Porukka kotona pienenee

Iso-O:n jatkoi sosiaalista aktiivisuuttaan ja viimeiset kaveritapaamiset jatkuivat myöhäiseen maanantai-iltaan saakka. Hän haki koristelemansa keramiikkalautasen Brooklinesta, hoiti viimeisiä virallisia asioitaan joten kuten onnistuneesti ja aloitti pakkauksen lähtöpäivänään. Huone ei jäänyt siistiksi, eikä hän yhtään valmistautunut syksyn vaihtoonsa, mutta jokainen tyylillään.

O'Hara's:issa kävimme jälleen lähinnä siksi, että se on meille perinteinen, tärkeä paikka. Tietoa seuraavasta, juuri tällä porukalla käynnistä ei ole, mutta yritin olla sitä faktaa miettimättä. Söimme oikein tuhdisti, joskin Iso-O teki jälleen perinteisen, hänelle tyypillisen virheen ja söi jogurttia vain noin tunti ennen lähtöä sillä seurauksella, että poikien kolmen ruokalajin päivällisen sijaan hän söi vain yhden tonnikalaleivän. Harmittelin tätä siksikin, että lisäsyy ravintolakäyntiin oli hänen lähestyvä lentonsa - olisi ollut hyvä syödä tuhdisti etukäteen. Edelleen, jokainen tyylillään (*pyörittelee silmiään).

Suoraan ravintolasta Iso-O vietiin koko porukalla Loganille. Minä hyvästelin hänet autolla (Cell Phone Lot) vain pientä kurkunkuristusta tuntien, ja pojat menivät hänen mukanaan sisään terminaaliin. Siellä E oli hävinnyt vessaan, ja Pikku-O käytti tilanteen hyväkseen isosiskon kiusoittelulla. Hän oli tarttunut Iso-O:n laukkuun ja huutanut isoon ääneen:"Who are you?!? Why are you taking my bag?!?" Tilanne ei (*onneksi) eskaloitunut, ja molempia oli naurattanut. Iso-O sai laukkunsa tsekattua, halasi molemmat veljensä, ja lähti kohti turvatarkastusta soittaen meille vielä kotiin ajaessamme, että oli päässyt portille.

Seuraavana aamuna Iso-O herätti minut soittamalla Helsingin lentokentältä. OP-kortti ei ollut toiminut, kun hän ei muistanut sen pin-koodia. Niinpä junalipun ostaminen Helsingin lentokentältä Helsinkiin ei onnistunut. Ehdotin vr.fi-palvelun kautta pankkitunnuksilla ostamista sillä välin, kun itse kaivelen tietoa koodista. Koodi löytyi kuitenkin sen verran nopeasti, ettei pankkiyhteyttä tarvittu, ja hän pääsi jatkamaan matkaansa kohti Helsinkiä.

Helsingissä Iso-O pääsi serkkuni E:n luo yöksi ja oli tavannut samalla pikkuserkkunsakin. He olivat käyneet yhdessä syömässä, ja olivat kaikki iloisia tapaamisesta. Seuraavana päivänä Iso-O:lla oli englanninkielinen hygieniapassitesti, jonka hän läpäisi arvosanalla 39/40. Olin itsekin tehnyt harjoitustestin netissä ja todennut, että maalaisjärjellä pärjää, ja hän todisti sen oikeaksi - valmistautuminen jäi hänella kovin heppoiseksi (*lue, olemattomaksi).  Verokorttiasiakin järjestyi - hän sai lupauksen 0% aina 6000 euroon saakka.

E on yrittänyt löytää paikkaansa valmistumisen jälkeisessä maailmassa, ja on ollut paljon menossa niin täällä olevien opiskelukavereidensa (Fox koko kesän, Fitz käymässä ennen New Yorkiin muuttoaan, ja Purnell vielä ennenkuin jatkaa Duke-yliopistossa jatko-opiskelijana ja pitkänmatkan juoksijana) kuin koulukavereidensa Saylorin (joka on pian lähdössä Montanaan Zipline-oppaaksi) ja toisaalta Adelen ja Irlannista takaisin tulleen Talian kanssa. Hän kirjoitti pyynnöstä JKU:n lehteen jutun itsestään. Hänen oli myös tarkoitus mennä viisaudenhammasleikkaukseen, mutta aiemmin saadun hinta-arvion ($265) sijaan maksettavaa olisikin tullut yli $1700, joten pienen keskustelun ja puhelinsoiton jälkeen jätimme tässä vaiheessa väliin. E saa harkita armeijakandin hampaidenvetoa vähemmän mukavasti tai palaamme asiaan armeijan jälkeen paremmin asiaan valmistautuen.

Minulla oli Tufts Neurology-ohjelman viimeisen vuoden erikoistuvien valmistumisjuhla 5. kesäkuuta Newtonissa, Brae Burn Country Club:illa. Se oli minulle oikein sopiva paikka; ajomatkaan meni kokonaiset 8 minuuttia. On tärkeää, että menin, sillä kukaan muu stroke-erikoislääkäri ei ollut saanut itseään paikalle. Tapahtumassa oli ensin hengailua baarin äärellä, sitten syötiin hyvin, kuunneltiin puheita, ja huomioitiin jokainen erikoistuja erikseen. Lopuksi oli keveämpää ja vähemmän virallista. Tässä vaiheessa minä lähdin paikalta.

Heilutan valkoista lippua. Sain taas sakon DC:stä. Automaattikamerat eivät anna anteeksi mitään, vaikka olen viime käyntieni aikana ollut oikea itseänikin ärsyttävä, hieman nopeusrajoitusten alapuolella ajava granny driver. Tällä kertaa virhe oli laskun mukaan se, etten pysähtynyt Stop-merkin kohdalla. Olen eri mielta jopa kuvat nähtyäni, mutta en lähde valittamaan, ja maksoin jo pyydetyn $100. On tarpeeksi harmillista, että olen aktiivinen DC:n tiedostoissa kahden seuraavan vuoden ajan, kun melkein sain itseni sieltä pois (*toinen nopeussakkoni 'vanhenee' syyskuussa). 

Olen ollut hieman kipeänä. Sain saman taudin kuin Pikku-O:lla oli ennen maratonia. Erikoista sairastamisessa on ollut se, etten muista, milloin olin viimeksi. Porskutin talven läpi ilman mitään, vaikka sairaalalla oli viikkojen ajan melkein kriittinen tilanne influenssan, koronan ja RSV:n yhteishyökkäyksen johdosta, ja Pikku-O:llakin oli vaikka mitä. 

Hinnat ovat yleisesti nousemassa. T-Mobile nosti kännykkähintojaan pari kuukautta sitten (nyt neljä liittymää maksaa $155/kk, kun aiemmin se oli $140/kk), ja kotinetti/kaapeli on nousemassa $158/kk johonkin - varoitus tuli, mutta konkretiaa vielä odotan. Kotinetti/kaapeli asiaa toki voi justeerata pyytämällä tarjouspyyntöjä eri palveluntarjoajilta, mutta se on aina iso prosessi, mikä lannistaa jo etukäteen. 

Tämä viimeinen osio on vain juoksunörteille, lähinnä itselleni, sillä minulla tuli juuri neljä vuotta säännöllistä lenkkeilyä täyteen. Olen juossut viikottain >10 mailia (>16km) kesäkuusta 2021 lähtien. Alla eriteltyinä joitain matka-ja vauhtitietoja.

- Ensimmäisen vuoden aikana (2021-2022) vauhtini kasvoi selvästi ja kokonaisjuoksumääräni oli 610 mailia (982 km). Keväällä 2022 oli ensimmäinen South 5k, jossa pääsin maaliin vauhdilla 27:36 min. Pikku-O:n, tulloin vielä yläkoululaisen, tulos oli 24:04 min.

- Toisen vuoden (2022-2023) aikana vauhdinkasvu pysähtyi, mutta maileja kertyi kuitenkin 693 (1115 km). Southin 5k toukokuussa 2023 meni melko samalla vauhdilla 27:44 min. Freshman Pikku-O ylitti maaliviivan 20:29 min. Iso-O:kin oli tuolloin mukana ajalla 23:01 min.

- Kolmannen vuoden (2023-2024) aikana aloin hidastua ja laiskistua, ja vuosimailimääräni putosi tasolle 644 (1036 km). Southin 5k 2024-kilpailussa sain vielä samansorttisen ajan 28:10 min. Pikku-O:n aika oli 18:38 min.

- Neljäs vuosi (2024-2025) jatkui hitaana ja vasta viimeisen kahden kuukauden aikana lisäsin juoksumääräni siten, että päädyin edellisen vuoden vuosimailimäärään 644 (1036 km). Southin 5k ei mennyt hyvin, ajaksi tuli 29:35 min (sijoitus 161/302, naisten sarjassa 31/115, ja ikäryhmässä 5/20). Pikku-O:lla meni hyvin. Hän tuli koko kilpailun kolmanneksi ajalla 17:51 min. 

- Viides juoksuvuosi on nyt alkanut. Se alkoi sen verran hyvin menneellä puolimaratonilla, että toivon jatkavani juoksemista hieman suuremmilla viikkotavoitteella. Talvi, pimeys ja kylmyys voivat tuoda realismin eteeni, mutta siihen on vielä vähän aikaa

Saimme E:n armeija-asiota eteenpäin, Pikku-O valmistautuu jälleen uuteen ACT-testiin, ja minulla jatkuu arki. Palaamme.

Maritime Marathon 2025 ja siihen liittynyt minikesälomareissu Wisconsiniin

Koska kesälomareissu ei ole kaikille meille mahdollinen (*lue minä), ja koska aikakausi on E:n valmistumisen ja armeijaanmenon johdosta vaihtumassa, päädyin tekemään hieman kummallisen ratkaisun. Koska E kavereineen halusi kvalifioitua Boston Marathonille ensi keväänä ja koska siihen sopivia maratoneja ei alkukesästä ole siedettävän välimatkan päässä tarjolla, he ilmoittautuivat Wisconsinista löytyneeseen Maritime Marathon-tapahtumaan. Minä keksin, että voimme tehdä minireissun samaan paikkaan. Sillä kuka ei haluaisi mennä Wisconsiniin?!? (*heh heh).

E lähti Foxin kanssa Chicagon-lennolle torstaiaamuna 29.5. klo 4 saaden kyydin Iso-O:lta. Heitä vastassa oli Fitz siskonsa Mollyn kanssa. Matkalta he poimivat mukaan Fitzin tyttöystävän Sophian, ja ajoivat pitkälle pohjoiseen, Fitzin perheen kesämökille Fish Creek:in alueella olevaan Little Sweden Resort:iin, jossa he viettivät ajan ennen sunnuntain maratonia juosten, pelaten golfia(!) ja Shuffleboardia(!!!). Sprintteri Max tuli heidän seurakseen lauantaina. 

Meidän lentomme Chicagon välilaskun kanssa Milwaukee:n kaupunkiin lähti aikaisin lauantaiaamuna, ja menimme kentälle Uberilla. Lennot olivat mielenkiintoisia. Istuimme kaikki keskipenkeillä tuntemattomien välissä, tosin Iso-O sai siirryttyä ikkunapaikalle, kun juuri se penkki jäi tyhjäksi. Kaikki nukuimme. Pariin otteeseen näin Pikku-O:n nukkuvan syvässä unessa pitäen päätään vierustoverin olkapäällä. Vierustoveri, nuorehko mies, ei tästä ollut hätkähtänyt, ja Pikku-O oli asiasta onnellisen tietämätön. Toinen lento Chicagosta Milwaykeen kentälle oli aikataulun mukaisesti tunnin mittainen. Iso-O huomasi, että autolla olisi mennyt sama aika. Ja totta, pieni 12 istumarivin lentokone nousi ja melkein heti laskeutui herättäen kysymyksen sen mielekkyydestä. Täynnä se kyllä oli. Iso-O kysyi, miksi emme vuokranneet autoa Chicagosta, ja ajaneet suoraan sieltä, mutta kun olin saanut suoran paluulennon Milwaukeesta Bostoniin, oli autonvuokraaminen Milwaukeesta mielekkäämpää.

Olin saanut hyvin epämääräiset ohjeet nettivarauksen tehtyäni, mistä auton saa, mutta koska autonvuokraaminen on niin yleistä, olivat merkinnät lentoasemalla niin selviä, ettei eksyä voinut. Saimme käyttöömme yhdeksi vuoden rumimmiksi autoiksi äänestetyn (*Iso-O:n mukaan) Kia Soul-pikkuauton. Se toimi kuitenkin oikein hyvin tehtävässään vieden meidät Milwaukeesta Manitowokiin ja takaisin. Autonvuokraaminen kuuluu edelleen epämukavuusalueeseeni, mutta nyt jo useamman kokemuksella alan oppia siihen liittyvän infrastruktuurin vakuutuksineen, joita selvästi EI kannata varata netistä, vaan joko huolehtia oman autovakuutuksen kattavuudesta tai hommata tiskiltä.

