Teinit tulevat kalliiksi. 1,5-kertaisiksi lisääntyneet ruokalaskut, kouluun liittyvien maksujen lisäksi ilmaantuneet viikottaiset pikkumenot, 20-60 dollaria kerrallaan, ensisijaisesti E:lle, mutta jonkinverran Iso-O:llekin kaikenlaiseen ylimääräiseen ovat minulle uutta ja opeteltavaa. On tullut tarpeelliseksi myös löytää omat rajani siihen, mitkä kuuluvat minun maksettavakseni ja mitkä he saavat hoitaa itse. Lisähaasteena on ollut kuljetuspalvelun tarjoaminen jos mihin kissanristiäiseen. Kuljetuspalvelusta on tullut erityisesti E:lle itsestäänselvyys. E itseasiassa pahastui, kun kyseenalaistin autokyydin tarpeellisuuden jälleen yksiin lähellä olleisiin bileisiin, joista minulle - taas - kerrottiin vain muutama tunti ennen niiden alkua. No, kuljetuspalvelu jälleen tarjottiin, kun olisihan se ollut tosi hankalaa mennä polkupyörällä, kun mihin senkin olisi jättänyt, ja mihin sitä olisi laittanut mukaan vietävän snackin ja varavaatteet, kun edessä oli hiusten vaalennus, ja kun on niin pimeääkin, ja hikikin olisi tullut.
E:n tukka on nyt vetyperoksidiblondi. Seitsemän Newton South Highschoolin parasta juoksijaa on perinteen mukaisesti vaalentanut tukkansa ennen viimeisiä kutsukilpailuja. E oli etukäteen stressaantunut, kun ei ollut ihan varma, kuuluuko tuohon 7 joukkoon, vaikka minulle se kyllä oli ihan selvää. Hän tarvitsi vain yhden vaalennuskerran, kun tummatukkaisimmat kävivät läpi useamman. Tytöt huolehtivat itse toimituksesta. Mukaan piti vain ottaa oma huonolaatuinen paita ja pyyhe sekä 3 dollaria väriin. Kuva piti tietysti heti ladata Instagramiin. Iso-O:n mielestä juttu on tosi cool, ja hän otti monia kuvia E:n tukasta heti tuoreeltaan keskellä yötä, kun hänet vaalennusbileistä hain.
Viikon kilpailut
Iso-O oli kahdeksas kolmen koulun kilpailussa. Hän oli oikein hyvällä mielellä ja hypähteli kilpailun jälkeen omalle tyylilleen sopien ympäriinsä paljain jaloin Brownin edustusliivi ja shortsit päällään. Täällä on ollut ihanat, melkein kesäiset kelit viime aikoina, joten hyvä sitä on ollut kilpailla ja hypellä. Polvi on kestänyt hyvin, eikä ole enää kipeytynyt lainkaan. Huh.
E oli lauantaina kutsukilpailussa Cape Codilla. Hän juoksi oman parhaansa: 17:30 5 km, mutta oli muuten tosi pettynyt ja ärtynytkin, kun sijoitus oli ollut hänen mielestään huono ja lähdössä oli käytetty kyynärpäätaktiikkaa 500 juoksijan ahtautuessa tienlevyisen portin läpi. Tänään hän on muistellut juoksua hieman positiivisemmin. Onhan tuo aika kyllä melkoinen. Referenssinä todettakoon, että olen jotakuinkin puolet hitaampi.
Sekalaista viikolta
Kävin näöntarkastuksessa läheisellä Newton Eye Care-silmälääkäriasemalla. Sain lukulasit, mikä ei tietenkään ollut minulle mikään yllätys - sen verran kauas on kirjaa pitänyt siirtää ja kännykän tekstiä isontaa. Kimmokkeena tehdä asialle viimein jotain oli kaksi asiaa. Sain hyvän vakuutuksen, johon kuuluu tarkastusten lisäksi lasit sankoineen. Ja vielä tärkeämpi, jouduin käyttämään Pikku-O:ta apunani erään mittarin lukemisessa, kun en kertakaikkiaan nähnyt mitään. Lanka neulansilmään on mennyt jo pitkään sokkona.
