Porukka kotona pienenee

Iso-O:n jatkoi sosiaalista aktiivisuuttaan ja viimeiset kaveritapaamiset jatkuivat myöhäiseen maanantai-iltaan saakka. Hän haki koristelemansa keramiikkalautasen Brooklinesta, hoiti viimeisiä virallisia asioitaan joten kuten onnistuneesti ja aloitti pakkauksen lähtöpäivänään. Huone ei jäänyt siistiksi, eikä hän yhtään valmistautunut syksyn vaihtoonsa, mutta jokainen tyylillään.

O'Hara's:issa kävimme jälleen lähinnä siksi, että se on meille perinteinen, tärkeä paikka. Tietoa seuraavasta, juuri tällä porukalla käynnistä ei ole, mutta yritin olla sitä faktaa miettimättä. Söimme oikein tuhdisti, joskin Iso-O teki jälleen perinteisen, hänelle tyypillisen virheen ja söi jogurttia vain noin tunti ennen lähtöä sillä seurauksella, että poikien kolmen ruokalajin päivällisen sijaan hän söi vain yhden tonnikalaleivän. Harmittelin tätä siksikin, että lisäsyy ravintolakäyntiin oli hänen lähestyvä lentonsa - olisi ollut hyvä syödä tuhdisti etukäteen. Edelleen, jokainen tyylillään (*pyörittelee silmiään).

Suoraan ravintolasta Iso-O vietiin koko porukalla Loganille. Minä hyvästelin hänet autolla (Cell Phone Lot) vain pientä kurkunkuristusta tuntien, ja pojat menivät hänen mukanaan sisään terminaaliin. Siellä E oli hävinnyt vessaan, ja Pikku-O käytti tilanteen hyväkseen isosiskon kiusoittelulla. Hän oli tarttunut Iso-O:n laukkuun ja huutanut isoon ääneen:"Who are you?!? Why are you taking my bag?!?" Tilanne ei (*onneksi) eskaloitunut, ja molempia oli naurattanut. Iso-O sai laukkunsa tsekattua, halasi molemmat veljensä, ja lähti kohti turvatarkastusta soittaen meille vielä kotiin ajaessamme, että oli päässyt portille.

Seuraavana aamuna Iso-O herätti minut soittamalla Helsingin lentokentältä. OP-kortti ei ollut toiminut, kun hän ei muistanut sen pin-koodia. Niinpä junalipun ostaminen Helsingin lentokentältä Helsinkiin ei onnistunut. Ehdotin vr.fi-palvelun kautta pankkitunnuksilla ostamista sillä välin, kun itse kaivelen tietoa koodista. Koodi löytyi kuitenkin sen verran nopeasti, ettei pankkiyhteyttä tarvittu, ja hän pääsi jatkamaan matkaansa kohti Helsinkiä.

Helsingissä Iso-O pääsi serkkuni E:n luo yöksi ja oli tavannut samalla pikkuserkkunsakin. He olivat käyneet yhdessä syömässä, ja olivat kaikki iloisia tapaamisesta. Seuraavana päivänä Iso-O:lla oli englanninkielinen hygieniapassitesti, jonka hän läpäisi arvosanalla 39/40. Olin itsekin tehnyt harjoitustestin netissä ja todennut, että maalaisjärjellä pärjää, ja hän todisti sen oikeaksi - valmistautuminen jäi hänella kovin heppoiseksi (*lue, olemattomaksi).  Verokorttiasiakin järjestyi - hän sai lupauksen 0% aina 6000 euroon saakka.

E on yrittänyt löytää paikkaansa valmistumisen jälkeisessä maailmassa, ja on ollut paljon menossa niin täällä olevien opiskelukavereidensa (Fox koko kesän, Fitz käymässä ennen New Yorkiin muuttoaan, ja Purnell vielä ennenkuin jatkaa Duke-yliopistossa jatko-opiskelijana ja pitkänmatkan juoksijana) kuin koulukavereidensa Saylorin (joka on pian lähdössä Montanaan Zipline-oppaaksi) ja toisaalta Adelen ja Irlannista takaisin tulleen Talian kanssa. Hän kirjoitti pyynnöstä JKU:n lehteen jutun itsestään. Hänen oli myös tarkoitus mennä viisaudenhammasleikkaukseen, mutta aiemmin saadun hinta-arvion ($265) sijaan maksettavaa olisikin tullut yli $1700, joten pienen keskustelun ja puhelinsoiton jälkeen jätimme tässä vaiheessa väliin. E saa harkita armeijakandin hampaidenvetoa vähemmän mukavasti tai palaamme asiaan armeijan jälkeen paremmin asiaan valmistautuen.