Ajomatka Milwaukeesta kohti Manitowokia oli suoraan kohti pohjoista, tietä numero 43 pitkin, nähden Lake Michiganin (yksi Yhdysvaltain suurista järvistä) useaan otteeseen. Maisemat olivat lähinnä peltoja ja lehmiä, vaikkakin viimeksi mainittuja vähemmän kuin olisi olettanut johtuen ehkä siitä, että kesä on vasta alkamassa. Toisin sanoen, Wisconsinissa on paljon tilaa ihmisille asua.  Wisconsinin väkiluku on Suomen kokoluokkaa, alle 6 miljoonaa, ja suurin osa asuu kaupungeissa. Eniten Milwaukeessa, sitten pääkaupunki Madisonissa ja muissa kaupungeissa, kuten Green Bay ja Kenosha. Manitowocin väkiluku on noin 34000.

Menimme heti ensimmäisenä pikkukaupunkiin saavuttuamme Wisconsin Maritime Museum:in konferenssihuoneessa olleeseen maratoni-ilmoittautumiseen. Kävimme hakemassa maratonille ilmoittautuneiden Pikku-O:n, E:n ja kavereidensa Foxin ja Fitzin paketit numerolappuineen, rantapyyhkeineen ja muine pikkutavaroineen, sekä erikseen minun puolimaratonpakettini samoine tuotteineen. Tunnelma oli hyväntuulinen ja ilmoittautumisia vastaanottavat miehet kiinnostuneita niin eripuolilta Yhdysvaltoja (Massachusetts - me, Colorado - Fox ja Michigan - Fitz) heidän tapahtumaansa osallistumisen syistä.

Meillä kaikilla oli nälkä tuossa vaiheessa ja koska hotelliin ei vielä voinut mennä, lähdimme etsimään sopivaa lounaspaikkaa. Kiertelimme alueella, joka oli nähnyt parhaat päivänsä. Kävelimme ensin sisään pubiin, jossa Iso-O arvioitiin päästä varpaisiin poydissä olleiden keski-ikäisten miesten toimesta, ja seinillä oli sinisiä Yhdysvaltain lippuja, jotka viittaavat tietynlaiseen, itselle vieraaseen ideologiaan. Käännyimme aika nopeasti kannoiltamme, ja jatkoimme etsimistä. Eteemme osui Dali's Cafe, joka oli menossa kiinni tunnin sisään, mutta saimme hyvää palvelua ja vatsat liiankin täydeksi. Paikka oli siisti ja selvästi ulkomaalaistaustaisten hallussa keittiöstä kuuluneen itäeurooppalaisen kielen sekä tarjoilijan aksentin perusteella arvioituna.

Lounaan jälkeen meillä oli vielä noin tunti aikaa ennenkuin hotellille (The Inn on Maritime Bay) pääsi. Käytimme sen maraton-reittiä kävellen ja Lake Michigania ihaillen. Keli oli kaunis, mutta viileä, niinkuin ilmeisesti tähän aikaan vuodesta alueella on. Järvi on ihan hirveän iso. Vastarantaa ei näy. Kävimme muutamalla hiekkarannalla kävelymatkan varrella, ja tunnelma oli kuin valtameren rannalla. Sen verran kuitenkin alkoi väsyttää, että alkuperäisen suunnitelman mukaisesti kävelyreitti maratonin alkuun (noin 4 km) ei houkuttanut, ja olimme hotellilla takaisin jo klo 16. Jonoa oli jonkinverran, sillä tiskillä oli vain yksi mies, joka verkkaisesti jonosta hermostumatta palveli jokaista erikseen. Pyysin meille mahdollisuuden myöhäisempään uloskirjautumiseen, ja sain sen aivan helposti.

Hotellihuoneessa oli tarkoitus vain piipahtaa, mutta molemmat Pikku-O ja Iso-O nukahtivat nopeasti. Pikku-O meni niin syvään uneen, ettei häntä saanut enää mihinkään. Iso-O sen sijaan heräsi, ja tilannetta yhdessä puidessamme (suunnitelma oli alunperin mennä hyvälle maratonia edeltävälle pastaillalliselle) päädyimme ruokakauppaan ja sieltä meille iltapalan hakien. Tämä toimi oikein hyvin, sillä lounas oli ollut aiottua raskaampi, vaikka toki kaikkia edeltävästi saatujen neuvojen vastainen.

Pienen iltapalan jälkeen Iso-O suunnitteli hotellilta näkyvälle majakalle (Manitowoc Breakwater Light) kävelyä. Pikku-O ei saanut itseään enää ylös, joten vain minä lähdin seuraksi. Majakalle pääsi pitkin pientä osittain rakennettua, osittain luonnon muodostamaa kaistaletta, joka samalla toimi aallonmurtajana. Saimme seuraksemme hieman harmillisesti kokonaisen High School luokan, joka tuhosi muutoin niin rauhanomaiseksi ja idylliseksi ajateltua käyntiä. Kuvia silti saimme niin majakasta kuin matkan varrelta isosta järvestä ja erilaisista lintukokoontumisista. Takaisin hotellille saavuimme auringon antaessa viimeisiä purppuraisia säteitään.

Yö meni yllättävän hyvin ilman suurempaa jännitystä. Heräsin itse jo klo 4.30 syömään aamupuuroa marjoilla ja banaanilla höystettynä ja juomaan kahvia. Maratoonari Pikku-O heräsi vasta klo 5.30, mutta söi silti hänkin. Iso-O kävi tsekkaamassa hotellin aamupalan, jonka hän totesi köyhäksi. Luulen, että hän meni väärään paikkaan, sillä hän oli löytänyt vain kahvia, vettä ja keksejä aulatilasta, mutta ei sillä ollut väliä; olimme varustautuneet hyvin, ja aikaa/mahdollisuutta aamupalalle ei oikeasti ollut kuin hänellä.

Maraton-päivä

Lähdimme hotellilta klo 6 ja tapasimme University of Wisconsinin Green Bay-Manitowok-kampusalueella E:n juoksukavereineen (Fox ja Fitz) sekä kannustusjoukkoineen (Molly, Sophia, Max, ja Fitzin vanhemmat) noin klo 6.30. Paikan ja järjestelyt nähtyään Fox, joka ehdotti kisaa muille pojille, totesi:"How is this event in the internet?" viitaten ihmismäärään, joka maratoneissa on tyypillisesti tuhansia/kymmeniätuhansia, ja nyt puhuttiin kokonaisuudessaan alle tuhannesta osallistujasta kaikkiin sarjoihin (maraton, puolimaraton, 5k ja viestijuoksu). 

Järjestäytyminen lähtöviivalle oli klo 6.45. Alkuun oli meitä kaikkia hämmentänyt, republikaanisenaattori Ron Johnsonin suosittama/määräämä(?) rukoushetki seuraten aina esitettävää ja siten hyvin tuttua Yhdysvaltain kansallislaulua. Tasan klo 7 kuului tööttäysääni, ja juoksijat lähtivät matkaan, E kavereineen eturivistä, mutta Pikku-O:kin vain muutama metri taaempaa. Iso-O lähti kannustusjoukkojen mukana reitin varrelle kannustamaan ja huolehtimaan mailien 8 ja 18 kohdalla valmiiksi tehtyjen elektrolyyttijuomien antamisesta pojille. Tämä tuntui minusta hyvältä, sillä häntä on aika paljon harmittanut se, ettei juokseminen onnistu polvikipujen johdosta, ja nyt hänellä oli mielekästä tekemistä koko ajalle.

Muiden jo lähdettyä, minä aloin hitaasti valmistautua omaan kisaani, puolimaratoniin. Järjestäyminen lähtöviivalle oli klo 7.15, ja samainen summeri lähetti meidät matkaan klo 7.30. Reitti oli edestakainen, puolet lyhyempi kuin maraton, pitkin Lake Michiganin rantamia. Seurasin oman ikäistäni äitiä, jonka nopeus oli minulle sopiva (hieman minun normaalia nopeampi), ja jonka perhe oli häntä - ja samalla minua - kannustamassa monessa kohdassa. Vaikka itse siis missasinkin kannustuksen omiltani aivan viimeisiä maileja lukuunottamatta, sain hyviä buustauksia niin hänen perheeltään kuin muiltakin reitin varrella olleilta. Läpsyjä tuli annettua moneen otteeseen eri ikäisille lapsille. Seuraamani äidin vauhti alkoi hiipua mailin 6 (noin 10 km) kohdalla ja yllätin itseni jatkamalla samalla vauhdilla eteenpäin valiten aina jonkun seurattavan. Jotkut juoksivat hirveän epätasaisesti ja menivät ohitseni ja taas taakseni jääden useaan otteeseen. Juomapisteitä oli paljon, isot mukit liian täynnä sekä vettä että Gatoradea, ja kun joka kerran huomasin juomisen hankaluuden vauhdissa sekä sen faktan, että neste ei mennyt mahasta eteenpäin jääden hölskymään, lakkasin ottamatta nesteitä jo noin 8 mailin kohdalla. Oma juoksuni meni hyvin 9 mailiin saakka. Sen jälkeen alkoi jalkateriin sattua, koko jalat tuntuivat raskailta, ja motivaatio alkoi loppua.

Noin kahden mailin päässä maalista näin Ftizin äidin, joka kannusti minua juuri ennenkuin kuulin ohi ajavasta autosta Iso-O:n riemukkaan kannustushuudon. Kun matkaa maaliin oli noin 1.5 mailia (2,5 km), takaani kuului ääni:"Go to the left, first marathoners are coming". Pian sen jälkeen kuului:"äiti, äiti, äiti!!", ja E juoksi ohitseni Foxin kanssa sellaisella askeleella kuin takana ei olisi jo ollut 25 mailia (40 km). Oma askeleeni keveni ja loppumatka sujui helpommin. Tai ei oikeasti, mutta motivaatio tuli takaisin siten, että loppusuoralla Iso-O:n, E:n ja poikien kannustamana otin jopa itselleni epätyypillisen loppukirin. Oma aikani, 2:08:11.2, oli paljon parempi kuin uskalsin toivoa. Minulla oli Plan A (sub 2:15), Plan B (sub 2:30) ja Plan C (Finish), ja tein paremmin. 

Poikien maaliintulo, jonka siis missasin, oli ollut hieno. E ja Fox tulivat loppusuoralle yhtä aikaa. Vain kaksi askelta ennen maalia Fox oli hidastanut, nostanut kätensä herrasmiesmäiseen asentoon, ja antanut E:n mennä maaliviivan yli ensin todeten jälkikäteen:"This was his race", viitaten siihen, että sekä hän että Fitz olivat kärsineet juoksun aikana oksentamisesta ja vaikka mistä, ja E oli vain edennyt suunnitelman mukaisesti. Fitz tuli maaliin 3 minuuttia poikien jälkeen ottamalla helposti kolmannen sijan kisassa, ja meni hänkin minun ohitseni noin minuutti ennen omaa maaliviivan ylitystäni. 

Pikku-O:lla oli ollut hankaluuksia pienen vessatauon jälkeen. Vaikka pysähdys oli ollut lyhyt, se oli lyönyt hänen jalkansa niin jumiin, että matka mailikohdan 18 jälkeen oli ollut melkoista tuskaa. Hän oli joutunut kävelemäänkin jonkin verran. Sitkeänä nuorena miehenä, ja koko kisan ainoana alaikäisenä poikana hän kuitenkin jatkoi loppuun saakka saaden upean buustauksen siskoltaan, joka juoksi hänen kanssaan viimeisen, noin puolen mailin (800-1000 m) matkan. Lisäbuustausta tuli maalialueella koko kannustusjoukolta kaikkien odottaessa häntä maaliin. Hänen aikansa oli oikein kelpoinen. Moni maratoniin valmistautuva ei saa sellaista aikaa, ja hän ei valmistautunut millään tavalla. 

Oheisen linkin takaa löytyvät meidän kaikkien tulokset. Hyvä me! Kaikkien sarjojen voittajat koko kisojen voittajien kanssa huomioitiin, joten E:n lisäksi Pikku-O:kin sai palkinnon. E:n voittoaika oli: 2:34:05.9, Pikku-O:n aika (sijoitus 67/231, miesten sarjassa 47/123, ja oman ikäisten sarjassa 1/1) oli 3:47:42.6, ja minun puolimaratoonini meni aikaan 2:08:11.2 (sijoitus 153/267, naisten sarjassa 64/146, ja oman ikäisteni joukossa 4/16).