Pikku-O:sta puhuttaessa, päädyimme hänen kanssaan positiiviseen feedback:iin. Ulko-ovessa ja hänen sänkynsä vieressä on seitsemän muistettavan kohdan lista: Lunchbox, pullo, kännykkä, home work x 4, saksofoni, specials ja fieldtrips. Joka päivä, kun kaikki nämä muistuvat sekä aamulla ennen koulua että koulussa paikasta toiseen siirryttäessä että koulun jälkeen kotona ennen nukkumaanmenoa, hän saa jääkaapin ovessa olevaan listaan hymiön. Kun niitä kertyy 20, teemme jotain kivaa yhdessä. Toistaiseksi on toiminut. Iso-O:kin on alkanut miettiä, josko se toimisi hänellekin hänen haasteidensa kanssa, mutta pitää 20 hymiön saavuttamista toistaiseksi liian vaikeana. Hassu matami.
Olin yhtäkkisesti yksin kotona lauantai-iltana, kun Pikku-O lähti kaverinsa Averyn kanssa Lantern Festivaaleille Bostonin Jamaica Pondille, Iso-O kaverinsa Talian kanssa Chestnut Hill Mall:ille shoppailemaan, ja E oli yllämainitussa kutsukilpailussaan Cape Codilla. Eipä ole tapahtunut hetkeen. Yksi kerrallaan he ilmestyivät iltamyöhällä kotiin. Ensin Pikku-O kantaen tekemäänsä lyhtyä, sitten Iso-O kasvot vahvasti meikattuina ja mieli erittäin virkeänä, kun oli ollut "super cool". E saapui koululle klo 23.30, josta hänet sitten piti hakea.
Sunnuntain kruunasi Iso-O:n tekemät kaura-rusinakeksit. Oma kaalilaatikkoni ei ehkä saanut ihan yhtä ihastunutta vastaanottoa.
Sunday, October 22, 2017
Tuesday, October 17, 2017
Elämän haasteita - ja iloja
Pikku-O nimesi varpaansa. Noin puoli tuntia luullun nukkumaanmenon jälkeen hän tuli alakertaan kertomaan asiasta. Varpaiden nimet ovat vasemmasta pikkuvarpaasta oikeaan pikkuvarpaaseen: Eva, Deva, Beva, Heva, ja Leava. Larie, Fairy, Dairy, Harry, ja Mary. Han myös piirsi niistä kuvan referenssiksi. Että sellaista.
Tämän samaisen neljäsluokkalaisen kanssa olemme yrittäneet löytää sopivan strategian, kuinka kaikki muistettava pysyisi muistissa ja siirtyisi käytäntöön. Joka päivä jotain pientä unohtuu. Ihan joka päivä. Se voi olla vesipullon unohtaminen jääkaappiin, vaikka lunchbox samasta paikasta tulisikin mukaan. Tai lunchboxin unohtaminen koulurakennukseen erilliseen afterschool rakennukseen lähtiessä. Tai koulukirjaston kirjojen unohtaminen kotiin kirjastopäivänä, joka on ihan joka tiistai, eikä siten pitäisi olla mikään yllätys. Tai jokapäiväisen kertolaskuharjoittelun unohtaminen läksyjentekosession ajalta. Tai jotain. Mutta aina jotain.
E:n kanssa harjoitellaan sosiaalista ymmärtämistä. Koska se on hankalaa minullekin, ymmärrän häntä hyvin. Viime aikoina tämä upeasti akateemisesti pärjäävä High School-opiskelija on harjoitellut ennakointia. Jos tiedossa on, etta Advisary-ryhmän jokainen jäsen tuo vuorollaan jotain kaikille jaettavaa, olisi hyvä kertoa tästä minullekin ennen sitä aamua, jolloin se oma vuoro on. Onneksi olin sattunut viikonloppuna leipomaan Pumpkin Bread-kuivakakkua enemmän kuin omiin tarpeisiin. Onneksi aiemmin samanlaisten tilanteiden edessä pikkusisko oli leiponut suklaapalakekseja tai muffinsseja tai pikkuveli tiikerikakkua. Vaan seuraavalla kerralla ehkä ei ole. Ylläreinä ovat myös tulleet piikkareiden hankkiminen (joo, tänään pitäisi hommata), syksyyn sopivien urheiluvaatteiden puuttuminen (ai siellä on +4*C, mulla ei ole pitkälahkeisia housuja), perjantaibileisiin meneminen (pitää viedä jokin snack, bileet - joista muistan mainita nyt ensimmäisen kerran - alkavat tunnin päästä) tai joukkueen meeting kestäen 20 yli hakuajan meidän kaikkien istuessa autossa odottamassa ilman puhelinyhteyttä kyseiseen nuoreen mieheen. Mutta siis, harjoittelemme ennakointia ja toisten huomioimista. Hyvää tämä mies kuitenkin pohjimmiltaan tarkoittaa. Ihana nuori mies!
