierney ja Martha) olivat perheineen paikalla myös. Häntä ei sitten paljon päivän aikana näkynyt. Illalla menimme perheiden yhteiseen huoneistohotelliin illalliselle. Hauskaa.
Lauantaina oli tosi tuulista ja osa hisseista oli kiinni. Saimme kuitenkin laskea melkein täyden päivän. Kolmen aikaan oli hyvä pakata auto ja suunnata takaisin Newtoniin. Ajomatkaa kun oli vielä lähes 5 tuntia.
Kotiinsaapuminen ja ilta menivät kivuttomasti ja melkein kaikki tavarat saimme paikoilleen. Onneksi. Sillä loman viimeisen aamun aloitti valuvan veden ääni kellarista. Lämminvesivaraaja oli kosahtanut ja kellarin lattia alkoi lainehtia. Putkimies saapui puolen tunnin sisään ja sen jälkeen olemme saaneet selvitä ilman lämmintä vettä. Helpotus on odotettavissa jo huomenna maanantaina, kun tulevat vaihtamaan koko varaajan. Korjata sitä ei kannata. Vuokraemäntä otti tämän tyylinsä vastaisesti hyvin kepeästi ja totesi vain hoitavansa laskun. Hmm. Odotan pidemmän sähköpostiviestin saapumista..
Loma on ohi. Iso-O jää kotiin toipumaan, me muut lähdemme kouluun ja töihin.
No comments:
Post a Comment