Minulla oli Tufts Neurology-ohjelman viimeisen vuoden erikoistuvien valmistumisjuhla 5. kesäkuuta Newtonissa, Brae Burn Country Club:illa. Se oli minulle oikein sopiva paikka; ajomatkaan meni kokonaiset 8 minuuttia. On tärkeää, että menin, sillä kukaan muu stroke-erikoislääkäri ei ollut saanut itseään paikalle. Tapahtumassa oli ensin hengailua baarin äärellä, sitten syötiin hyvin, kuunneltiin puheita, ja huomioitiin jokainen erikoistuja erikseen. Lopuksi oli keveämpää ja vähemmän virallista. Tässä vaiheessa minä lähdin paikalta.

Heilutan valkoista lippua. Sain taas sakon DC:stä. Automaattikamerat eivät anna anteeksi mitään, vaikka olen viime käyntieni aikana ollut oikea itseänikin ärsyttävä, hieman nopeusrajoitusten alapuolella ajava granny driver. Tällä kertaa virhe oli laskun mukaan se, etten pysähtynyt Stop-merkin kohdalla. Olen eri mielta jopa kuvat nähtyäni, mutta en lähde valittamaan, ja maksoin jo pyydetyn $100. On tarpeeksi harmillista, että olen aktiivinen DC:n tiedostoissa kahden seuraavan vuoden ajan, kun melkein sain itseni sieltä pois (*toinen nopeussakkoni 'vanhenee' syyskuussa). 

Olen ollut hieman kipeänä. Sain saman taudin kuin Pikku-O:lla oli ennen maratonia. Erikoista sairastamisessa on ollut se, etten muista, milloin olin viimeksi. Porskutin talven läpi ilman mitään, vaikka sairaalalla oli viikkojen ajan melkein kriittinen tilanne influenssan, koronan ja RSV:n yhteishyökkäyksen johdosta, ja Pikku-O:llakin oli vaikka mitä. 

Hinnat ovat yleisesti nousemassa. T-Mobile nosti kännykkähintojaan pari kuukautta sitten (nyt neljä liittymää maksaa $155/kk, kun aiemmin se oli $140/kk), ja kotinetti/kaapeli on nousemassa $158/kk johonkin - varoitus tuli, mutta konkretiaa vielä odotan. Kotinetti/kaapeli asiaa toki voi justeerata pyytämällä tarjouspyyntöjä eri palveluntarjoajilta, mutta se on aina iso prosessi, mikä lannistaa jo etukäteen. 

Tämä viimeinen osio on vain juoksunörteille, lähinnä itselleni, sillä minulla tuli juuri neljä vuotta säännöllistä lenkkeilyä täyteen. Olen juossut viikottain >10 mailia (>16km) kesäkuusta 2021 lähtien. Alla eriteltyinä joitain matka-ja vauhtitietoja.

- Ensimmäisen vuoden aikana (2021-2022) vauhtini kasvoi selvästi ja kokonaisjuoksumääräni oli 610 mailia (982 km). Keväällä 2022 oli ensimmäinen South 5k, jossa pääsin maaliin vauhdilla 27:36 min. Pikku-O:n, tulloin vielä yläkoululaisen, tulos oli 24:04 min.

- Toisen vuoden (2022-2023) aikana vauhdinkasvu pysähtyi, mutta maileja kertyi kuitenkin 693 (1115 km). Southin 5k toukokuussa 2023 meni melko samalla vauhdilla 27:44 min. Freshman Pikku-O ylitti maaliviivan 20:29 min. Iso-O:kin oli tuolloin mukana ajalla 23:01 min.

- Kolmannen vuoden (2023-2024) aikana aloin hidastua ja laiskistua, ja vuosimailimääräni putosi tasolle 644 (1036 km). Southin 5k 2024-kilpailussa sain vielä samansorttisen ajan 28:10 min. Pikku-O:n aika oli 18:38 min.

- Neljäs vuosi (2024-2025) jatkui hitaana ja vasta viimeisen kahden kuukauden aikana lisäsin juoksumääräni siten, että päädyin edellisen vuoden vuosimailimäärään 644 (1036 km). Southin 5k ei mennyt hyvin, ajaksi tuli 29:35 min (sijoitus 161/302, naisten sarjassa 31/115, ja ikäryhmässä 5/20). Pikku-O:lla meni hyvin. Hän tuli koko kilpailun kolmanneksi ajalla 17:51 min. 