Iso-O:n kanssa yritämme viimein löytää keinon siihen, ettei kaikki leviä ympäriinsä. Keittiö on hänen jäljiltaan erittäin käytetyn näköinen, vaatekasoja on ympäri taloa, sänky epämääräisesti pedattuna (jos on, aina ei pysty varmuudella sanomaan), ja oma huone täynnä erikoisilla paikoilla olevaa tavaraa. Ei ole vielä onnistunut. Mutta hän tulee hellästi halaamaan ja antaa pusun, jos aiheeseen menemme - hankala siinä on vihainen olla. Ja hän yrittää.
Oma haasteeni on päästää irti asioista, joihin en pysty vaikuttamaan, ja elää hetkessä. Kiireisen arjen eläminen näiden ihanien kanssa on siihen ihan parasta. Hiljaisempina hetkinä lähden juoksemaan ja vaikka olenkin perheemme surkein juoksia, jaksoin minäkin tänään juosta 13 km lenkin melkein tuosta vaan, kun sain tehdä sen omaan tahtiini.
Haasteita on. Mutta niin paljon ilojakin. Päivä kerrallaan eteenpäin. Lämpöiset halit lähetämme Kuopioon, jossa lastemme nuorin serkku ottaa elämänsä ensihenkäyksiä. <3
Tämän samaisen neljäsluokkalaisen kanssa olemme yrittäneet löytää sopivan strategian, kuinka kaikki muistettava pysyisi muistissa ja siirtyisi käytäntöön. Joka päivä jotain pientä unohtuu. Ihan joka päivä. Se voi olla vesipullon unohtaminen jääkaappiin, vaikka lunchbox samasta paikasta tulisikin mukaan. Tai lunchboxin unohtaminen koulurakennukseen erilliseen afterschool rakennukseen lähtiessä. Tai koulukirjaston kirjojen unohtaminen kotiin kirjastopäivänä, joka on ihan joka tiistai, eikä siten pitäisi olla mikään yllätys. Tai jokapäiväisen kertolaskuharjoittelun unohtaminen läksyjentekosession ajalta. Tai jotain. Mutta aina jotain.
E:n kanssa harjoitellaan sosiaalista ymmärtämistä. Koska se on hankalaa minullekin, ymmärrän häntä hyvin. Viime aikoina tämä upeasti akateemisesti pärjäävä High School-opiskelija on harjoitellut ennakointia. Jos tiedossa on, etta Advisary-ryhmän jokainen jäsen tuo vuorollaan jotain kaikille jaettavaa, olisi hyvä kertoa tästä minullekin ennen sitä aamua, jolloin se oma vuoro on. Onneksi olin sattunut viikonloppuna leipomaan Pumpkin Bread-kuivakakkua enemmän kuin omiin tarpeisiin. Onneksi aiemmin samanlaisten tilanteiden edessä pikkusisko oli leiponut suklaapalakekseja tai muffinsseja tai pikkuveli tiikerikakkua. Vaan seuraavalla kerralla ehkä ei ole. Ylläreinä ovat myös tulleet piikkareiden hankkiminen (joo, tänään pitäisi hommata), syksyyn sopivien urheiluvaatteiden puuttuminen (ai siellä on +4*C, mulla ei ole pitkälahkeisia housuja), perjantaibileisiin meneminen (pitää viedä jokin snack, bileet - joista muistan mainita nyt ensimmäisen kerran - alkavat tunnin päästä) tai joukkueen meeting kestäen 20 yli hakuajan meidän kaikkien istuessa autossa odottamassa ilman puhelinyhteyttä kyseiseen nuoreen mieheen. Mutta siis, harjoittelemme ennakointia ja toisten huomioimista. Hyvää tämä mies kuitenkin pohjimmiltaan tarkoittaa. Ihana nuori mies!
Iso-O:n kanssa yritämme viimein löytää keinon siihen, ettei kaikki leviä ympäriinsä. Keittiö on hänen jäljiltaan erittäin käytetyn näköinen, vaatekasoja on ympäri taloa, sänky epämääräisesti pedattuna (jos on, aina ei pysty varmuudella sanomaan), ja oma huone täynnä erikoisilla paikoilla olevaa tavaraa. Ei ole vielä onnistunut. Mutta hän tulee hellästi halaamaan ja antaa pusun, jos aiheeseen menemme - hankala siinä on vihainen olla. Ja hän yrittää.
Oma haasteeni on päästää irti asioista, joihin en pysty vaikuttamaan, ja elää hetkessä. Kiireisen arjen eläminen näiden ihanien kanssa on siihen ihan parasta. Hiljaisempina hetkinä lähden juoksemaan ja vaikka olenkin perheemme surkein juoksia, jaksoin minäkin tänään juosta 13 km lenkin melkein tuosta vaan, kun sain tehdä sen omaan tahtiini.