Kuvien ottamisen ja fiilistelyn jälkeen kannustusjoukot lähtivät kohti kotejaan, tosin E ja Fox menivät Maxin luo Milwaukeen suihkuun ja syömään. Me menimme takaisin hotellille suihkuun ja syömään hieman ennenkuin lähdimme takaisin kohti Milwaukeeta mekin. Pikku-O oli aika kaikkensa antanut, eikä meinannut saada mitään syötyä tai juotua, mutta puolipakolla (*minä) sai jotain sisäänsä. Kun hän sitten nukkui melkein koko matkan autossa ja verensokeri lähti nousuun, hän oli jälleen täydessä iskussa. Minä jo olin hieman kyseenalaistanut omaa hyvää äitiyttäni, kun annoin hänen mennä juoksemaan tuollaisen matkan niin kepein valmisteluin. Hänen arvionsa maratonista oli alkuun hirveä nousten tasolle hmm, ehkä uudelleen, ja luulen, että muilta (=kaverit) saadut kannustusviestit tekevät kilpailusta suorastaan helpon.

Saimme auton palautettua lentokentälle, joka muutenkin oli pieni ja helppo navigoida. Ihmisiä kentällä oli aivan eri määrä kuin Bostonissa tai Chicagossa, ja kaikki sujui helposti. E ja Fox saapuivat hekin liian aikaisin portille, kun minkäänlaisia viiveitä ei tullut vastaan. Kone oli ihan täynnä, mutta sen verran pieni, että kapteeni ilmoitti meidän lähtevän 20 minuuttia etuajassa. Se tarkoitti, että olimme Bostonissakin liian aikaisin, ja jouduimme sitten odottamaan kentällä vapautuvaa porttia. 

Asemalta otimme taksin, ajoimme kaikki meille, ja pikaisen tavaroiden pudottamisen jälkeen E lähti Foxille Iso-O:n kyydittämä illanviettoon. Olivat siellä nostaneet maljat itselleen. Niin kuuluikin, sillä pojat varmistivat helposti sen, että Boston Marathon on heille mahdollinen ensi keväänä.

 

Juhlien jälkeen

Aika E:n valmistumisen jälkeen on ollut hektistä. Ulko-ovi on auennut ja sulkeutunut monta monituista kertaa milloin kenenkin toimesta ja ihan mihin aikaan vaan. Minä olin töissa päivittäin keskiviikon ja seuraavan viikon perjantain välisen ajan, välillä saaden kyydin töihin 'kaikki voittaa' lupauksella, että auto oli käytössä tyopäiväni aikaan. Autonavaimet aina löysin niille sovitulta paikalta aamuisin ja tankki oli tarpeeksi täynnä siten, että itse minun tarvinnut tankata moneen viikkoon.

Pikku-O:n asioita erikseen

Pikku-O:lla on viimeisen kuukauden aikana kaikenlaista poikkeavaa. E:n valmistumisviikolla hänellä oli myöhäisemmat koulupäivät 10. luokkalaisten matematiikan ja englannin MCAS-testien, ja tulevalla viikolla on sama edessä 9. luokkalaisten Fysiikan MCASS-testin johdosta. Hänellä itsellään ovat kaikki lopputentit edessään. Hän kertoi spontaanisti minulle, kuinka matematiikan opettaja oli huomioinut hänen lisääntyvän panostuksensa.

Pikku-O selvästi nauttii erityisesti Iso-O:n kotonaolemisesta. Isosisko otti hänet mukaansa vaateostoksille, ja hän sitten otti isosiskon katsomaan Southin Candicorn-esitystä, jossa Mia esiintyi. 

Iso-O:n asioita erikseen

Iso-O:n kaverit, Jack ja James, olivat meilla yön huonojen ja kylmien kelien aikaan. He viettivät ison osan ajasta Bostonissa, josta E heidät kävi illalla hakemassa, ja lähtivät seuraavana päivänä kohti Lenoxia, aivan Massachusettsin länsiosassa olevaa kuntaa, Jackin kotia. Kelit eivät suosineet sielläkään, mutta mukava oli reissu. Junamatka takaisin toki otti aikansa ja oli ehkä (*oma tulkintani) vaikuttamassa siihen, ettei hän lähtenyt vain muutama päivä myöhemmin kohti New Yorkin Albanya ja siellä olleita Georgetown-kaverin syntymäpäiviä.

Hirveästi hän on ollut menossa, vaikka kelit olivat viikon ajan ihan hirveät. Hän kävi mm. Blue Hillseillä vaeltamassa Benin kanssa, valmisteli ja esitti slide shownsa hiihtojoukkuekavereidensa kokoontumisessa, ja erityisesti Abbyä ja Mayaa, Soleilia ja Jasonia hän on nähnyt useisiin otteisiin. Bostonissa hän kävi tekemässä keramiikkalautasen Georgetownista tutun ystävänsä kanssa, ja iltaisin häntä ei juuri ole näkynyt.

Hoidettavia asioita minulla oli hänelle listalla. Olen tarttunut ohimeneviin hetkiin saadakseni niitä pois omalta kontoltani ja heittänyt hänelle pallon mm. torstaisen hygieniapassitestin osalta. Hänen verokorttiasiansa on jostain syystä jumiutunut, mutta pankkiasiat ja suunnitelmat ensi syksyä varten ovat (kai) jonkinlaisessa järjestyksessä.

E:n asioita erikseen

E on totutellut elämään valmistumisen jälkeen hitaasti järjestellen omia tavaroitaan paikoilleen. Tämä on melkoinen haaste, sillä hänen huoneensa on pieni. Tilaongelmaa toivottavasti tulee helpottamaan huoneeseen tilaamani, seinän mittainen hyllykkö rekkeineen, mutta sitä ennen tilanne on aika pursuava jopa tämän erittäin organisoituneen kaverin osalta.

E kävi hakemassa uutta ajokorttia ymmärtäen, että viisuminpäättymisen johdosta se ei ehkä onnistu. Hän kuitenkin sai vuoden pidennyksen kortilleen. Virkailija oli pahoitellut voimassaolon lyhyyttä ja E oli hymistellyt samankaltaisesti tietäen, että kortti on nyt voimassa vuoden pidempään kuin olisi sallittua. Pystyn nyt helposti pitämään E:n ajovakuutuksessa mukana, sillä jokainen vuosi voimassaolevaa vakuutusta vähentää sen kustannuksia nuorelle kuljettajille (6 vuotta menee ennenkuin normaalitasoinen).

Ennen seuraavassa postauksessa kommentoitua maratonia, hän kävi Foxin kanssa juoksemassa ja muutenkin päivittäin hengailemassa ottaen kertaalleen Adelenkin mukaan. Adelen kanssa hän on viettänyt muutenkin aikaa ja odottaa Taliaa takaisin Irlannista heidän kolmikkonsa yhteiseen hengailuun. Saylorin kanssa hän kävi rannalla, kun kelit viimein alkoivat parantua ja otti kuvia Iso-O:n kameralla Saylorista, kun UVM-valmistumisjuhla oli ollut niin sateinen.

Maratoniin valmistautuessaan kävi ilmeiseksi, ettei hänellä ole juuri tuollaiseen matkaan sopivia lenkkareita, ja hän mietti lainaavansa pikkuveljen kenkiä muistaen kuitenkin heti, että kengät ovat pikkuveljen käytössä samaan aikaan. Koska yksi entinen joukkuekaveri on töissa Heartbreak Hill Company:ssä, sai hän Foxin ja Fitzin kanssa itselleen todella viimeisen päälle maratonkengät 20% alennuksella. Kun hän oli lisäksi saanut käyttöönsä uuden Polar V3-kellon, ei valmistautuminen ollut ainakaan varusteista kiinni.

Lakikouluhakemustilanne on kehittynyt siten, että Stanfordilta saapui perinteinen kevyt kirje, jossa hänen valitsemattomaksi jäämistään pahoiteltiin monisanaisesti. BC:lle hän ilmoitti, ettei ole kiinnostunut varasijalle jäämisestä, UPenn ilmoitti varasijalta poistamisesta, ja Columbia vielä odotuttaa. Georgetownilta hän sai kutsun ryhmähaastatteluun epäsopivasti silloin, kun lennon oli oletettu laskeutuvan Chicagoon. Hän sai osallistumisensa siirrettyä seuraavalle päivälle, ja oli tehnyt sen Wisconsinin mökillä ollessaan. Ryhmähaastattelussa oli 6 osallistujaa ohjaajan lisäksi, ja he olivat saaneet yhdessä ratkaistavakseen 3 lakitapausta. Hänen mukaansa se oli mennyt hyvin. Tulos ei ole vielä tiedossa.

Yhteisiä juttuja

Koska kaikki sattuivat olemaan paikalla sunnuntaina ennen Memorial Day-vapaapäivää, menimme Hayward-perheen luokse illalliselle. Mukana meidän lisäksemme olivat Haywardsit miinus Australiassa oleva Martha ja plus Ettan puoliso, Tierney vanhempineen ja puolisoineen, Nicolsit poikineen, ja Mike ilman perhettään. Hauskaa oli ja meteliä riitti melkein klo 23 saakka, mikä päivystysiltanani oli ihan liian myöhään. Sain kuitenkin viettää melko rauhallisen yön vain kahden lyhyen puhelun katkaisemana. E istui "aikuisten" pöydässä ja oli hyväntuulinen, varsinkin kun hänen suunnittelemansa maraton innosti pöydän muut maraton-juoksijat, Colin, Bill ja Mike, antamaan hänelle kaikenlaisia ohjeita. 

Aiheutimme kammottavan ongelman valmistujaisjuhlien jälkeisen roskapaljouden johdosta. Rotta vieraili autokatoksessamme monena yönä siten, että vierailut sai videolle Iso-O kahdesti myöhään kotiin saapuessaan. Epämiellyttävää! Tilanne on nyt korjattu, joten rotta saa etsiä itselleen paremmat ruokailumahdollisuudet.

Juhlien vuoksi ulos viemäni sisäkukat paleltuivat ulkona, kun kelit olivat niin kylmiä melkein viikon ajan. Saa nähdä, toipuvatko. Harmillista, kun en ehkä olisi niitä kesäksi ulos vienyt ollenkaan, jos juhlia ei olisi ollut.

Uutiset ovat hengästyttäviä monella tavalla. Itseä eniten huolettava juuri nyt on Harvardin kaikkien ulkomaalaisten viisumien peruminen sekä kaikkien ulkomaalaisten opiskelijoiden viisumihaastattelujen jäädyttäminen. Ymmärrän, että olemme eri asemassa kuin opiskelijat Aasiasta, Afrikasta ja varsinkin Lähi-Idästä, mutta varmuutta mistään ei enää oikein ole. Surullista, että tähän on tultu.

E:n valmistuminen Boston Collegelta

E:n syntymäpäivä sattui samalle päivälle Boston Collegen 2025 Commencement-juhlan kanssa, 19. toukokuuta. Koska tämä oli E:n oma valmistumispäivä, juhlittavaa riitti. Päivä alkoi - tai oikeammin jatkui Senior Sunrise koko yön valvomisen jälkeen klo 7.45 eri ryhmien järjestäytymisillä eri puolille kampusaluetta. 44500 ihmismäärän vetävä  Alumni Stadion aukesi yleisölle klo 8. Me olimme paikalla ennen klo 9, ja saimme paikat hieman vinosti päälavaa kohti istuen upeassa auringonpaisteessa. Tämä oli kiva, sillä päivälle oli luvattu sadetta ja heti seuraavasta päivästä eteenpäin kelit muuttuivatkin ihan hirveän kylmiksi ja sateiseksi. Aikamoinen mäihä siis.

Klo 9.15 lähtien perinteisen amerikkalaisen valmistujaismusiikin siivittämänä tuhannet valmistuvat marssivat paikoilleen kentälle omien 'koulujensa' mukaisessa järjestyksessä. Juhla itse alkoi klo 10 ja sisälsi puheita, kunniatohtoreiden huomioimisen, pääpuheen pitäjän ja musiikkia. Noin klo 11.30 pääjuhla päättyi ja eri 'koulut' lähtivät jokaiselle osoitettuihin paikkoihin. Koska E:n Morissey College of Arts and Sciences on Boston Collegen isoin - valmistuneita siellä noin 1600 - jäimme me odottamaan samassa paikassa 30 minuuttia myöhemmin alkanutta todistustenjakoa. 

Todistustenjako oli hyvin organisoitu. Rivi kerrallaan valmistuvat menivät jonomuodostelmassa kohti päälavaa, jossa he saivat todistuksen käteensä vauhdilla 14 nuorta per minuutti. Aikaa meni silti todella paljon, ja itse asiassa lähdimme kotiin jo ennen tilaisuuden loppua missaten perinteisen hattujen heittämisen, sillä odotettavissa olivat E:n ja kavereiden valmistujaisjuhlat meillä.

Olin siis lupautunut tarjoamaan tilat E:lle, ja hänen viiden kaverinsa (Fox, Fitz, Max, Ian, ja Purnell) perheille. Meillä oli edeltävästi ollut äitien Zoom-meeting (E kritisoi, miksi vain äitien, mikä oli tietysti hyvä pointti), jossa olimme jakaneet vastuualueet. Meidän kontolle jäi tiloista huolehtiminen ja tarjoamisten (ruoat, juomat, kukat ym) koordinointi sekä varsinkin jälkikäteen melkoisen roskamäärän kanssa selviäminen. T saapui muutama päivä ennen juhlaa ja auttoi tilojen optimoinnissa mm. siten, että veimme kaikki huonekalut autotalliin ja haimme tilalle kirkolta kevyitä tuoleja. 