- Viides juoksuvuosi on nyt alkanut. Se alkoi sen verran hyvin menneellä puolimaratonilla, että toivon jatkavani juoksemista hieman suuremmilla viikkotavoitteella. Talvi, pimeys ja kylmyys voivat tuoda realismin eteeni, mutta siihen on vielä vähän aikaa

Saimme E:n armeija-asiota eteenpäin, Pikku-O valmistautuu jälleen uuteen ACT-testiin, ja minulla jatkuu arki. Palaamme.

Maritime Marathon 2025 ja siihen liittynyt minikesälomareissu Wisconsiniin

Koska kesälomareissu ei ole kaikille meille mahdollinen (*lue minä), ja koska aikakausi on E:n valmistumisen ja armeijaanmenon johdosta vaihtumassa, päädyin tekemään hieman kummallisen ratkaisun. Koska E kavereineen halusi kvalifioitua Boston Marathonille ensi keväänä ja koska siihen sopivia maratoneja ei alkukesästä ole siedettävän välimatkan päässä tarjolla, he ilmoittautuivat Wisconsinista löytyneeseen Maritime Marathon-tapahtumaan. Minä keksin, että voimme tehdä minireissun samaan paikkaan. Sillä kuka ei haluaisi mennä Wisconsiniin?!? (*heh heh).

E lähti Foxin kanssa Chicagon-lennolle torstaiaamuna 29.5. klo 4 saaden kyydin Iso-O:lta. Heitä vastassa oli Fitz siskonsa Mollyn kanssa. Matkalta he poimivat mukaan Fitzin tyttöystävän Sophian, ja ajoivat pitkälle pohjoiseen, Fitzin perheen kesämökille Fish Creek:in alueella olevaan Little Sweden Resort:iin, jossa he viettivät ajan ennen sunnuntain maratonia juosten, pelaten golfia(!) ja Shuffleboardia(!!!). Sprintteri Max tuli heidän seurakseen lauantaina. 

Meidän lentomme Chicagon välilaskun kanssa Milwaukee:n kaupunkiin lähti aikaisin lauantaiaamuna, ja menimme kentälle Uberilla. Lennot olivat mielenkiintoisia. Istuimme kaikki keskipenkeillä tuntemattomien välissä, tosin Iso-O sai siirryttyä ikkunapaikalle, kun juuri se penkki jäi tyhjäksi. Kaikki nukuimme. Pariin otteeseen näin Pikku-O:n nukkuvan syvässä unessa pitäen päätään vierustoverin olkapäällä. Vierustoveri, nuorehko mies, ei tästä ollut hätkähtänyt, ja Pikku-O oli asiasta onnellisen tietämätön. Toinen lento Chicagosta Milwaykeen kentälle oli aikataulun mukaisesti tunnin mittainen. Iso-O huomasi, että autolla olisi mennyt sama aika. Ja totta, pieni 12 istumarivin lentokone nousi ja melkein heti laskeutui herättäen kysymyksen sen mielekkyydestä. Täynnä se kyllä oli. Iso-O kysyi, miksi emme vuokranneet autoa Chicagosta, ja ajaneet suoraan sieltä, mutta kun olin saanut suoran paluulennon Milwaukeesta Bostoniin, oli autonvuokraaminen Milwaukeesta mielekkäämpää.

Olin saanut hyvin epämääräiset ohjeet nettivarauksen tehtyäni, mistä auton saa, mutta koska autonvuokraaminen on niin yleistä, olivat merkinnät lentoasemalla niin selviä, ettei eksyä voinut. Saimme käyttöömme yhdeksi vuoden rumimmiksi autoiksi äänestetyn (*Iso-O:n mukaan) Kia Soul-pikkuauton. Se toimi kuitenkin oikein hyvin tehtävässään vieden meidät Milwaukeesta Manitowokiin ja takaisin. Autonvuokraaminen kuuluu edelleen epämukavuusalueeseeni, mutta nyt jo useamman kokemuksella alan oppia siihen liittyvän infrastruktuurin vakuutuksineen, joita selvästi EI kannata varata netistä, vaan joko huolehtia oman autovakuutuksen kattavuudesta tai hommata tiskiltä.

Ajomatka Milwaukeesta kohti Manitowokia oli suoraan kohti pohjoista, tietä numero 43 pitkin, nähden Lake Michiganin (yksi Yhdysvaltain suurista järvistä) useaan otteeseen. Maisemat olivat lähinnä peltoja ja lehmiä, vaikkakin viimeksi mainittuja vähemmän kuin olisi olettanut johtuen ehkä siitä, että kesä on vasta alkamassa. Toisin sanoen, Wisconsinissa on paljon tilaa ihmisille asua.  Wisconsinin väkiluku on Suomen kokoluokkaa, alle 6 miljoonaa, ja suurin osa asuu kaupungeissa. Eniten Milwaukeessa, sitten pääkaupunki Madisonissa ja muissa kaupungeissa, kuten Green Bay ja Kenosha. Manitowocin väkiluku on noin 34000.