Haasteita on. Mutta niin paljon ilojakin. Päivä kerrallaan eteenpäin. Lämpöiset halit lähetämme Kuopioon, jossa lastemme nuorin serkku ottaa elämänsä ensihenkäyksiä. <3
Sunday, October 15, 2017
Syksy jatkuu
Lämmöt piti laittaa päälle 30.9.2017 kylmien öiden vuoksi. Vain
muutama päivä aiemmin oli +35*C, sitten putosi nollan lähelle ja nyt jälleen mennään reippaasti yli +20*C.
Pikku-O kysyi, milloin tulee lunta. Sanoin, huomenna - tai kolmen kuukauden päästä. New England! Sääilmioitä on riittänyt muuallekin kuin meille. Hurrikaanit Harvey, Irma, Jose, Maria ja Nate tuhosivat eteläistä osaa Yhdysvalloista sekä Karibian saaria Puerto Rico mukaan lukien. Trump sai joitain pisteitä Teksasin ja Floridan katastrofiavun osalta, mutta Puerto Ricon kohdalla hän jälleen epäonnistui - tai lähinnä kai vain palasi omaksi itsekseen.
Sitten meidän tapahtumiimme.
Koulussa
Kouluvuosi on jo niin pitkällä, että E sai ensimmäisen väliarvion. Menee hyvin. Itse hän ajoittain meinaa ahdistua, kun vaatimukset ovat niin kovat, mutta rauhoittuu selvästi, kun hetken juttelutuokion aikana asetamme kaiken mittakaavaan. Ei arvosanojen vaan oppimisen vuoksi siellä koulussa käydään. Jos tekee oman parhaansa, se riittää, vaikka arvosana olisi alhainen.
Koulukuvat on otettu ja saatu takaisinkin sekä E:lla että Iso-O:lla. Pikku-O:lla kuvaus on vasta edessä. Laitamme postiin heti, kun nekin ovat kädessämme.
Dramatiikkaakin on kouluun mahtunut. Niinkuin aiemmin kirjoitin, Iso-O jätti bandin tältä vuodelta väliin pelkästään sitä vetäneen opettajan vuoksi ja suunnitteli sen sijaan menevänsä ennen koulua harjoittelevaan "Mostly Brass"-yhtyeeseen. No, tämä entinen bandiopettaja yllättäen erotettiin koulusta, kun hän käytti tummaihoisesta oppilaasta vanhakantaista, mutta täällä erittäin epäsopivaa nimitystä (mietin, että pakko taustalla on olla muutakin, mutta saivat syynsä). Tämä oli meille hyvä uutinen, sillä Iso-O meni spontaanisti takaisin ja veti muutaman kaverinsakin mukaan. Soittamiseen on tullut jälleen ilo ja huilun ääni on täysin vapaaehtoisesti alkanut kaikua talossamme iltaisin.
Kaikissa kouluissa oli vanhempainillat, mutta aikataulupalapelimme vuoksi menin vain Pikku-O:n tilaisuuteen. Mason Ricella on uusi rehtori, joka on täynnä positiivista energiaa. Hän jatkaa pitkäaikaisen rehtorin muutamia traditioita - kuten sen, että opettelee jokaisen, yli 500 lapsen nimen, ja sen, että ruiskuttaa puutarhaletkulla lapsia ulkoilupäivien aikaan - mutta haluaa tulla tunnetuksi myös omana itsenään. Ensivaikutelmani hänestä on oikein hyvä.
Pikku-O on soittanut saksofonia nyt usean viikon ajan päivittäin, koska opettaja on niin sanonut. Ensimmäinen saksofonioppitunti jännitti edeltävasti, mutta sen jälkeen siitä on tullut rutiinia. Yläkerrasta kuuluu Iso-O:n sanoin "foghorn" eli sumutorven ääni, välillä sellaisenaan, välillä sähköpianomme soittaman taustamusiikin, Titanicin tunnusmusiikin tahtiin - Pikku-O on ottanut tavoitteekseen opetella sen soittamaan. Todella painava ja hieman liian iso saksofoni Pikku-O:lle on, mutta sitkeästi hän on sen kanssa pärjännyt.