Oli hyvä, että saavuimme kotiin ajoissa. Juhlan oli tarkoitus alkaa klo 15, mutta ruoat oli tilattu klo 14. Alunperin oli sovittu, että yhden kaverin velipojat ja Iso-O ovat ruokia vastaanottamassa, mutta kävikin niin, että jo klo 13.30 paikalle saapui kaverin tädit perheineen ymmärtämättä, mihin olivat saapuneet. Tämä johti aavistuksen hassuun tilanteeseen, jossa me vielä järjestelimme, ja he jo aloittivat viinin juomisen - puhumattakaan tädin pötkähtämistä sängylle levähtämään. No, tilanteesta selvittiin naurulla, ja lisääntyvästi väkeä saapui paikalle. E, Fox ja Ian saapuivat viimeisinä, sillä heidän todistustenjakonsa jatkui pisimpään ja he menivät vielä hakemaan kaiken lopun asuntolastaan pois. 

Lopulta kaikki 58 ihmistä olivat saman katon alla nostamassa shampanja-laseja (siis oikeasti shampanja, sillä Ian on Ranskasta, ja pullot tulivat hänen vanhempiensa mukana). Jokainen poika tai perheen edustaja piti puheen. Ruokaa ja juomaa oli yllin kyllin. Mahduimme hyvin. Hyvä mieli jäi.

Juhlien jälkeisenä päivänä yritimme kokoontua kaikki brunssille klo 12 rääppiäisiä syömään, sillä samana päivänä Iso-O oli jo sopinut tapaamisen - ja yösijan - Georgetown kavereilleen Jackille ja Jamesille, ja joutui jättämään väliin ennen T:n lentoa suunnitellun ravintolapäivällisen O'Hara's:ssa. Brunssisuunnitelma ei oikein onnistunut, kun kaikki olivat vielä ihan umpiunessa.

T lähti melko suoraan O'Hara'sin jälkeen lennolle, ja meillä alkoi valmistumisen jälkeinen uusi todellisuus, kun kaikki opiskelijat olivat jälleen kotona.  Siitä ajasta lisää seuraavassa kirjoituksessa. E on nyt Boston College Alumnus. Aikamoista.

 

Opintojen loppupuristukset ja Iso-O:n lomanalun aikaan

Opinnot molemmissa College:issa ovat kevään - ja E:n osalta kokonaan - ohi. Viimeinen testipäivä tai papereiden palautuspäivä oli 10. toukokuuta lauantaina, joskin molemmilla viimeiset paperit lähtivat jo torstaina. Yritän itse navigoida sen faktan parissa, että E on kokonaan valmis ja Iso-O:kin jo puolessa välissä. Elämäni jatkaa muokkautumistaan. 

Pikku-O:n AP-testit (AP-Chem ja AP-US History) ovat myös molemmat ohi ja "menivät hyvin". Koulua sen sijaan hänellä jatkuu vielä kesäkuun lopulle ja kaikki lopputentit ja -paperit ovat edessä vasta selvästi kesäkuun puolella. SAT-tulos tuli - 1450. Ei huono, mutta ei riittävän hyvä vieläkään. Huoh! Yritin hänelle sanoa, että ei voi mennä samalla strategialla ja odottaa erilaista tulosta. ACT-testiin on vielä pari viikkoa aikaa. Toin hänelle sitä varten treenikirjan kirjastosta. Enää pitäisi avata se ja ruveta hommiin.

Pikku-O:n Westford Academy kisa oli keskiviikkona 7.toukokuuta. Hän ilmoitti minulle juoksevansa kisan treenivauhdilla ("as a work out") ja ettei keihäänheittoa ole ollenkaan, joten jätin menemättä. Westford on aika kaukana ja koska kyseessä oli päivystysviikkoni, ajattelin, ettei se ole vaivan arvoista. Hänet oli kuitenkin laitettu Varsity-kisaan, jossa hän sitten juoksi mailin omalla ennätyksellään 5:04.81 min ja tuli 13/23 maaliin. Harmitti tietysti, etten ollut mennyt.

Hänen viimeinen kilpailunsa, JV-DCL, oli Walthamissa 14. toukokuuta. Hän juoksi siellä mailin (5:06 min), kaksi mailia (10:59.5 min, oma ennätys) sekä heitti keihästä (yli 81" eli oma ennätys). Keli oli alkuun upea ja aika kului mukavasti Iso-O:n kanssa. Sitten meni pilveen ja kun sadan metrin juoksijoita oli taas ihan hirveästi, meinasi puhti loppua. Pakko oli jaksaa, sillä kahden mailin juoksu on aina yksi viimeisimmistä. Pikku-O oli iloisella mielellä, mitä on aina kiva todistaa. Ajoimme kaikki yhdessä kotiin.

Minun poissaolessani Pikku-O oli ajanut polkupyörällään kuoppaan ja kaatunut päänsä lyöden. Hän ajatteli saaneensa aivotärähdyksen. Koska olin poissa, hän oli ajatellut kertoa asiasta vasta, kun tulen kotiin. Muistutin, että nämä ovat asioita, joista kuuluu kertoa heti, olin poissa tai ei. Hän oli seuraavana päivänä ilmoittanut rehtorille kuopasta, ja reklamointi oli otettu niin tosissaan, että kuoppa oli peitetty Newtonin toimesta heti samana päivänä.

Pikku-O:n Junior Prom, Semi, oli 10. toukokuuta. E lainasi hänelle sinisen puvun ja ruskeat kengät sanoen tarvitsevansa ne takaisin hyvässä kunnossa. Muistutin isoveljeä minkälaisessa kunnossa hän itse palautti Pikku-O:n puvuntakin, mutta Pikku-O toki lupasi. Iso-O lähti häntä viemään ja otti kuvia kavereista ja Pikku-O:n seuralaisesta Miasta. Nuoret olivat sieltä menneet itse juhlapaikkaan, joka oli Marriot Hotel Newton, ja edelleen jatkoille yhden kavereista kotiin. Iso-O haki hänet sieltä keskellä yötä takaisin. Olin jo mennyt nukkumaan, kun kuulin oveni takaa teatterikuiskauksen:"Pitäisikö minun herättää äiti?" Koska ajattelin, että ko. toteamus tarkoittaa jotain hankaluutta, pomppasin pystyyn ja huusin, ettei tarvitse herättää, hereillä jo olen. Pikku-O tuli iloisena sisään huoneeseen, ja kertoi, että oli ollut kivaa. 

E:n opintouran loppuvaihe oli täynnä kaikenlaista opintojen ulkopuolista aktiviteettia. Niihin kuului mm. perinteinen joukkueesta seuraavaa kautta odottamaan suositeltujen (toisin sanoen ei tarpeeksi hyvien) juoksijapoikien sekä tänä vuonna erityisesti joukkueesta kokonaan pudotettujen leikkimielinen kisa ja hassut palkinnot. Palkinnot annetaan aina nuoremmille, ja ne ovat kiertopalkintoja. Niinpä E:n aiemmin saama "Paras juhlija"-palkinto meni eteenpäin seuraavalle samanhenkiselle.

E:n viimeinen paperi, ekonomian lopputyö, tuotti hänelle murhetta. Sain myöhään illalla tekstiviestiaallon, jossa hän manaili omaa aihevalintaansa ja sen mahdottomuutta hyvää arvosanaa varten. Hän oli kuitenkin väärässä. Hyvin se oli mennyt, sillä loppuarvosanaksi ko. aiheesta muodostui A.

E sai $200 shekin osallistuttuaan huippu-urheilijoiden tutkimuksiin Brigham and Women's-sairaalalla. Shekki saapui. E avasi sen isolla kädellä ja se repesi. Puhelimen pankki-appi ei sitä suostunut hyväksymään. Häntä harmitti aika paljon, sillä päivä oli muutenkin ollut pieniä vastoinkäymisiä täynnä. Hän totesi suomalaiseen tyyliin:"Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä". Asia oli ratkennut seuraavana päivänä teipin ja paremman valaistuksen avustuksella.

Nuoremmat opiskelijat poistuivat kampukselta ja senioriviikko alkoi. Se tarkoitti kaikenlaista aktiviteettia valmistuvan porukan kesken ympäri Bostonia. Viikko kruunautui ensin sunnuntaiseen Phi-Beta-Kappa-Honor Society:n jäseneksi ottamiseen sekä erityisesti valmistumispäivään maanantaina 19. toukokuuta, josta lisää seuraavassa postauksessa. Ensin mainittuun juhlatilaisuuteen pääsimme mukaan kaikki Pikku-O:ta lukuunottamatta, sillä hän jäi jälkeemme kiirehtiessämme Southin 5k-juoksusta etuajassa takaisin. 

Ennen opintojensa loppua E lainasi autoa ja törmäsi toiseen autoon. Mitään isoa ei ainakaan meidän autollemme käynyt, mutta harmittaa, sillä toisen kuljettajan vakuutusyhtiöltä tuli onnettomuusselvityspyyntö, ja toisaalta, jotkin vauriot voivat tulla ilmeisiksi vasta käytön jälkeen. Vähintäänkin omat vakuutusvuosikorvaukseni tulevat nousemaan jo muutenkin korkeista.

E:a ei valittu armeijan urheilukouluun, mikä oli sekä harmi että helpotus. Harmi siksi, että se olisi taannut hänelle jouhevamman mahdollisuuden treenaamiseen. Helpotus siksi, että urheilukoulun ajankohta on akateemisen vuoden kannalta hankala - alku- ja loppuajankohta lokakuussa vie kaksi opintovuotta. Mutta siis, hänellä alkaa armeija nyt heinäkuun alkupuolella. Hänet oli määrätty Säkylään, mutta hän sai hieman yllättäen siirron Tikkakoskella. Tikkakoski-siirtoa hän haki, sillä Jyväskylän Kenttäurheilijoilla on treenisopimus ko. paikan kanssa.

Perinteinen, pidempi ajoreissu itärannikkoa etelään alkoi päivystysviikkoni jälkeisenä perjantaina. Iso-O odotteli minua, kun ajoin 9. toukokuuta Newtonista Georgetowniin. Lähdin klo 6, ja olin Georgetownin porteilla klo 15.30. Siellä tapasin iloisen Iso-O:n. Hän toisteli moneen kertaan:"Kiitos, äiti, kun tulit hakemaan!!!" Auton pakkaus Iso-O:n valmiiksi jo kasaan keräämillä tavaroilla meni paljon jouhevammin kuin vuosi aiemmin, jolloin paikalle saavuttuani hän oli vasta poistanut kortit seinältä. Jätin auton kahden tunnin paikalle aivan Georgetownin porttien viereen ja menimme syömään päivällisen yliopiston ruokalaan. Tässä vaiheessa Iso-O ehdotti suoraan kotiin lähtemistä, mutta minä sanoin tarvitsevani yöunen. Kävimme hänen huoneessaan hakemassa viimeiset kollaasit ja pyyheliinat, ja Iso-O tapasi muutaman huoneeseen saapuneen kaverinsakin. Kompromissina heti-kotimatkan sijaan menimme hotellille nukkumaan/levähtämään siten, että ajomatkasta suurin osa olisi yöllä. Aloin lämmetä tälle ajatukselle, sillä yöaikaan New Yorkin läpiajaminen on aika eri juttu kuin lauantai-iltapäivänä, mikä meillä olisi ollut edessämme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Ajatuksena oli lähteä ajamaan klo 1. Klo 21 Iso-O kuitenkin yhtäkkisesti pomppasi pystyyn ja huudahti:"äiti, laitoin kollaasit auton katolle!!!" Olimme lähtövalmiita 5 minuuttia myöhemmin. Molempia meitä harmitti - hotellille mennessämme olimme ajaneet monikaistaista tietä melkoista vauhtia - ja kuuntelin matkan ajan Iso-O:n voivottelua kollaasien kohtalosta; yksi niistä oli hänen ehdoton suosikkinsa. Ajoimme takaisin yliopiston vierelle, auton aiemmalle parkkipaikalle, ja lähdimme siitä hitaasti etenemään. Ei tarvinnut edetä pitkälle, kun Iso-O huudahti jotain nähdessään. Hän hyppäsi autonratista jättäen auton keskelle tietä, ja juoksi tien vierelle, josta hän löysi kaikki taideteoksensa melko hyvässä kunnossa. Helpotus oli käsinkosketeltavaa. No, olimme täyteen pakatussa autossa jo hotellilta poistuneina, joten looginen päätelmä oli lähteä kotia kohden. Iso-O ajoi koko matkan, vaikka ehdotin kuskin vaihtoa muutamaan otteeseen. Onneksi hän ei suostunut, sillä silmänräpäykseni alkoivat olla huomattavan pitkiä viimeisen kolmen tunnin aikana. Parin jaloittelu- ja tankkaustauon jälkeen saavuimme kotiin klo 6, tasan 24 tuntia oman lähtoni jälkeen. Matkaa meiltä Georgetownin porteille on 440 mailia eli 710 kilometriä, toisin sanoen autossa tuli istuttua 880 mailia (1420 km) ja 17,5 tuntia (9,5 tuntia + 8 tuntia). En suosittele.