Menimme heti ensimmäisenä pikkukaupunkiin saavuttuamme Wisconsin Maritime Museum:in konferenssihuoneessa olleeseen maratoni-ilmoittautumiseen. Kävimme hakemassa maratonille ilmoittautuneiden Pikku-O:n, E:n ja kavereidensa Foxin ja Fitzin paketit numerolappuineen, rantapyyhkeineen ja muine pikkutavaroineen, sekä erikseen minun puolimaratonpakettini samoine tuotteineen. Tunnelma oli hyväntuulinen ja ilmoittautumisia vastaanottavat miehet kiinnostuneita niin eripuolilta Yhdysvaltoja (Massachusetts - me, Colorado - Fox ja Michigan - Fitz) heidän tapahtumaansa osallistumisen syistä.

Meillä kaikilla oli nälkä tuossa vaiheessa ja koska hotelliin ei vielä voinut mennä, lähdimme etsimään sopivaa lounaspaikkaa. Kiertelimme alueella, joka oli nähnyt parhaat päivänsä. Kävelimme ensin sisään pubiin, jossa Iso-O arvioitiin päästä varpaisiin poydissä olleiden keski-ikäisten miesten toimesta, ja seinillä oli sinisiä Yhdysvaltain lippuja, jotka viittaavat tietynlaiseen, itselle vieraaseen ideologiaan. Käännyimme aika nopeasti kannoiltamme, ja jatkoimme etsimistä. Eteemme osui Dali's Cafe, joka oli menossa kiinni tunnin sisään, mutta saimme hyvää palvelua ja vatsat liiankin täydeksi. Paikka oli siisti ja selvästi ulkomaalaistaustaisten hallussa keittiöstä kuuluneen itäeurooppalaisen kielen sekä tarjoilijan aksentin perusteella arvioituna.

Lounaan jälkeen meillä oli vielä noin tunti aikaa ennenkuin hotellille (The Inn on Maritime Bay) pääsi. Käytimme sen maraton-reittiä kävellen ja Lake Michigania ihaillen. Keli oli kaunis, mutta viileä, niinkuin ilmeisesti tähän aikaan vuodesta alueella on. Järvi on ihan hirveän iso. Vastarantaa ei näy. Kävimme muutamalla hiekkarannalla kävelymatkan varrella, ja tunnelma oli kuin valtameren rannalla. Sen verran kuitenkin alkoi väsyttää, että alkuperäisen suunnitelman mukaisesti kävelyreitti maratonin alkuun (noin 4 km) ei houkuttanut, ja olimme hotellilla takaisin jo klo 16. Jonoa oli jonkinverran, sillä tiskillä oli vain yksi mies, joka verkkaisesti jonosta hermostumatta palveli jokaista erikseen. Pyysin meille mahdollisuuden myöhäisempään uloskirjautumiseen, ja sain sen aivan helposti.

Hotellihuoneessa oli tarkoitus vain piipahtaa, mutta molemmat Pikku-O ja Iso-O nukahtivat nopeasti. Pikku-O meni niin syvään uneen, ettei häntä saanut enää mihinkään. Iso-O sen sijaan heräsi, ja tilannetta yhdessä puidessamme (suunnitelma oli alunperin mennä hyvälle maratonia edeltävälle pastaillalliselle) päädyimme ruokakauppaan ja sieltä meille iltapalan hakien. Tämä toimi oikein hyvin, sillä lounas oli ollut aiottua raskaampi, vaikka toki kaikkia edeltävästi saatujen neuvojen vastainen.

Pienen iltapalan jälkeen Iso-O suunnitteli hotellilta näkyvälle majakalle (Manitowoc Breakwater Light) kävelyä. Pikku-O ei saanut itseään enää ylös, joten vain minä lähdin seuraksi. Majakalle pääsi pitkin pientä osittain rakennettua, osittain luonnon muodostamaa kaistaletta, joka samalla toimi aallonmurtajana. Saimme seuraksemme hieman harmillisesti kokonaisen High School luokan, joka tuhosi muutoin niin rauhanomaiseksi ja idylliseksi ajateltua käyntiä. Kuvia silti saimme niin majakasta kuin matkan varrelta isosta järvestä ja erilaisista lintukokoontumisista. Takaisin hotellille saavuimme auringon antaessa viimeisiä purppuraisia säteitään.