Kilpailuja
Sekä Iso-O:lla että E:lla on maastojuoksujoukkueensa kanssa ollut useita kilpailuja. Lenkkarit eivät enää kelvanneet, piti ostaa piikkarit. Iso-O tuli ensimmäisessä kilpailussaan Needhamissa viidenneksi, seuraavissa kahdessa kisassa seitsemänneksi, sitten kuudenneksi. Sijoitus on upea kymmenien juoksijoiden joukossa. Muutenkin hänellä on mennyt hienosti, vaikkei yleisesti nopein olekaan. Yksien treenien lämmittelykierroksella tosin hän tuli ensimmäiseksi, minkä johdosta hän treenasi sen kerran kahdeksan 8. luokkalaisen pojan kanssa:"They said, slow down!" Juoksemista on ollut sen verran, ettei vammoilta ole vältytty. Polvi oli viime viikolla niin kipeänä, että kisat jäivät väliin ja se harmitti kyyneliin saakka. Onneksi ei mitään peruuttamatonta vammaa ole ilmaantunut; entiseen tyyliin matami jälleen ympäriinsä hypähtelee.
E on nostettu edustusjoukkueeseen, johon mahtuu 10 parasta. E on siinä kirinyt 5. parhaimmaksi, mikä on mielestäni tosi hienoa. Hänen ensimmäinen kilpailunsa oli Waylandissa, ja hän tuli siellä viidenneksi, sillä osa edustusjoukkueen parhaimmista ei kilpaillut. Rhode Islandin kutsukilpailussa, johon piti lähteä puoli seitsemältä eräänä lauantaiaamuna, hän tuli 300 freshman juoksijan lähdössä viidenneksi. Aikamoinen juoksijahirmu. Juoksijoita oli useista osavaltioista aina Coloradoa ja Idahota myöten. Kolmas kisa oli kotikisa Cold Spring Parkissa, jossa E tuli noin kymmenenneksi. Kuuma keli (kostea yli 30*C) otti veronsa. Vain viikkoa myöhemmin samassa paikassa hän juoksi puoli minuuttia nopeammin. Aika vain parani seuraavissa kisoissa Actonin Naraparkissa. Ilman vammoja ei ole hänkään pärjännyt, mikä ei ole ihme, sillä he treeneissään juoksevat 5-9 mailia joka ikinen päivä. Hänen viimeisin vammansa on hiertymät nivusissa. Määräsin hänelle rasvauksen lisäksi lepopäivän - joita muutenkin pitäisi joskus pitää.
Vapaa-aikaa tai sen puutetta
Vapaata aikaa ei meillä arkisin ole lainkaan. Kotiin tulemme kaikki samalla kyydillä aikaisintaan 17.30, usein reippaasti klo 18 jälkeen. Iso-O tosin tiistaisin jo kolmen kieppeillä ja on ylimääräisen ajan osannut käyttää kavereidensa tapaamiseen. Mutta siis pääosin olemme kaikki vasta kuuden jälkeen kotiutumassa, joten vapaalle oleilulle ei ole aikaa. Ihan hirmuisen tärkeää ja ihanaa on kuitenkin se, että 20-30 minuutin ajan istumme kaikki ruokapöydässä, jossa tärkeimmät asiat tulee jaetuksi kaikkien kesken.
Viikonloppuisin on aikaa. Paitsi että niihinkin on mahtunut jokalauantaiset juoksutreenit E:lla, muutamia kilpailuja ja joskus läksyjäkin, vaikka tätä yritämme välttää. Hauskoja juttuja ovat olleet Iso-O:n yökyläily kaverinsa luona eri kaupungissa, Abbyn synttärit ja hengailua kavereiden kanssa milloin missäkin. Paljon hänellä on mennyt aikaa omassa huoneessaan kirjan - ja kännykän - parissa.
Roshashanah-päivänä Pikku-O pääsi kaverinsa kanssa keilaamaan ja iltapäiväksi heille. Hain hikimärän pojan töistä tullessani. E laittoi hampurilaiset meille kaikille valmiiksi ja Iso-O vietti päivän kirjojensa kanssa. Seuraavana viikonloppuna Pikku-O sai viimein kutsuttua kaverinsa Averyn ja Charleyn meille käymään. Vauhdikasta oli.
E:lla on ollut jo viidet high school bileet nimikkeellä "Team Dinner". Toisiin naapuri oli kutsunut poliisit, kun oli niin paljon metelia. Poliisit olivat vain todenneet:"Well, guys, you know what to do!" ja poistuneet paikalta. E:n mielesta poliisien saapuminen oli ollut vain cool. Kolmannet olivat olleet "more chill". Neljännistä hänet piti hakea aikaisemmin pois, kun ei ollut ihan niin kivaa lähimpien kavereiden lähdettyä. Viidensistä hän sen sijaan lähetti viestin aiemmin sovittuun hakuaikaan, että haluaisikin jaädä, kun on niin "lit". No, ensi kerralla kannattaa varmaan laittaa se viesti hieman aiemmin, eikä silloin, kun joku jo istuu autossa talon ulkopuolella.