Yhtälailla perinteisesti Iso-O:n kamat levisivät ympäriinsä ja huone näytti aivan mahdottomalta. Huoneensa sijaan hän siivosi autoni äitienpäivälahjanaan. Voiko tuollaiselle henkilölle olla vihainen? <3 Samaista äitienpäivää kävimme yhdessä kaikki (E:kin tuli mukaan, vaikka oli vielä kampuksella) O'Hara's:issa viettämässä. Viereisen pöydän äiti kääntyi meihinpäin ja kysyi:"What language are you talking?" ja jatkoi sitten:"Are you siblings?" Hän ei meinannut päästä yli siitä faktasta, että olin kolmikon äiti ja kysyi sitten varmistukseksi meidän kaikkien iätkin. Hassu tapahtuma varsinkin siksi, että minulta juuri kysymystulvaa edeltävästi EI ollut kysytty ajokorttia ikäni todistamiseksi olutta tilatessani.

Heti kotiinsaavuttuaan Iso-O pörräsi ympäriinsä Newtonin ystäviään tapaamassa, ja kävi ottamassa hienolla kamerallaan kuvia E:sta ja Ian:ista puvut päällään niin BC:n kampuksella kuin muuallakin Bostonissa. Hän kävi myös sekä hammaslääkärissa saaden kuulla, että hampaat ovat todella hyvässä kunnossa ja hienosti hoidetut. Ei ihme, sillä hän on meistä ainoa, joka käyttää hammaslankaa päivittäin ja pitää hammasmuotteja päällä öisin. Muutama päivä myöhemmin hänellä oli vuosittainen lääkärikäynti saaden lähetteitä jälleen ortopedille ja ihotautilääkärille, mutta molemmat taitavat jäädä tekemättä, kun minkäänlaista aktiviteettia niiden varaamiseksi ei ole tapahtunut.

Uusi paavi, Leo XIV valittiin 6. toukokuuta. Hän on Chicagossa syntynyt, Perussa 20 vuotta pappina, ja pari vuotta Vatikaanissa viettänyt 69-vuotias yhdysvaltalainen, mikä aiheutti täällä melkoisen mediamylläkän. Hänen molempia isoveljiään haastateltiin monen televisioyhtiön toimesta, ja molemmat antoivat pikkuveljestä veljesrakkaan kuvan. Villanova-yliopisto, josta hän aikoinaan valmistui, sai listoilleen aikamoisen alumnuksen. Molemmissa omien lasteni katolisissa yliopistoissa uuden paavin valinta oli toki huomioitu myös.

E:n valmistumisesta seuraavassa postauksessa. Ja sitä seuraavassa ajasta sen jälkeen. Palaamme.

Opintoja ja vierailuja

Harvard kieltäytyi tekemästä muutoksia, joita Trumpin hallinto vaati, mikä johti itselle käsittämättömien rahasummien jäädyttämiseen ja uhkaukseen siitä, että IRS (paikallinen verottaja) poistaa yliopistolta verovapauden. Yliopistoa uhattiin myös ulkomaalaisten opiskelijoiden viisumien hyväksymättömyydellä. Aika pelottavaksi on elämä mennyt. Pyysin kaikkia lapsia laittamaan kuvat virallisista papereista google drivelle, jotta kulkevat koko ajan mukana.

Paavi Francis kuoli toisena pääsiäispäivänä. Uutisissa oli muutaman päivän ajan Trump-tauko.  Hautajaiset ovat ohi, ja uuden paavin valinta alkaa huomenna maanantaina 5. toukokuuta.

Pikku-O:n asioita

Pikku-O:n ACT-tulos oli 30/36. Ei huono, mutta samaa tasoa SAT-tuloksen kanssa, mikä tarkoittaa, ettei sillä ole asiaa hänen listansa yliopistoihin. Keskustelun jälkeen päädyimme uuteen yritykseen kesäkuussa. Tarvetta on sen verran muillakin, että saimme varattua sen Brocktonin High Schoolille. Samassa pikkukaupungissa kävimme pari vuotta sitten E:n kanssa hakemassa ajokortin. Alkaa tulla seutu tutuksi. Matkaa sinne on 45 kilometriä.

Hän kävi yrittämässä SAT-testiä uudelleen 3. toukokuuta Southilla. Meni taas "ihan hyvin", mikä voi tarkoittaa ihan mitä vain. AP-Chem ja AP-US History ovat edessä tulevalla viikolla.

Hänen kouluopintonsa ovat menneet hieman paremmin. "Trust the process"-mentaliteetti näkyi kolmannen jakson arvosanoissa joiltain osin.  Puhdas A tuli yllättäen englannista ja odotetusti biologiasta, A- tuli kemiasta ja historiasta, B+ tuli graafisesta suunnittelusta, B ranskasta, ja B- matematiikasta. Kaikki olivat joko samoja tai parempia kuin viimeksi. Process is ongoing.

Toinen ulkokauden kisa oli jälleen Southilla Acton Boxborough-koulua vastaan. Hän juoksi varsity mailin ajalla 5:18.46 min sijoittuen 9. sijalle 22 maaliinpäässeestä olematta tyytyväinen, ja heitti keihästa oman ennätyksensä 73'8" (22,45 m) kolmanneksi viimeiseksi sijoittuen. Kisa alkoi upeassa auringonpaisteessa, muuttui yhtäkkiä ukkossateeksi ajaen minut pois katsomosta, ja loppuen tauon jälkeen pilvisessä ja viilenevässä kelissä. Pikku-O soitti noin 2 tuntia lähtöni jälkeen minut takaisin koululle hakemaan itsensä ja polkupyöränsä, kun virtaa ei enää ollut.

Concord-Carlisle kisaan viikko myöhemmin hän jätti menemättä, koska hänen piti "valmistautua" SAT-testiin sekä yllä mainittuihin AP-testeihin.  Huoh! Valmistautuminen tarkoitti nukkumista.

Tufts-yliopistossa olimme käymässä 24. huhtikuuta. Herätin lomailevan Pikku-O:n klo 13, kun oma etäpäiväni oli ohi, ja lähdimme ajamaan kohti Somerville/Medford-pikkukaupunkien alueella olevaa yliopistoa. Parkkeeraus onnistui vierailupassin avulla yliopiston parkkihallissa, jota kiipesimme ylös aina sen 7. kerrokseen saakka. Sieltä löytyi Undergrad Admissions-toimisto. Ihmisiä oli paljon. Meidät kävelytettiin kampuksen läpi isohkoon luentosaliin, jossa oli ensin 45 minuutin mittainen esittelysessio. Sen jälkeen meidät jaettiin ryhmiin kampuskierrosta varten. Meidän ryhmänjohtajamme oli Filippiineiltä saapunut Freshman, joka energisesti esitteli meille opiskelu-, ruokala-, ja kaikenlaiset hauskanpitopaikat. Keli oli kesäisen lämmin ja aurinkoinen, ja toisin kuin pari vuotta sitten Iso-O:n kanssa, ylilentävät lentokoneet eivät häirinneet samalla tavalla. Vaikka yliopisto on lähellä kotia (*negatiivinen asia Pikku-O:n mielestä), se pysyy vielä Pikku-O:n lyhentyneellä listalla. Hän oli iloisella mielellä reissun jälkeen.

Pikku-O oli innokkaasti osallistumassa mielenterveyden parantamiseksi järjestetyssä haasteessa ("Ice bucket challenge", samanlainen kuin kymmenisen vuotta sitten levinnyt ALS-taudin tietoisuuden lisäämiseksi järjestetty kampanja). Siinä hän kaatoi ja hänen päälleen kaadettiin ämpärillinen jääkylmää vettä sekä kuvasi saman aktiviteetin kavereiden osalta. Hän oli aivan yli-innoissaan, ja haastoi siskonsakin, joka kuitenkin pikkuvelven pettymykseksi jätti haasteen väliin.

Pikku-O:lta tuli viesti:"Olen nathanilla. Et tarvii soittaa poliisit". Hän on käynyt muidenkin luona auttamassa ns. junior promposal-kuvaamisessa. Hän itse pyysi Mian kumppanikseen pukeutumalla siirtomaa-ajan mieheksi.

Pikku-O oli lomalla kiirastorstai-illasta lähtien viime viikonlopun yli. Minä toivoin, että hän olisi käyttänyt lomasta ison osan aikaa SAT-treenaukseen, mutta joudun toteamaan, että minun "iso osani" on hyvin erilainen hänen "ison osansa" kanssa. Lomaan kuului mm. hänen lastenhoitoperheensä kissojenhoitoa ($75/3 päivää), kavereiden kanssa hengailua erilaisissa aktiviteeteissa, ja kalliit treffit Museum of Fine Artsissa Mian kanssa. Hän oli vitsillä laittanut siskolle Venmo-pyynnön $20 kontribuutiosta, ja sisko oli tähän tarttunut. Että sellaista. Sunnuntaina hän meni kirjastoon - asia, mikä on hyvin epätyypillistä hänelle - mutta eihän hän sinne tietysti yksin mennytkään.

Pikku-O ei haastatteluista huolimatta tullut valituksi kesätöihin, minkä johdosta hän valitsi tulevansa Suomeen siten, että ehtii sekä mökille että sedän häihin. Hän haluaa tulla takaisin tähän suuntaan melko pian tuon jälkeen, kun kyseessä on viimeinen High School kesä. Tekemistä kesäksi kyllä riittää - hakuprosessi kannattaisi aloittaa siskon virheestä oppineena jo reippaasti ennen syyslukukauden alkua.

Saimme kutsuntapaperit valtakirjoineen ja lääkärintodistuksineen (täkäläinen todistus ja minun kirjoittamani suomalainen versio) lähtemään sekä sähköpostitse että postitse Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun aluetoimistoon. Huomasin niitä yhdessä laatiessamme, että Pikku-O:n kirjeenkirjoittamistaidot, kirjekuoren oikeaoppinen täyttäminen ja varsinkin suomenkieli kaipaavat kaikki huomattavaa harjoitusta. Milloinkahan niille olisi aikaa? Ja varsinkin intoa.

Iso-O:n asioita

Iso-O oli New Jerseyssa pääsiäisen katolisen ystävänsä kotona. Reissu oli ollut mukavan rentouttava. Hän oli jopa ollut yön yli pelkkien vanhempien kanssa, sillä Izzy oli käynyt toisen ystävänsä juhlissa New Yorkissa. Häntä ei ollut harmittanut ollenkaan. "Olin tosi paljon ulkona ja luin kirjaa".

Iso-O soitti, koska polvi oli kipeanä aivan pienen juoksun jälkeen. Taas oli kyseessä hengenvaarallinen tilanne hänen mielessään. Muistutin, että hän on jo kahteen otteeseen käynyt polvien johdosta eri lääkäreissä, saanut ohjeet, joita hän ei ole noudattanut, joten kannattaisi ehkä aloittaa niistä.

Iso-O sai veronpalautuksensa, $220, ja laittoi siitä iloisen viestin. "Kahden viikon palkka".

Viimeiset paperit ja testit sekä omien opiskelijoiden papereiden arviointi ovat hänellä työn alla. Hän on soittanut jokseenkin päivittäen raportoidakseen tilanteen etenemistä tai etenemättömyyttä, mikä on tietysti tosi kiva. Ensi perjantaina näemme, kun ajan hänet hakemaan.

E:n asioita

E:n verenpaine on ollut useaan otteeseen koholla. Ei kiva. Aina se on palannut normaaliksi, joten omalääkäri ei ole ollut huolissaan. Minua harmittaa, kun kyseessä on niin nuori ihminen. Huonokuntoisuudesta ei häntä voi syyttää.

Hän sai ACC (Atlantic Coast Conference)-huomioonosoituksena ison seinätaulun, johon oli sisälle laitettu juoksupaita. E:a hieman harmitti, että paita oli kokoa L, minkä johdosta hän ei voi myöhemmin kertoa, että se oli hänen juoksupaitansa. Vähän hassulta se näyttää. Seinätaulun lisäksi hän sai tulevaa valmistumistaan varten valmiiksi jo valmistumistodistukselle niin ikään seinälle laitettavan kehyksen. Amerikan tyyliin isosti mennään. 

Law School-hakemukset eivät ole edenneet muuten kuin tiedolla, että hän on varalla Duke-yliopistoon ja priorisoidusti varalla Georgetowniin. Helsingin yliopiston jonkinlaiseen Law Masters-ohjelmaan häntä sen sijaan ei valittu. Sain viestin:"Lol I guess I really should've spent more than 5 min on the application". Niin.