Yö meni yllättävän hyvin ilman suurempaa jännitystä. Heräsin itse jo klo 4.30 syömään aamupuuroa marjoilla ja banaanilla höystettynä ja juomaan kahvia. Maratoonari Pikku-O heräsi vasta klo 5.30, mutta söi silti hänkin. Iso-O kävi tsekkaamassa hotellin aamupalan, jonka hän totesi köyhäksi. Luulen, että hän meni väärään paikkaan, sillä hän oli löytänyt vain kahvia, vettä ja keksejä aulatilasta, mutta ei sillä ollut väliä; olimme varustautuneet hyvin, ja aikaa/mahdollisuutta aamupalalle ei oikeasti ollut kuin hänellä.

Maraton-päivä

Lähdimme hotellilta klo 6 ja tapasimme University of Wisconsinin Green Bay-Manitowok-kampusalueella E:n juoksukavereineen (Fox ja Fitz) sekä kannustusjoukkoineen (Molly, Sophia, Max, ja Fitzin vanhemmat) noin klo 6.30. Paikan ja järjestelyt nähtyään Fox, joka ehdotti kisaa muille pojille, totesi:"How is this event in the internet?" viitaten ihmismäärään, joka maratoneissa on tyypillisesti tuhansia/kymmeniätuhansia, ja nyt puhuttiin kokonaisuudessaan alle tuhannesta osallistujasta kaikkiin sarjoihin (maraton, puolimaraton, 5k ja viestijuoksu). 

Järjestäytyminen lähtöviivalle oli klo 6.45. Alkuun oli meitä kaikkia hämmentänyt, republikaanisenaattori Ron Johnsonin suosittama/määräämä(?) rukoushetki seuraten aina esitettävää ja siten hyvin tuttua Yhdysvaltain kansallislaulua. Tasan klo 7 kuului tööttäysääni, ja juoksijat lähtivät matkaan, E kavereineen eturivistä, mutta Pikku-O:kin vain muutama metri taaempaa. Iso-O lähti kannustusjoukkojen mukana reitin varrelle kannustamaan ja huolehtimaan mailien 8 ja 18 kohdalla valmiiksi tehtyjen elektrolyyttijuomien antamisesta pojille. Tämä tuntui minusta hyvältä, sillä häntä on aika paljon harmittanut se, ettei juokseminen onnistu polvikipujen johdosta, ja nyt hänellä oli mielekästä tekemistä koko ajalle.

Muiden jo lähdettyä, minä aloin hitaasti valmistautua omaan kisaani, puolimaratoniin. Järjestäyminen lähtöviivalle oli klo 7.15, ja samainen summeri lähetti meidät matkaan klo 7.30. Reitti oli edestakainen, puolet lyhyempi kuin maraton, pitkin Lake Michiganin rantamia. Seurasin oman ikäistäni äitiä, jonka nopeus oli minulle sopiva (hieman minun normaalia nopeampi), ja jonka perhe oli häntä - ja samalla minua - kannustamassa monessa kohdassa. Vaikka itse siis missasinkin kannustuksen omiltani aivan viimeisiä maileja lukuunottamatta, sain hyviä buustauksia niin hänen perheeltään kuin muiltakin reitin varrella olleilta. Läpsyjä tuli annettua moneen otteeseen eri ikäisille lapsille. Seuraamani äidin vauhti alkoi hiipua mailin 6 (noin 10 km) kohdalla ja yllätin itseni jatkamalla samalla vauhdilla eteenpäin valiten aina jonkun seurattavan. Jotkut juoksivat hirveän epätasaisesti ja menivät ohitseni ja taas taakseni jääden useaan otteeseen. Juomapisteitä oli paljon, isot mukit liian täynnä sekä vettä että Gatoradea, ja kun joka kerran huomasin juomisen hankaluuden vauhdissa sekä sen faktan, että neste ei mennyt mahasta eteenpäin jääden hölskymään, lakkasin ottamatta nesteitä jo noin 8 mailin kohdalla. Oma juoksuni meni hyvin 9 mailiin saakka. Sen jälkeen alkoi jalkateriin sattua, koko jalat tuntuivat raskailta, ja motivaatio alkoi loppua.