Edellisen hammasvakuutuksemme katkeamisen ja uudelleen aloittamisen pitkän välin vuoksi E kävi ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen rautojen säädössä. Kiristivät niitä aika paljon ja jälleen on suu kipeänä. Reikiäkin löytyi neljä! Tosin tämä viimeksi mainittu on aina hieman epäilyttävää, sillä käymme hammastarkastuksessa puolen vuoden välein, ja klinikka saa paremman korvauksen toimenpiteistä kuin itse tarkastuksista. Just saying.
Me keräsimme monta pahvilaatikollista ja pussillista vaatteita, kenkiä, leluja, peleja ym. ja lähdimme Iso-O:n ja Pikku-O:n kanssa Newton Swap Day-tapahtumaan, johon kaikki tällainen kelpaa. Hyttysen takaboksi ja puolet takapenkista oli täynnä tavaraa. Tavoite oli päästä tavarasta eroon. No, tulimme takaisin Hyttynen vielä enemmän täynnä kirjoja, pelejä, pulkkia, rullaluistimet, lenkkarit, tauluja, keittiötuotteita (kuten uusi kahvinkeitin, fondue-setti <3 seka höyrytyskattila) ja pöytävalaisin. Huoh! No, onneksi täällä edelleen voi jatkaa tavaroiden kierrätystä laittamalla ne tienvarteen muiden otettavaksi, ja uusi Swap Day on tiedossa jo puolen vuoden päästä.
Olen suunnitellut autonostoa melkein kuukauden, sillä autonosto on selvästi mukavuusalueeni ulkopuolella. Aika paljon harmittaa, ettei Hyttyseen voi luottaa. Vaihdossa siitä ei saa juuri mitään, mutta käyttöarvo sillä olisi ollut. Vaan tämä on nyt tilanne. Kaikenlaisia menopeleja on käynyt mielessä. Kerron, kun on kerrottavaa.
Kävimme syömässä läheisessä ravintolassa, Anna's Taqueria:ssa - lasten valinta - uuden perinteemme kunniaksi. Perinteeseen kuuluu päivystysviikkoni jälkeinen syöminen joka kerta eri ravintolassa. Sellaista ruokamatkailua, josta itse tykkään. Söimme Super-Burritot ja joimme meksikolaislimsaa (Jarritos) joko Limen tai mansikanmakuisena.
Kevennykseksi kännykkämääräykset täkäläisestä yläkoulusta. Poikkeaa aika paljon Suomesta vai mitä?
Sitten meidän tapahtumiimme.
Koulussa
Kouluvuosi on jo niin pitkällä, että E sai ensimmäisen väliarvion. Menee hyvin. Itse hän ajoittain meinaa ahdistua, kun vaatimukset ovat niin kovat, mutta rauhoittuu selvästi, kun hetken juttelutuokion aikana asetamme kaiken mittakaavaan. Ei arvosanojen vaan oppimisen vuoksi siellä koulussa käydään. Jos tekee oman parhaansa, se riittää, vaikka arvosana olisi alhainen.
Koulukuvat on otettu ja saatu takaisinkin sekä E:lla että Iso-O:lla. Pikku-O:lla kuvaus on vasta edessä. Laitamme postiin heti, kun nekin ovat kädessämme.
Dramatiikkaakin on kouluun mahtunut. Niinkuin aiemmin kirjoitin, Iso-O jätti bandin tältä vuodelta väliin pelkästään sitä vetäneen opettajan vuoksi ja suunnitteli sen sijaan menevänsä ennen koulua harjoittelevaan "Mostly Brass"-yhtyeeseen. No, tämä entinen bandiopettaja yllättäen erotettiin koulusta, kun hän käytti tummaihoisesta oppilaasta vanhakantaista, mutta täällä erittäin epäsopivaa nimitystä (mietin, että pakko taustalla on olla muutakin, mutta saivat syynsä). Tämä oli meille hyvä uutinen, sillä Iso-O meni spontaanisti takaisin ja veti muutaman kaverinsakin mukaan. Soittamiseen on tullut jälleen ilo ja huilun ääni on täysin vapaaehtoisesti alkanut kaikua talossamme iltaisin.