E juoksi MIT:n Sean Collier Invitational-kilpailussa 10k ajalla 30:29.15 min, mikä on sekä hänen parhaansa että reippaasti alle Kalevan kisojen karsintarajan, ja jolla hän olisi tullut toiseksi viime vuoden Kalevan kisoissa. Hän oli MIT-kilpailun 6. nopein 22 maaliinpäässeestä. Olimme Pikku-O:n kanssa katsomassa. Oli ihana nähdä hänen oma ilonsa juoksun jälkeen. Olin itse pienessä tunnemyrskyssä - yksi aikakausi on päättymässä - kurkkua kuristi, kun näin juoksijapojat ennen kisaa ja kuulin E:n huutavan:"äiti!" ja heiluttavan iloisesti.

E:n juoksukello sanoi sopimuksen irti jo toisen kerran alle 4 vuoden sisään. Hän yritti saada sen korjautetuksi Polarilla, mutta eivät suostuneet. Niinpä hommasin hänelle uuden Polar V3-kellon tulevaksi syntymäpäivälahjaksi. Aiempi kesti hänellä 2+1,5 vuotta (tai siis 1,5 vuotta sitten, juuri ennen takuun umpeenmenoa, se piti laittaa korjattavaksi, ja nyt uudelleen). E tuli hakemaan Pikku-O:n kellon lainaksi, sillä hänen piti auttaa tyttöjen joukkueen juoksijoita oikeaan rytmiin.

E:n joukkue on ollut aikamoisessa myrskyssä. BC on isolla kädellä pienentämässä joukkuetta, ja on käyttänyt kaikenlaisia keinoja sen saavuttamiseksi. Pienikin rike - mikä tuon ikäisillä nuorilla miehillä usein helposti tapahtuu - nostaa tien pystyyn. Niin kävi E:n kaverille Purnell:illekin. Hän oli muutaman muun pojan kanssa keksinyt vaihtaa pukukopin nimitaulut 'hassuiksi'. Olivat erehtyneet hassuttelemaan ihon väreillä ja sukupuolisuuntautuneisuudella. Kun tämä tuli valmentajien tietoon, poistettiin pojat heti joukkueesta. Kurjaa erityisesti tämän kaverin kohdalla - neljä vuotta treenia, ja valmistuminen ilman joukkuehuomiota. Koska oma poikani voisi hyvin keksiä jotain vastaavaa 'hauskaa' (viittaus frontaalilohkojen kehittymiseen), koen äidillistä harmistuneisuutta minäkin. 

E sai viestin JKU:lta. Hän tulee edustamaan seuraa kesällä, jos se vain armeija-aikatauluihin sopii. Hän sai tehtäväkseen myös kirjoittaa pienen jutun JKU:n julkaisuun. Hän lupautui, mutta tiedän jo nyt, että kirjoitamme sen 'yhdessä'.

E:n viimeiset luennot olivat vapunpäivänä. Heillä oli räppäri-konsertti ensin, sitten oli tavoitteena kiertää kaikki neljän vuoden asuntolapaikat ja ottaa niissä nykyisten asukkaiden kanssa shotit. Newton-kampukselle menivät E ja Fox, mutta kun bussi oli niin täynnä, hän pyysi minua heittämään. Takaisin olivat päässeet bussilla, kiertäneet muutkin paikat, ja hauskaa oli ollut.

Viimeiset paperit ovat työn alla ja thesis (*paikallinen gradu) printtausta vaille valmis. Tulevalla viikolla kaiken pitäisi olla ohi. Paitsi senior week, jonka aikana senioreilla on kaikenlaista toimintaa nuorempien jo poistuttua kampukselta.

E miettii Foxin ja Fizin kanssa maratonin juoksemista kesäkuun alkupuolella joko Lake Placidissa tai Wisconsinissa. Jos aika on tarpeeksi hyvä (alle 2 tuntia 50 minuuttia), pääsee sitten seuraavan kevään Boston maratonille juoksemaan. Innostuin tästä hieman minäkin. Voi olla, että menemme jonkinlaisella kombinaatiolla mukaan joko katsomaan tai lyhyempää matkaa juoksemaan. Palaan tähän.

Lentoliput Suomeen lapsille löytyivät yllättävän edullisesti. No, suhteellisesti puhuttuna tietysti. Onkohan syynä se, että nykyisen epävarmuuden aikana vähentynyt matkustaminen on lisännyt kilpailua lentoyhtiöiden välillä?

Minuun ja kotiin liittyvää

Juoksin yhden sunnuntailenkkini aikaan puolimaratonin. Aika ei edelleenkään päätä huimaa, mutta pidän voittona sitä, että jaksan ko. matkan juosta ilman taukoja. Ihan hirveästi pidempään en kyllä pääsisi, joten maratonista minun on turha haaveilla.  

UMASS lähetti viestin - ylennysarviot aloitetaan uudelleen. Associate Professor-hakemukseni siis etenee. Olen tosi huojentunut. Edelleen, en tittelin johdosta, vaan siksi, että tarvitsen kaiken tuen nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä. Muutamana yönä olin tästäkin huolehtinut. Nyt ei siis tarvitse.

Laitoin lämmityksen pois päältä 28. huhtikuuta lämpimien kelien johdosta. Voi olla, että tulee takapakkia kohta, mutta Pikku-O on vakuuttunut, että pärjäämme muutaman kylmän päivän läpi ilman öljykattilan uudelleen käynnistämistä. Käytin öljyyn noin $2500 vuoden lämmityksen varmistamiseksi. Yhyy! 

V:n reissun aikaan

V-serkku saapui viikko sitten perjantai-iltana. Aikaerorasituksesta huolimatta söimme illallisen ja kävimme pienellä kävelyllä lähiympäristössä.

Lauantaina lähdimme Bagel-aamupalan jälkeen Wrenthamin Outlet-myymälöihin, joissa en ole kertaakaan aiemmin käynyt, enkä ehkä tule uudelleen menemään. Sieltä ajoimme Chestnut Hill-myymälöiden kautta kotiin hampurilaisille. Pienen huilauksen jälkeen menimme juoksemaan, vaikka olin minua huomattavasti nopeammalle serkulleni sanonut, etten pysy matkassa. E tuli vastaan, kun ohitimme BC:n lähellä metropysäkkiä. Illalla menimme O'Hara's-ravintolaan syömään.

Sunnuntaina aamusta E saapui, Pikku-O herätettiin, ja yhdessä söimme hyvän aamupalan. Lähdimme siitä sitten New Balance-liikkeen kautta Harvardille, jossa piipahdimme museossa ja läheisessä kahvilassa. Minulla oli tiedossani Bill:in (Tierneyn isä) järjestämä Bostonin padot-kierros, johon V tuli mukaan. Mukana olivat Kia, Colin, Martha, Julia, Mike, ja Haywardsien naapuri Becka. Puolentoista tunnin esittelyn jälkeen menimme Nightshift Breweryn myöhäiselle lounaalle. Sen jälkeen heitin V:n hotellille Back Bay:hin, ja ajoin takaisin kotiin.

V vietti viikon MIT:lla opinnoissaan. Kelit näyttäytyivät varsin vaihtelevan kuvan Bostonista, mikä on tyypillistä tähän aikaan vuodesta. Lämpötila saattaa vaihtua kymmenillä asteilla päivän välein. Takaisin Suomeen V lähti eilen.

AAN 2025 San Diegossa

Tämän vuoden AAN (American Academy of Neurology)-kongressi oli San Diegossa aivan Meksikon rajalla. Lähdin Loganille melko suoraan E:n esityksen jälkeen Uberilla, jonka kanssa jouduin perjantai-iltapäiväruuhkaan. Olin kuitenkin perillä hyvissä ajoin ja koska otin itselleni tyypillisesti mukaani vain käsimatkatavarat, pääsin portille jouhevasti. Alaska Airlinesin lento oli aivan täynnä. Yritin nukkua, mutta ei siitä oikein mitään tullut ja koska keli oli pilvinen, en päässyt aiempien Yhdysvaltain ylilentojen tapaan edes maisemia ihailemaan. 

Aikaero itärannikon ja länsirannikon välillä on 3 tuntia, joten iltaa vielä riitti, vaikka lento Bostonista lähtikin vasta klo 17. San Diegon lentokentän ympärillä oli rakennustyömaa, ja ruuhka sen mukainen. Taksi-ja uber-jonot olivat pitkiä. Sain viimein alleni oman taksin, joka vei minut hotellilleni. Kun maksunaika tuli, harmistui kuljettaja aika paljon, kun kerroin, ettei minulla ollut käteistä tarpeeksi mukanani. Olisi tainnut mennä matka pimeänä, jos olisi ollut.

Hotellini (Kasa Little Italy San Diego) oli mielenkiintoinen kokemus. Aulassa ei ollut ketään, kommunikointi tapahtui virtuaalisesti ja ovet avautuivat koodeilla. Käytössäni oli studioasunto, johon olisi helposti mahtunut muitakin. Itse asiassa olin varannut sen juuri tuolla ajatuksella, kun mietin, josko olisin jonkun kombinaation lapsistani saanut mukaani. Pikku-O hauskasti oli hieman loukkaantunut, kun hän ymmärsi minun lähtevän itsekseni, sillä hän ajatteli konferenssin olevan jälleen kevätloman aikaan, ja ihmetteli, kun en hänelle ensisijaisesti sänkypaikkaa luvannut.

Aikaero oli hyödyksi konferenssin kannalta. Olin joka aamu konferenssikeskuksessa (San Diego Convention Center) aamupalalla ennen klo 7 ja luennolla sen alkaessa tuohon aikaan. Ensimmäisenä päivänä kävelin, mutta muina päivinä hyppäsin tarjottuun bussiin, joka sattui lähtemään aivan hotellini ulko-oven edestä, vaikka oma hotellini ei edes kuulunut AAN:n virallisiin majoitusvaihtoehtoihin.

Osallistuin jälleen kaikkiin muihin paitsi aivohalvauksia koskeviin opintokokonaisuuksiin. Päivittäisten kaikille tarkoitettujen pääesitysten lisäksi kävin kuuntelemassa dementiaan, neuro-oftalmologiaan, tekoälyyn, liikehäiriöihin, sairauksien koodaukseen, opioidien väärinkäyttöön, palliatiiviseen hoitoon, Long-Covid:iin, neurologian filmihistoriaan, selkäytimen kuvantamiseen, ALS:iin, aivokasvaimiin, unihäiriöihin, kortikaalisiin näköongelmiin ja neuroreumatologiaan liittyviä esityksiä. Viimeisenä päivänä alkoi olla aivokapasiteetti käytettynä. Tarpeellisen määrän CME (Continuing Medical Education)-pisteitä lisenssini säilyttämiseksi sain täyttämällä jokaisesta arviolomakkeen konferenssin App:in kautta.

Konferenssi on aina myös sosiaalinen tapahtuma. Menin itsekseni luennolta toiselle, mutta tapasin niiden välillä ja lounasaikaan tuttujani ja ystäviäni eri puolilta maailmaa. Suomestakin olivat paikalla Lauri ja Helena, joiden kanssa sain viettää monta mukavaa ja arvokasta hetkeä. UMASS-mentorini Nils Henninger oli hänkin yllättäen paikalla. Yllättäen siksi, että hän on niin tutkimus-ja aivohalvausorientoitunut, että yleisneurologinen konferenssi ei häntä normaalisti kiinnosta. Selityksenä oli sitten tietysti se, että hän moderoi yhden aivohalvaussession. Mielenkiintoista oli hänen kanssaan jutella käynnissä olevasta tutkimustyöhön ja yliopistoihin kohdistuvasta hyökkäyksestä. Hän oli varsin pessimistinen tieteen tulevaisuudesta ylipäänsä Yhdysvalloissa.

AAN järjesti illanvieton vuokraamalla alueen ja ravintolat San Diegon historiallisesta Gaslamp-alueesta. Nolona tunnustan, että jätin väliin. Olin tehnyt sen virheen, että menin luentojen ja juhlan välillä hotellille ja sieltä juoksemaan, ja en sitten saanut lähdetyksi. Tästä oppineena huolehdin, etten tehnyt samaa virhettä ennen Tufts Neurology-ohjelman isännöimää ravintolailtaa The Blind Burro-ravintolassa. Ajattelin, että ilta oli tarkoitettu nykyisille ja jo valmistuneille erikoistujille, mutta huomasin aika nopeasti, että paikallaoloni oli ko. henkilöille tärkeää. Tunsin siis oloni oikein tervetulleeksi. Tarjolla oli niin juomia kuin kunnon illallinenkin. Hyvä mieli jäi.