Noin kahden mailin päässä maalista näin Ftizin äidin, joka kannusti minua juuri ennenkuin kuulin ohi ajavasta autosta Iso-O:n riemukkaan kannustushuudon. Kun matkaa maaliin oli noin 1.5 mailia (2,5 km), takaani kuului ääni:"Go to the left, first marathoners are coming". Pian sen jälkeen kuului:"äiti, äiti, äiti!!", ja E juoksi ohitseni Foxin kanssa sellaisella askeleella kuin takana ei olisi jo ollut 25 mailia (40 km). Oma askeleeni keveni ja loppumatka sujui helpommin. Tai ei oikeasti, mutta motivaatio tuli takaisin siten, että loppusuoralla Iso-O:n, E:n ja poikien kannustamana otin jopa itselleni epätyypillisen loppukirin. Oma aikani, 2:08:11.2, oli paljon parempi kuin uskalsin toivoa. Minulla oli Plan A (sub 2:15), Plan B (sub 2:30) ja Plan C (Finish), ja tein paremmin. 

Poikien maaliintulo, jonka siis missasin, oli ollut hieno. E ja Fox tulivat loppusuoralle yhtä aikaa. Vain kaksi askelta ennen maalia Fox oli hidastanut, nostanut kätensä herrasmiesmäiseen asentoon, ja antanut E:n mennä maaliviivan yli ensin todeten jälkikäteen:"This was his race", viitaten siihen, että sekä hän että Fitz olivat kärsineet juoksun aikana oksentamisesta ja vaikka mistä, ja E oli vain edennyt suunnitelman mukaisesti. Fitz tuli maaliin 3 minuuttia poikien jälkeen ottamalla helposti kolmannen sijan kisassa, ja meni hänkin minun ohitseni noin minuutti ennen omaa maaliviivan ylitystäni. 

Pikku-O:lla oli ollut hankaluuksia pienen vessatauon jälkeen. Vaikka pysähdys oli ollut lyhyt, se oli lyönyt hänen jalkansa niin jumiin, että matka mailikohdan 18 jälkeen oli ollut melkoista tuskaa. Hän oli joutunut kävelemäänkin jonkin verran. Sitkeänä nuorena miehenä, ja koko kisan ainoana alaikäisenä poikana hän kuitenkin jatkoi loppuun saakka saaden upean buustauksen siskoltaan, joka juoksi hänen kanssaan viimeisen, noin puolen mailin (800-1000 m) matkan. Lisäbuustausta tuli maalialueella koko kannustusjoukolta kaikkien odottaessa häntä maaliin. Hänen aikansa oli oikein kelpoinen. Moni maratoniin valmistautuva ei saa sellaista aikaa, ja hän ei valmistautunut millään tavalla. 

Oheisen linkin takaa löytyvät meidän kaikkien tulokset. Hyvä me! Kaikkien sarjojen voittajat koko kisojen voittajien kanssa huomioitiin, joten E:n lisäksi Pikku-O:kin sai palkinnon. E:n voittoaika oli: 2:34:05.9, Pikku-O:n aika (sijoitus 67/231, miesten sarjassa 47/123, ja oman ikäisten sarjassa 1/1) oli 3:47:42.6, ja minun puolimaratoonini meni aikaan 2:08:11.2 (sijoitus 153/267, naisten sarjassa 64/146, ja oman ikäisteni joukossa 4/16).

Kuvien ottamisen ja fiilistelyn jälkeen kannustusjoukot lähtivät kohti kotejaan, tosin E ja Fox menivät Maxin luo Milwaukeen suihkuun ja syömään. Me menimme takaisin hotellille suihkuun ja syömään hieman ennenkuin lähdimme takaisin kohti Milwaukeeta mekin. Pikku-O oli aika kaikkensa antanut, eikä meinannut saada mitään syötyä tai juotua, mutta puolipakolla (*minä) sai jotain sisäänsä. Kun hän sitten nukkui melkein koko matkan autossa ja verensokeri lähti nousuun, hän oli jälleen täydessä iskussa. Minä jo olin hieman kyseenalaistanut omaa hyvää äitiyttäni, kun annoin hänen mennä juoksemaan tuollaisen matkan niin kepein valmisteluin. Hänen arvionsa maratonista oli alkuun hirveä nousten tasolle hmm, ehkä uudelleen, ja luulen, että muilta (=kaverit) saadut kannustusviestit tekevät kilpailusta suorastaan helpon.

Saimme auton palautettua lentokentälle, joka muutenkin oli pieni ja helppo navigoida. Ihmisiä kentällä oli aivan eri määrä kuin Bostonissa tai Chicagossa, ja kaikki sujui helposti. E ja Fox saapuivat hekin liian aikaisin portille, kun minkäänlaisia viiveitä ei tullut vastaan. Kone oli ihan täynnä, mutta sen verran pieni, että kapteeni ilmoitti meidän lähtevän 20 minuuttia etuajassa. Se tarkoitti, että olimme Bostonissakin liian aikaisin, ja jouduimme sitten odottamaan kentällä vapautuvaa porttia. 