Kaikissa kouluissa oli vanhempainillat, mutta aikataulupalapelimme vuoksi menin vain Pikku-O:n tilaisuuteen. Mason Ricella on uusi rehtori, joka on täynnä positiivista energiaa. Hän jatkaa pitkäaikaisen rehtorin muutamia traditioita - kuten sen, että opettelee jokaisen, yli 500 lapsen nimen, ja sen, että ruiskuttaa puutarhaletkulla lapsia ulkoilupäivien aikaan - mutta haluaa tulla tunnetuksi myös omana itsenään. Ensivaikutelmani hänestä on oikein hyvä.
Pikku-O on soittanut saksofonia nyt usean viikon ajan päivittäin, koska opettaja on niin sanonut. Ensimmäinen saksofonioppitunti jännitti edeltävasti, mutta sen jälkeen siitä on tullut rutiinia. Yläkerrasta kuuluu Iso-O:n sanoin "foghorn" eli sumutorven ääni, välillä sellaisenaan, välillä sähköpianomme soittaman taustamusiikin, Titanicin tunnusmusiikin tahtiin - Pikku-O on ottanut tavoitteekseen opetella sen soittamaan. Todella painava ja hieman liian iso saksofoni Pikku-O:lle on, mutta sitkeästi hän on sen kanssa pärjännyt.
Kilpailuja
Sekä Iso-O:lla että E:lla on maastojuoksujoukkueensa kanssa ollut useita kilpailuja. Lenkkarit eivät enää kelvanneet, piti ostaa piikkarit. Iso-O tuli ensimmäisessä kilpailussaan Needhamissa viidenneksi, seuraavissa kahdessa kisassa seitsemänneksi, sitten kuudenneksi. Sijoitus on upea kymmenien juoksijoiden joukossa. Muutenkin hänellä on mennyt hienosti, vaikkei yleisesti nopein olekaan. Yksien treenien lämmittelykierroksella tosin hän tuli ensimmäiseksi, minkä johdosta hän treenasi sen kerran kahdeksan 8. luokkalaisen pojan kanssa:"They said, slow down!" Juoksemista on ollut sen verran, ettei vammoilta ole vältytty. Polvi oli viime viikolla niin kipeänä, että kisat jäivät väliin ja se harmitti kyyneliin saakka. Onneksi ei mitään peruuttamatonta vammaa ole ilmaantunut; entiseen tyyliin matami jälleen ympäriinsä hypähtelee.
E on nostettu edustusjoukkueeseen, johon mahtuu 10 parasta. E on siinä kirinyt 5. parhaimmaksi, mikä on mielestäni tosi hienoa. Hänen ensimmäinen kilpailunsa oli Waylandissa, ja hän tuli siellä viidenneksi, sillä osa edustusjoukkueen parhaimmista ei kilpaillut. Rhode Islandin kutsukilpailussa, johon piti lähteä puoli seitsemältä eräänä lauantaiaamuna, hän tuli 300 freshman juoksijan lähdössä viidenneksi. Aikamoinen juoksijahirmu. Juoksijoita oli useista osavaltioista aina Coloradoa ja Idahota myöten. Kolmas kisa oli kotikisa Cold Spring Parkissa, jossa E tuli noin kymmenenneksi. Kuuma keli (kostea yli 30*C) otti veronsa. Vain viikkoa myöhemmin samassa paikassa hän juoksi puoli minuuttia nopeammin. Aika vain parani seuraavissa kisoissa Actonin Naraparkissa. Ilman vammoja ei ole hänkään pärjännyt, mikä ei ole ihme, sillä he treeneissään juoksevat 5-9 mailia joka ikinen päivä. Hänen viimeisin vammansa on hiertymät nivusissa. Määräsin hänelle rasvauksen lisäksi lepopäivän - joita muutenkin pitäisi joskus pitää.
Vapaa-aikaa tai sen puutetta
Vapaata aikaa ei meillä arkisin ole lainkaan. Kotiin tulemme kaikki samalla kyydillä aikaisintaan 17.30, usein reippaasti klo 18 jälkeen. Iso-O tosin tiistaisin jo kolmen kieppeillä ja on ylimääräisen ajan osannut käyttää kavereidensa tapaamiseen. Mutta siis pääosin olemme kaikki vasta kuuden jälkeen kotiutumassa, joten vapaalle oleilulle ei ole aikaa. Ihan hirmuisen tärkeää ja ihanaa on kuitenkin se, että 20-30 minuutin ajan istumme kaikki ruokapöydässä, jossa tärkeimmät asiat tulee jaetuksi kaikkien kesken.