Parina päivänä kävin juoksemassa. Ensin menin Balboa Park:iin, jossa on erilaisia, toisistaan poikkeavia paikkoja ja aktiviteetteja. Minä en meinannut päästä yli siitä faktasta, että maasta kasvoi palmujen lisäksi erilaisia minua isompia kaktuksia. Jouduin pysähtymään useita kertoja kuvia ottamaan. Toinen lenkkini oli pitkin San Diegon monen mailin mittaista rantabulevardia pohjoiseen. Samaa bulevardia pitkin kävelin päivittäin konferenssikeskukselta hotellille. Aivan upea se oli. 

Konferenssi päättyi keskiviikkona täyden päivän jälkeen. Lähdin viimeiseltä luennolta hieman kesken, kun ulkona oli upea keli ja huomasin, etten enää kuunnellut. Lentokentälle oli matkaa vain 3 mailia (5 km) ja matka sinne oli rantabulevardia pitkin. Koska minulla oli aikaa, lähdin hitaasti kävelemään ottaen upean auringonpaisteen ja merinäkymän sekä ihmeelliset kasvit täysin palkein sisälleni ja melkein huomaamattani olin lentokentän vieressä. Siihen se sitten töppäsi. Alueelle ei ollut mitään asiaa ilman autoa. Jouduin siis tilaamaan Uberin noin 200 metrin matkaa varten. Hintaa kyydille tuli saman verran kuin keskustasta. 

Jetblue-lento oli myös täynnä. Se oli ns. "red eye flight" eli lähti illalla ja oli perillä aamulla, menettäen kolme tuntia aikaeron johdosta. Loganille saavuimme ennen klo 5 aamulla. Taksin sain jouhevasti ja pääsin kotiin, jossa en mennyt nukkumaan vaan hitaan aamuvalmistumisen jälkeen avasin työkoneeni etäpäivää varten. En suosittele.

Hyvä mieli jäi reissusta. Nykyisen kaaoksen keskellä on kiva, kun jotkin asiat tuntuvat normaaleilta.

Kevään korvalla

Ulkomaalaisten opiskelijoiden viisumeiden peruminen on ollut päivittäin uutisissa ja levittänyt pelkoa opiskelijoiden keskuudessa. Kyseessä on tietenkin pelottelutaktiikka, jolla maahanmuuttoa yleisesti ottaen pyritään vähentämään. Turismiakin asia on jo koskettanut. Jokseenkin kaikkialta maailmasta ovat matkavaraukset vähentyneet ja jo tehtyjen varausten peruminen lisääntynyt. Minä olen mielessäni huolehtinut omien lasteni kesäsuunnitelmien vaikutuksista, mutta päätynyt sitten kuitenkin jatkamaan aiempien suunnitelmien mukaisesti. Tulossa ovat.

Toinen uutisia nyt jo parin viikon ajan vallinnut asia on tariffien asettaminen kaikille, jopa pingviinisaarelle, ja niiden aiheuttama markkinoiden huima epävarmuus pörssikurssien romahtaessa ja sahatessa ylös-alas tehden laman mahdollisuuden aina vain todennäköisemmäksi.

Meidänkin elämässämme muutaman viikon postaustauon aikana on taas tapahtunut aika paljon. Aika kotona ja lasten elämässä tulee käsitellyksi alla. Omasta reissustani länsirannikolle kerron myöhemmin ("AAN San Diegossa").

Pikku-O:n asioita

Pikku-O:n kanssa kävimme yleisen keskustelun odotuksista, velvollisuuksista ja oikeuksista. Koen jatkuvast riittämättömyyttä tämän kehittyvän nuoren ihmisen kanssa, ja aina, kun luulen löytäneeni hyvän yhteyden, jotain tapahtuu. Vuoden äiti palkinto menee taas jollekin muulle.

Koulu on mennyt ihan hyvin ja viimeinen jakso alkoi. Toisen vuoden opiskelijoiden MCAS-testien aikaan hänellä ei ollutkaan myöhempää koulunalkua vaan opettajien järjestämät AP-testien (US History ja Chemistry) treenisessiot. Ko. testit ovat toukokuun alussa, ja niihen valmistautuminen on minulle aivan hämärän peitossa.

ACT-testi oli minun poissaollessani, ja oli mennyt "ihan hyvin". Hän sanoi samoin SAT-testin jälkeen, joten en pidätä hengitystäni. SAT on uudelleen toukokuun alussa, ja en ole varma, että hän on suuresti muuttanut taktiikkaansa. Saa nähdä, käymmekö yrittämässä uudelleen kesän jälkeen eli aivan kalkkiviivoilla ennen college-hakuprosessin aktivoitumista. Hienoa, jos niin ei tarvitse tehdä.

Hän on Red Cross Club:in varapresidentti ja organisoi verenluovutustapahtuman Southilla. Hän kävi itsekin luovuttamassa verta, jo toisen kerran elämässään. Tällä kerralla hän ei edes tarvinnut siihen vanhemman lupaa.

Ensimmäinen yleisurheilukauden kisa oli Southin radalla Lincoln-Sudbury ja Weston-kouluja vastaan. Hän juoksi JV-mailin voittaen sen hienosti ajalla 5:11.06 min. Hän heitti myös keihästä, mutta ei ollut tyytyväinen tulokseensa, 71'8" (21,84 m). Mielestäni on hassua - ja toisaalta tosi Pikku-O:maista - osallistua ko. lajiin. Hän oli kolmanneksi viimeinen, ja aikoo jatkaa.

Team Dinner oli Newton Centerissä lähellä Mason-Rice alakoulua. Sain viestin:"Minä unohdin minun avain. Voisitko sinä Tula hakemaan minun avain kanssa", ja jatkoi, kun kysyin, missä avain on:"Minun kasisa". Kävin hakemassa iloisena odottavan nuoren miehen.

Jake-kaverin syntymäpäiville hän sai kyydin E:lta, joka tarvitsi autoa johonkin omaan aktiviteettiinsa. Minä hain puoliltaöin. Kahdeksasta kaverista toiseksi viimeisin saa ajokortin tulevalla viikolla. "Then remains one", sanoi Pikku-O viitaten itseensä automatkalla kotiin.

Kavereiden kanssa hänellä on muutenkin ollut menoa. Tänään hän lähti yllättäen Minecraft-elokuvaa katsomaan. Hän sanoi kävelevänsä teatterille, kun "eihän se ole kuin mailin päässä". "Tykkään kävellä", hän vain sanoi.

Pikku-O aloitti salaperäisen viestittelyn samalla historian tunnilla olevan tytön kanssa, ja vei hänelle itseleipomansa suklaapalakeksin. Tilanne on nyt kehittynyt siihen, että takana ovat jo kahdet viralliset treffit, joissa Pikku-O on toiminut tarjoajana. Koska hänellä oli käynyt pieni kämmi pankkikorttinsa kanssa (oli unohtanut perua nettitilauksensa) ja tili oli mennyt reippaasti miinukselle, hänellä oli pieni huoli rahojen riittämisestä. Asia oli kuitenkin jo selvinnyt, ja hän oli herrasmiehenä selvinnyt ravintolalaskuista.

Pikku-O:n kutsuntakirje saapui viimein. Hänelle aika suoraan siinä sanottiin (lihavoituna), että paikalle ei tarvitse saapua, matkakorvauksia ei makseta. Aloitimme lomakkeiden täyttämisen ja kokoamisen. Tarkoitus on laittaa ne lähipäivinä eteenpäin. Häntä eivät erikoisjoukot kiinnosta - perushommilla mennään.

Iso-O:n elämää

Iso-O:sta on kuulunut tavanomaista vähemmän, mutta aina, kun on kuulunut, on hän ollut hyvällä mielellä ja kehunut, kuinka lukukausi on ollut mukava. Se tuntuu hyvältä. Hän vietti syntymäpäivänsä arkihommissa, mutta viikonloppuna oli sentään ainakin kuvien perusteella ollut mukavaa.

Kertaalleen hän soitti vain siksi, että halusi jakaa, kuinka kiinnostava jokin itäeuroopan historialuento oli ollut. Hassu.

E:n asioita

E:n Law School-hakemukset ovat vaiheessa odotus. Hylkäyskirjeitä on tullut ainakin Harvardilta, Yalesta, ja University of Michican:istä. Varasijalle hänet on laitettu Boston Universityssä, Columbia Universityssä, ja pienen nikottelun jälkeen UPennissä. Hän nimittäin sai viestin, että hänet poistetaan varasijalta ko. yliopistossa, kun hän ei ollut ajallaan vastannut. Sain häneltä viestin:"I messed up bad". No, hän oli laittanut anteeksipyytävän viestin, ja tilanne oli korjautunut. Georgetownista ei haastattelun jälkeen ole kuulunut mitään, odottaa antavat myös ainakin Duke, Stanford, USC ja BC. Hidasta on.

E:a puri koira lenkillä. Hän oli ensin mennyt BC:n akuuttihoitoon, mutta sai siellä kuulla koiranpureman olevan "Mandatory reporting" Massaschusettsissa, ja joutui menemään siitä syystä johtuen päivystykseen. Hän sai siellä vesikauhuvasta-aineet ja -rokotesarjan ensimmäisen annoksen, tetanusrokotteen sekä antibiootin, kaikki nämä sen jälkeen, kun haava oli pesty, ja kuvattu röntgenillä haavaan jääneiden vierasaineiden toteamiseksi (ei ollut). Hän sai myös puhelinnumeron poliisille ja meni käymään Newtonin poliisiasemalla tekemässä raportin. Siihen se sitten jäi - E ei ollut huomannut ottaa omistajan tietoja. Maanantaina hänelle selvisi, ettei yleislääkäripoliklinikalla ole mahdollisuutta saada kolmea muuta rokoteannosta ja käytti paljon aikaansa puhelimessa selvittääkseen, joutuuko hän kirjautumaan joka kerran uudelleen päivystykseen ja maksamaan siihen liittyvän maksun rokoteaanokset hakiessaan. Se ei ole meille vielä selvää, mutta päivystyksessä hän on ne käynyt ottamassa.

Toisen annoksen jälkeen E oksensi ja ripuloi, joutui jättämään luennot väliin ja epätyypillisesti uskoi minua, kun sanoin, ettei juokseminenkaan sovi. Koska kolmannen annoksen jälkeen samoin ei käynyt, luulemme molemmat, että kyseessä oli kuitenkin noro-virus, joka oli kampuksella kiertänyt samaan aikaan.

E valittiin minikonferenssiin esittämään oman gradunsa teemasta 15-20 minuutin lyhennelmän. Pääsin sen katsomaan. Hän oli pukeutunut pukuun ja näytti oikein asiantuntevalta. Olin kohtuullisen ylpeä.

E:n tulevaisuus on lakikoulujen lisäksi muutenkin auki. Hänet on määrätty Säkylään heinäkuun alussa. Hän on kuitenkin hakenut itselleen paremmin sopivaan urheilukouluun, ja sen hakuprosessi on käynnissä. Menneellä viikolla olisi ollut kuntotestit ja haastattelut, mutta ne menivät häneltä tietysti ohi. Hänelle lähetettiin kyselylomake, jonka hän tuli kanssani viimeistelemään. Se meni samalla tyylillä kuin kaikki suomenkieltä vaativat asiat. Hän ei meinaa päästä yli siitä faktasta, että englanninkielessä on paljon enemmän kohteliaita täytesanoja kuin suomenkielessä. Saimme kuitenkin yhteistuumin virkkeet kutakuinkin sopiviksi.

Minuun liittyvää

Sain Suomen veroilmoituksen lähtemään kuin varkain 25. maaliskuuta. Pikku-O:n kohdalla selvisi, että koska hän oli kolmikosta ainoa vuoden 2023 alussa alaikäinen, hän tuli minun johdostani Suomen verottajalle "rajoitetusti verovelvolliseksi". Voisi kuvitella, että tuo on hyvä asia, mutta pienillä tuloilla se johtaa tilanteeseen, jossa veroa kerätään heti kaikesta 35% mukaan ilman verovapaata 9000 euroa, ja verotus on heti lopullinen. Siihen voisi hakea muutosta, ja tietysti jatkossa haetaankin, mutta vaiva sekin.

Reissuja ja virallisia asioita

Minua huolettaa arvaamattomaksi muuttunut tilanne Yhdysvaltain nykyhallinnon johdosta. Jouduin muistuttamaan kolmikkoa, etteivät liian äänekkäästi osallistu mielenosoituksiin ja että noudattavat sääntöjä viimeiseen pilkkuun asti, vaikka pilkku tuntuisi typerältä. Sanoin heille myös, etteivät laita sosiaaliseen mediaan mitään liian vahvaa. Minusta ei tuntunut hyvältä niin heille sanoa, mutta tilanne on nyt tämä.