Asemalta otimme taksin, ajoimme kaikki meille, ja pikaisen tavaroiden pudottamisen jälkeen E lähti Foxille Iso-O:n kyydittämä illanviettoon. Olivat siellä nostaneet maljat itselleen. Niin kuuluikin, sillä pojat varmistivat helposti sen, että Boston Marathon on heille mahdollinen ensi keväänä.

 

Juhlien jälkeen

Aika E:n valmistumisen jälkeen on ollut hektistä. Ulko-ovi on auennut ja sulkeutunut monta monituista kertaa milloin kenenkin toimesta ja ihan mihin aikaan vaan. Minä olin töissa päivittäin keskiviikon ja seuraavan viikon perjantain välisen ajan, välillä saaden kyydin töihin 'kaikki voittaa' lupauksella, että auto oli käytössä tyopäiväni aikaan. Autonavaimet aina löysin niille sovitulta paikalta aamuisin ja tankki oli tarpeeksi täynnä siten, että itse minun tarvinnut tankata moneen viikkoon.

Pikku-O:n asioita erikseen

Pikku-O:lla on viimeisen kuukauden aikana kaikenlaista poikkeavaa. E:n valmistumisviikolla hänellä oli myöhäisemmat koulupäivät 10. luokkalaisten matematiikan ja englannin MCAS-testien, ja tulevalla viikolla on sama edessä 9. luokkalaisten Fysiikan MCASS-testin johdosta. Hänellä itsellään ovat kaikki lopputentit edessään. Hän kertoi spontaanisti minulle, kuinka matematiikan opettaja oli huomioinut hänen lisääntyvän panostuksensa.

Pikku-O selvästi nauttii erityisesti Iso-O:n kotonaolemisesta. Isosisko otti hänet mukaansa vaateostoksille, ja hän sitten otti isosiskon katsomaan Southin Candicorn-esitystä, jossa Mia esiintyi. 

Iso-O:n asioita erikseen

Iso-O:n kaverit, Jack ja James, olivat meilla yön huonojen ja kylmien kelien aikaan. He viettivät ison osan ajasta Bostonissa, josta E heidät kävi illalla hakemassa, ja lähtivät seuraavana päivänä kohti Lenoxia, aivan Massachusettsin länsiosassa olevaa kuntaa, Jackin kotia. Kelit eivät suosineet sielläkään, mutta mukava oli reissu. Junamatka takaisin toki otti aikansa ja oli ehkä (*oma tulkintani) vaikuttamassa siihen, ettei hän lähtenyt vain muutama päivä myöhemmin kohti New Yorkin Albanya ja siellä olleita Georgetown-kaverin syntymäpäiviä.

Hirveästi hän on ollut menossa, vaikka kelit olivat viikon ajan ihan hirveät. Hän kävi mm. Blue Hillseillä vaeltamassa Benin kanssa, valmisteli ja esitti slide shownsa hiihtojoukkuekavereidensa kokoontumisessa, ja erityisesti Abbyä ja Mayaa, Soleilia ja Jasonia hän on nähnyt useisiin otteisiin. Bostonissa hän kävi tekemässä keramiikkalautasen Georgetownista tutun ystävänsä kanssa, ja iltaisin häntä ei juuri ole näkynyt.

Hoidettavia asioita minulla oli hänelle listalla. Olen tarttunut ohimeneviin hetkiin saadakseni niitä pois omalta kontoltani ja heittänyt hänelle pallon mm. torstaisen hygieniapassitestin osalta. Hänen verokorttiasiansa on jostain syystä jumiutunut, mutta pankkiasiat ja suunnitelmat ensi syksyä varten ovat (kai) jonkinlaisessa järjestyksessä.

E:n asioita erikseen

E on totutellut elämään valmistumisen jälkeen hitaasti järjestellen omia tavaroitaan paikoilleen. Tämä on melkoinen haaste, sillä hänen huoneensa on pieni. Tilaongelmaa toivottavasti tulee helpottamaan huoneeseen tilaamani, seinän mittainen hyllykkö rekkeineen, mutta sitä ennen tilanne on aika pursuava jopa tämän erittäin organisoituneen kaverin osalta.

E kävi hakemassa uutta ajokorttia ymmärtäen, että viisuminpäättymisen johdosta se ei ehkä onnistu. Hän kuitenkin sai vuoden pidennyksen kortilleen. Virkailija oli pahoitellut voimassaolon lyhyyttä ja E oli hymistellyt samankaltaisesti tietäen, että kortti on nyt voimassa vuoden pidempään kuin olisi sallittua. Pystyn nyt helposti pitämään E:n ajovakuutuksessa mukana, sillä jokainen vuosi voimassaolevaa vakuutusta vähentää sen kustannuksia nuorelle kuljettajille (6 vuotta menee ennenkuin normaalitasoinen).