Viikonloppuisin on aikaa. Paitsi että niihinkin on mahtunut jokalauantaiset juoksutreenit E:lla, muutamia kilpailuja ja joskus läksyjäkin, vaikka tätä yritämme välttää. Hauskoja juttuja ovat olleet Iso-O:n yökyläily kaverinsa luona eri kaupungissa, Abbyn synttärit ja hengailua kavereiden kanssa milloin missäkin. Paljon hänellä on mennyt aikaa omassa huoneessaan kirjan - ja kännykän - parissa.
Roshashanah-päivänä Pikku-O pääsi kaverinsa kanssa keilaamaan ja iltapäiväksi heille. Hain hikimärän pojan töistä tullessani. E laittoi hampurilaiset meille kaikille valmiiksi ja Iso-O vietti päivän kirjojensa kanssa. Seuraavana viikonloppuna Pikku-O sai viimein kutsuttua kaverinsa Averyn ja Charleyn meille käymään. Vauhdikasta oli.
E:lla on ollut jo viidet high school bileet nimikkeellä "Team Dinner". Toisiin naapuri oli kutsunut poliisit, kun oli niin paljon metelia. Poliisit olivat vain todenneet:"Well, guys, you know what to do!" ja poistuneet paikalta. E:n mielesta poliisien saapuminen oli ollut vain cool. Kolmannet olivat olleet "more chill". Neljännistä hänet piti hakea aikaisemmin pois, kun ei ollut ihan niin kivaa lähimpien kavereiden lähdettyä. Viidensistä hän sen sijaan lähetti viestin aiemmin sovittuun hakuaikaan, että haluaisikin jaädä, kun on niin "lit". No, ensi kerralla kannattaa varmaan laittaa se viesti hieman aiemmin, eikä silloin, kun joku jo istuu autossa talon ulkopuolella.
Edellisen hammasvakuutuksemme katkeamisen ja uudelleen aloittamisen pitkän välin vuoksi E kävi ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen rautojen säädössä. Kiristivät niitä aika paljon ja jälleen on suu kipeänä. Reikiäkin löytyi neljä! Tosin tämä viimeksi mainittu on aina hieman epäilyttävää, sillä käymme hammastarkastuksessa puolen vuoden välein, ja klinikka saa paremman korvauksen toimenpiteistä kuin itse tarkastuksista. Just saying.
Me keräsimme monta pahvilaatikollista ja pussillista vaatteita, kenkiä, leluja, peleja ym. ja lähdimme Iso-O:n ja Pikku-O:n kanssa Newton Swap Day-tapahtumaan, johon kaikki tällainen kelpaa. Hyttysen takaboksi ja puolet takapenkista oli täynnä tavaraa. Tavoite oli päästä tavarasta eroon. No, tulimme takaisin Hyttynen vielä enemmän täynnä kirjoja, pelejä, pulkkia, rullaluistimet, lenkkarit, tauluja, keittiötuotteita (kuten uusi kahvinkeitin, fondue-setti <3 seka höyrytyskattila) ja pöytävalaisin. Huoh! No, onneksi täällä edelleen voi jatkaa tavaroiden kierrätystä laittamalla ne tienvarteen muiden otettavaksi, ja uusi Swap Day on tiedossa jo puolen vuoden päästä.
Olen suunnitellut autonostoa melkein kuukauden, sillä autonosto on selvästi mukavuusalueeni ulkopuolella. Aika paljon harmittaa, ettei Hyttyseen voi luottaa. Vaihdossa siitä ei saa juuri mitään, mutta käyttöarvo sillä olisi ollut. Vaan tämä on nyt tilanne. Kaikenlaisia menopeleja on käynyt mielessä. Kerron, kun on kerrottavaa.
Kävimme syömässä läheisessä ravintolassa, Anna's Taqueria:ssa - lasten valinta - uuden perinteemme kunniaksi. Perinteeseen kuuluu päivystysviikkoni jälkeinen syöminen joka kerta eri ravintolassa. Sellaista ruokamatkailua, josta itse tykkään. Söimme Super-Burritot ja joimme meksikolaislimsaa (Jarritos) joko Limen tai mansikanmakuisena.
Kevennykseksi kännykkämääräykset täkäläisestä yläkoulusta. Poikkeaa aika paljon Suomesta vai mitä?
School Rule: Students will put their cell phones away from 8:30am-3:00pm.
They should be off and out of sight--either locked in a locker or in a pocket
and not in use.
If a student is using
his or her cell phone without permission, the phone will be taken away and
brought to the main office. It will remain in the main office until the end of
the day when the student can pick it up. The student’s name will be
recorded.
We would appreciate
your support in this matter. If you need to convey an important message
to your student please feel free to contact the main office.
Please contact the
main office with any questions you might have.
Thank you,
The Brown Staff
Subscribe to:
Posts (Atom)