Pikku-O:n asioita

Pikku-O:lla on ollut tapahtumarikas pariviikkoinen. Hän sai "Award of Excellence"-huomion upeasti menneestä hiihtokaudesta Winter Sports Nights-tilaisuudessa 12. maaliskuuta. Plakaatissa luki:"Award of Excellence for exemplary display of sportsmanship, ethics & integrity. Presented to OH Boys Varsity Nordic Skiing 2025". Hiihtoliigan kymmenelle parhaalle järjestettiin iltatilaisuus, jossa hän sai hienon voittopokaalin ja kaksi T-paitaa, joista toisessa huomioitiin hänen kapteenivalintansa ja toisessa se, että hän kuului nyt All Stars-porukkaan. Hienoja juttuja kaikki! 

Kapteenivalinnan johdosta hän kävi esittelemässä hiihtojoukkuetta 8.-luokkalaisille eli ensi syksynä High Schoolin aloittaville, ja sai rekrytoitua pari uutta hiihtäjää. Nämä pian High Schoolin aloittavat ovat syntyneet loppuvuodesta 2010 ja alkuvuodesta 2011, mikä on minun hankala ymmärtää. He ovat kaikki syntyneet meidän täällä jo ollessamme. Aikamoista.

Ensi vuoden kurssivalinnat tulivat nekin ajankohtaisiksi. Hän on saanut tarpeekseen ranskankielestä ja koska kolme vuotta kieliopintoja High Schoolissa riittää, hän jätti kielivalinnan vaihtoehtoiseksi. Tähän vaikutti myös se, että hän halusi valita enemmän luonnontieteitä. Valinnat varmistuvat vasta myöhemmin kesällä. Hänellä tulee olemaan 5 AP-tason kurssia, mikä on aika paljon, mutta hän sanoo haluavansa ko. kurssit jokatapauksessa, joten motivaatio kai riittää. 

SAT-testi ei sitten kuitenkaan mennyt hyvin. Huokaus. Hän saapui kotiin ja sanoi jokseenkin ensimmäisenä:"Mom, we need to sign up for the May SAT". Hän ei ensin halunnut edes sanoa, kuinka huonosti se meni, mutta muutama tunti myöhemmin totesi saaneensa tuloksen, joka alkoi numeroilla 13. Yritin nieleskellä omaa harmistumistani, sillä tiedän, ettei se auta häntä yhtään. ACT-testillä hän pystyy SAT:n korvaamaan, mutta kun ACT-testi on jo kahden viikon kuluttua ja siinä on erillinen luonnontieteen osio, en usko ihmeeseen. Toukokuun SAT-testiin ilmoittauduimme myös.

Juniorivuoteen kuuluu Junior Prom, toiselta nimeltään Semi-Formal tai lyhyempänä Semi, ja se on edessä toukokuussa. Hän on salaperäisenä, kenet hän aikoo kysyä partnerikseen, mutta ei halua tavoilleen uskollisena jakaa mitään sen enempää.

Kesätyöpuolella ei vielä ole läpimurtoa tapahtunut sielläkään, mutta etäyhteydellä järjestetty työhaastattelu Turun kaupungin liikuntapalveluiden kanssa oli hänen mielestään mennyt hyvin. Hän innokkaasti kertoi, mitä kaikkea hän oli puhunut, ja hänen virkkeensä muistuttivat jotain suomenkielen kaltaista puhetapaa. Olisi ollut kiva olla kärpäsenä katossa. Hänen mukaansa haastattelija oli hänestä tykännyt, ja vaikea minun siitä on olla eri mieltä.

College-hakukausi lähestyy ja kävimme sen johdosta parilla tutustumiskäynnillä. Olin varannut meille kiertokäynnin New Havenin Yale-yliopistoon 15. maaliskuuta. Yale ei ole samalla tavalla ollut Pikku-O:lle mieleen kuin isosisaruksille, mutta koska itse tykkään sen konseptista, halusin hänelle käynnin tarjota. Ajoimme melko jouhevasti päiväseltään edestakaisin hakien lounaspizzan mukaan paluumatkalle Costa Pizzeria-ravintolasta. Päivä oli tuhnuinen, mutta Yale:n kampus näytti Pikku-O:llekin parastaan. Hän oli paikasta jonkin verran vaikuttunut ja piti sen vielä listallaan. Joskin viikko myöhemmin hänen listansa kutistui 25 yliopistosta alle kymmenen mittaiseksi. Yale ei enää tälle typistetylle listalle mahtunut. Mietin, että tilanteeseen saattoi vaikuttaa käynnin jälkeen selvinnyt SAT-tulos. Kotimatkalla piipahdimme Providence:n Brown University:n alueella, vaikka ko. yliopisto ei hänen listalleen kuulunut edes edeltävästi.

Vermontiin matkustimme 22. maaliskuuta. Siellä oli Pikku-O:n listalla aika korkealla sijainnut UVM (University of Vermont). Se on osavaltioyliopisto, johon on huomattavasti helpompi päästä sisään. UVM sijaitsee upealla alueella vuorten välissä ja suuren järven (Lake Champlain) rannalla aivan New York-osavaltion rajalla, ja opiskelijaporukka on perinteisesti ulkoilmaihmisiä. Luulen, että Pikku-O löytäisi sieltä paikkansa. Vaikka hänellä ei aivan isoin into ollutkaan päällä kierroksen jälkeen, jäi UVM silti hänen kutistuneelle listalleen. Haimme jälleen hänen toivomuksestaan pizzan automatkalle Folino's Pizza-ravintolasta. Hänen mielestään pizzeriassa näytti suomalaiselta. Kun totesin hänelle, etteivät ihmiset minun silmääni näyttäneet suomalaisilta lainkaan, hän pysyi kannassaan. Vihdoin ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Tarjoilija, joka otti tilauksemme vastaan oli hymytön nuori nainen, joka ei liikaa puhunut, ja tämä yhdistettynä siihen, että ravintolassa oli "outo"(*suora lainaus) tunnelma, oli tämä Pikku-O:lle tarpeeksi muodostamaan Suomi-mielikuvan. Nauratti, kun keksin. Pizzaa syöden ajoimme noin 30 minuutin päässä sijaitsevan Middlebury Collegen alueelle. Olemme siellä aiemmin pysähtyneet parikin kertaa, joten läpiajo oli Pikku-O:lle riittävä. Tämä College pysyy listalla sekin.

Pikku-O:lla on yleisurheilukausi käynnistynyt. Hän luulee juoksevansa kisoissa ainakin alkuun mailin, todennäköisimmin JV-sarjassa, ja jatkaa heittouraansa vähintään keihään jos ei kiekonkin kanssa. Vaikka hänellä oli usean viikon mittainen totaalinen juoksutauko, ei hän ole juoksemista kokenut hankalana.

E:n asioita ja häneen liittyvää

Lupauduin E:n ja hänen 5 kaverinsa perheiden yhteiseen valmistujaisjuhlaan meillä. Hups. Tilaahan meillä ei tuollaiseen ole, mutta koska sijaintimme on täydellinen, tarttuivat äidit tähän mielihyvin. Meillä oli virtuaalitapaaminen, jossa sovimme tarjoamiset, juomiset ym. Ilokseni huomasin, että minun vastuualueisiini kuuluu vain paikan tarjoaminen.  

E:lla on Yale:n lisäksi tullut ainakin Harvardilta ja University of Michican lakikouluista hylkäyskirjeet sekä Boston University:ltä maininta, että hän on varasijalla. Ensimmäinen positiivinen signaali tuli Georgetown University Law School:ilta, kun hän sai haastattelukutsun. Haastattelijana oli ollut vuonna 2021 BC:lta Georgetown Law School:iin suoraan mennyt ja siten 2024 jo valmistunut nuori mies, jonka kanssa E:lla oli synkannut hyvin. Hänelle oli jäänyt hyvä mieli asiasta, mutta tulosta hän ei vielä ole kuullut.

Opiskelupuolella isoihin asioihin kuuluu se, että hänen Undergrad Thesis (vastaa suunnilleen Suomen gradua) valittiin BC:n seminaariin pieneksi esitykseksi. Se ei ole vielä kokonaan valmis, mutta on edennyt odotusten mukaisesti. Esitys on huhtikuun alussa.

Urheilupuolella sen sijaan on tullut joitain takapakkeja. Häntä ei ollut valittu Raleighin, yleisurheilukauden ensimmäiseen isompaan kisaan, mikä tarkoittanee sitä, että hänen kautensa kisat ovat lähiseudulla. Se harmitti häntä sen verran paljon, että hän soitti minulle ventiloidakseen. Minuakin harmitti hänen puolestaan. Tämän vuoden aikana hänet on muutaman kerran syrjäytetty kisoista valmentajan toimesta, vaikka hänen aikansa ovat olleet kilpailukykyisiä. Isoimpana esimerkkina oli maastojuoksukauden Regionals, jossa hänen ehdottomasti olisi pitänyt pystyä juoksemaan. E:lla meinasi aivan into treenaamiseen lopahtaa, kun kerran seniorikevätkin on menossa ja treeniajan voisi käyttää hauskanpitoon. Muistutin häntä kuitenkin siitä, että vaikka hän ei ehkä Yhdysvaltain tasolla kärkikastiin kuulukaan, on hän edelleen Suomessa erittäin varteenotettava juoksija. Luulen, että hän koki olonsa hieman paremmaksi, sillä asiaan ei ole enää palattu ja treenaus on jatkunut.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä klo 1.40 hän soitti minulle, koska SnapChat:in mukaan olin matkalla johonkin. En tiedä, miksi SnapChat niin luuli - tilanne oli sama vielä aamulla - mutta E:n osalta se oli tarkoittanut mahdollisuutta saada kyyti Bostonin keskustasta, kun oli niin kylmä. No, hän osasi pyytää anteeksi herättämistäni syvästä unesta, ja tuli jopa sitä varten erikseen pistäytymään kotona matkallaan tsemppaamaan Alexaa ja kaveriaan heidän valmistautuessaan puolimaratonille.

Iso-O:n asioita

Iso-O:lla oli ensin treffit DC:ssa ja sitten University of Marylandin alueella Erward-pojan kanssa. Henkistä helikopteria olin taas käynnistelemässä, mutta sitten taas muistin, että kyseessä on jo aivan tukevasti täysi-ikäinen ihminen, joka on kerta toisensa jälkeen osoittanut olevansa reipas ja luotettava. Poika oli kiva ja huomaavainen, mutta taitaapa jäädä sellaiseksi.

Jättimäisen iso asia, joka meni hieman vähäisin huomioin ohi, oli Iso-O:n sosiaaliturvanumeron saapuminen. Kirje Social Security Administration:ilta oli odottamassa, kun saavuimme Pikku-O:n kanssa Vermontin matkaltamme. Jätin kirjeen hetkeksi odottamaan, kun ajattelin sieltä taas paljastuvan jotain harmillista, mutta yllätyksekseni siellä oli hänen korttinsa. Joskus asiat, jotka ovat ensin todella monimutkaisia, järjestyvät ilman fanfaareja. Sellainen tunnelma minulle jäi, kun kirjeen avasin ja siitä Iso-O:lle ilmoitin. Hän otti uutisen vastaan epäuskoisena ja ilman itselleen tyypillistä ylimitoitettua tunnelmaa.

Minuun liittyvää

Kumpareikkoinen Associate Professor-hakemukseni tormäsi seinään, ainakin toistaiseksi. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten rahoitukset jäädytettiin Trumpin hallinnon johdosta, ja mm. UMASS kuuluu kärsijoihin. UMASS reagoi tähän siten, että kaikki ylennykset jätettiin odottamaan selkeämpiä aikoja. Hakemusprosessini alkaa muistuttaa Iso-O:n sosiaaliturvanumeronäytelmää. Muuten ei haittaisi yhtään, mutta kun maassa on ulkomaalaisten tilanne muuttunut aika arvaamattomaksi, tarvitsisin kaiken tuen omien maahanmuuttopaperiasioideni varmistamiseksi.  

Marthan perhe juhli 20-vuotta sitten kotiinsa muuttamistaan perjantaina 21. maaliskuuta. Menin myöhässä, kun annoin auton lainaan E:lle, joka sopimuksen vastaisesti palautti sen melkein 45 minuuttia sovittua myöhemmin. En päässyt asiasta suoraan hänelle mainitsemaan, sillä autonpalautushetkellä hänellä olivat kaverit Max ja Ian mukanaan, mutta annoin hänelle kyllä toisten huomioimattomuudesta palautetta jälkikäteen. Oikeasti mitään suurta haittaa ei tapahtunut. Illanvietto oli intiimi. Mukana keittiösaarekkeen ympärillä erilaisia sormiruokia ja juomia maistellen olivat Colinin ja Marthan lisäksi vain Bill ja Kia - Julia ja Mike tulivat vasta klo 22 aikaan. Mukavaa oli. Colin ja Martha ovat nyt matkalla entisen Neuvostoliiton alusmaihin kolmen viikon ryhmämatkalla.

Kevät on virallisesti saapunut, mutta kelit ovat vielä aivan liian viileät. Aamulla oli pakkasella. Olen valmis jättämään lämmityskauden taakseni, mutta ennuste siihen ei lupaa hyvää.