Ennen seuraavassa postauksessa kommentoitua maratonia, hän kävi Foxin kanssa juoksemassa ja muutenkin päivittäin hengailemassa ottaen kertaalleen Adelenkin mukaan. Adelen kanssa hän on viettänyt muutenkin aikaa ja odottaa Taliaa takaisin Irlannista heidän kolmikkonsa yhteiseen hengailuun. Saylorin kanssa hän kävi rannalla, kun kelit viimein alkoivat parantua ja otti kuvia Iso-O:n kameralla Saylorista, kun UVM-valmistumisjuhla oli ollut niin sateinen.

Maratoniin valmistautuessaan kävi ilmeiseksi, ettei hänellä ole juuri tuollaiseen matkaan sopivia lenkkareita, ja hän mietti lainaavansa pikkuveljen kenkiä muistaen kuitenkin heti, että kengät ovat pikkuveljen käytössä samaan aikaan. Koska yksi entinen joukkuekaveri on töissa Heartbreak Hill Company:ssä, sai hän Foxin ja Fitzin kanssa itselleen todella viimeisen päälle maratonkengät 20% alennuksella. Kun hän oli lisäksi saanut käyttöönsä uuden Polar V3-kellon, ei valmistautuminen ollut ainakaan varusteista kiinni.

Lakikouluhakemustilanne on kehittynyt siten, että Stanfordilta saapui perinteinen kevyt kirje, jossa hänen valitsemattomaksi jäämistään pahoiteltiin monisanaisesti. BC:lle hän ilmoitti, ettei ole kiinnostunut varasijalle jäämisestä, UPenn ilmoitti varasijalta poistamisesta, ja Columbia vielä odotuttaa. Georgetownilta hän sai kutsun ryhmähaastatteluun epäsopivasti silloin, kun lennon oli oletettu laskeutuvan Chicagoon. Hän sai osallistumisensa siirrettyä seuraavalle päivälle, ja oli tehnyt sen Wisconsinin mökillä ollessaan. Ryhmähaastattelussa oli 6 osallistujaa ohjaajan lisäksi, ja he olivat saaneet yhdessä ratkaistavakseen 3 lakitapausta. Hänen mukaansa se oli mennyt hyvin. Tulos ei ole vielä tiedossa.

Yhteisiä juttuja

Koska kaikki sattuivat olemaan paikalla sunnuntaina ennen Memorial Day-vapaapäivää, menimme Hayward-perheen luokse illalliselle. Mukana meidän lisäksemme olivat Haywardsit miinus Australiassa oleva Martha ja plus Ettan puoliso, Tierney vanhempineen ja puolisoineen, Nicolsit poikineen, ja Mike ilman perhettään. Hauskaa oli ja meteliä riitti melkein klo 23 saakka, mikä päivystysiltanani oli ihan liian myöhään. Sain kuitenkin viettää melko rauhallisen yön vain kahden lyhyen puhelun katkaisemana. E istui "aikuisten" pöydässä ja oli hyväntuulinen, varsinkin kun hänen suunnittelemansa maraton innosti pöydän muut maraton-juoksijat, Colin, Bill ja Mike, antamaan hänelle kaikenlaisia ohjeita. 

Aiheutimme kammottavan ongelman valmistujaisjuhlien jälkeisen roskapaljouden johdosta. Rotta vieraili autokatoksessamme monena yönä siten, että vierailut sai videolle Iso-O kahdesti myöhään kotiin saapuessaan. Epämiellyttävää! Tilanne on nyt korjattu, joten rotta saa etsiä itselleen paremmat ruokailumahdollisuudet.

Juhlien vuoksi ulos viemäni sisäkukat paleltuivat ulkona, kun kelit olivat niin kylmiä melkein viikon ajan. Saa nähdä, toipuvatko. Harmillista, kun en ehkä olisi niitä kesäksi ulos vienyt ollenkaan, jos juhlia ei olisi ollut.

Uutiset ovat hengästyttäviä monella tavalla. Itseä eniten huolettava juuri nyt on Harvardin kaikkien ulkomaalaisten viisumien peruminen sekä kaikkien ulkomaalaisten opiskelijoiden viisumihaastattelujen jäädyttäminen. Ymmärrän, että olemme eri asemassa kuin opiskelijat Aasiasta, Afrikasta ja varsinkin Lähi-Idästä, mutta varmuutta mistään ei enää oikein ole. Surullista, että tähän on tultu.