Lähdimme Pikku-O:n kanssa lentokentälle lauantaiaamuna hyvissä ajoin ja jälleen todella jouhevan lähtöselvityksen johdosta aikaa lennon lähtöön oli ylimäärin. Lentokin meni ilman hankaluuksia ja olimme 20 minuuttia aikataulua aiemmin perillä. Denverin kentällä piti ensin löytää laukun hakemista varten pääterminaalille - sinne mentiin eri terminaalien välillä kulkevalla junalla - ja sitten Uberin lähtöpaikalle.
Matka lentokentältä Denveriin oli tylsä. Maisema on yllättävän tasainen, vaikka toki vuoret taustalla näkyvätkin. Tasaisuuden johdosta oli hankala uskoa, että olimme jo 1600 metrin korkeudessa, joskin olin vakuuttunut, että helppo hengästymiseni oli helteen lisäksi myös korkeuden aiheuttamaa.
Majoituimme todella pieneen alakerran asuntoon, jossa ei ollut edes keittokomeroa. Jääkaappi, mikrouuni, ja TV/Wifi kyllä löytyivät, joten Pikku-O:n perusjutut oli pelastettu - hänellä ei ollut paikasta mitään pahaa sanottavaa. Asuntoon kuului iso terassi, joka olisi ollut kiva, jos se ei olisi ollut niin meluisa vieressä olevan koulun - jossa Pikku-O kävi laittomasti vierailemassa - kohtuullisen vilkkaan risteyksen ja hellekelien johdosta.
Aamupalat ja naposteltavat kävimme pariin otteeseen hakemassa läheisestä Ideal Market-kaupasta. Viimeiseksi jääneellä kerralla ehdin juuri avata suuni sanoakseni Pikku-O:lle, että tukee paperipussia kahvojen lisäksi sen pohjasta vain nähdäkseni, kuinka kaikki leviää kaupan lattialle. Siivoussession jälkeen poistuimme paikalta, emmekä enää menneet takaisin. Tähän oli nolouden lisäksi syynä se, että söimme illalliset lähiravintoloissa, eikä lisäruoalle enää ollut tarvetta.
Illallisia söimme hakemalla ruokaa Good Times Burger-ravintolasta sekä istumalla iltaa ensin Ritual Social House- ja sitten Little Gingko-ravintolassa. Hyviä kokemuksia kaikki.
Vaikka keli oli helteinen koko Denverissä oloaikamme, kävin alkuviikosta parina päivänä juoksemassa. Varsinkin lähtiessä oli todella helposti hengästynyt. Olin ihmeissäni, sillä ei 1600 metrin korkeudessa kai vielä kuuluisi sellaista kokea, mutta on se mahdollista, varsinkin kun elää normaalisti 30 metrin korkeudessa (Newton elevation 100'). Aivan kauniilla seuduilla juoksin, mutta kovin hyvältä se ei tuntunut.
Olin katsonut Pikku-O:lle erilaisia aktiviteetteja viikolle ollessani itse konferenssissä. Hän käveleskeli jonkin verran ympäriinsä, mutta ei tarttunut yhteenkään ehdotukseeni. Ainoastaan siihen hän tarttui, kun tarvitsi kriittisesti shortsit ja muita vaatteita, ja kerroin tulevani hänen kanssaan ostoksille vain siinä tapauksessa, että hän jo tietää, mitä kaupasta hakee. Koska muut ehdotukseni kaikuivat kuuroille korville, päädyin menemään hänen kanssaan University of Denver:in tutustumiskäynnille. Se oli hyvä päätös. Yliopisto teki meihin molempiin melkoisen vaikutuksen. Kierros myös aktivoi Pikku-O:n hieman miettimään koulumenestystään sekä mahdollisia opiskeluvaihtoehtojaan. Se ilahdutti minua.
Koska olen ollut huolestunut tekoälyn saapumisesta ja omasta kelkasta putoamisestani, valitsin itselleni tänä vuonna useita AI-luentoja. Oloni parani huomattavasti. Vaikka paljon onkin tapahtunut, on kehitys kuitenkin vielä sen verran alkuvaiheessa, että ehdin mukaan.
Tekoälyn lisäksi kuuntelin kaikenlaista aivohalvauksen ulkopuolista neurologiaa sekä kävin Long Covid-luennolla viime vuoden tavoin. Pidin sitä tärkeänä, sillä törmään ko. potilaisiin edelleen viikottain.
Sosiaalisella puolella rajoituin keskusteluhetkiin luentojen välillä ja vain kongressikeskuksella. Tapasin vanhoja UMASS-tuttujani sekä Tufts-neurologian erikoistujia. Mukavimmat hetket vietin kuitenkin suomalaisten kanssa, niin vanhojen kuin minulle täysin uusienkin tuttujen kanssa. Hassu tilanne oli kahvijonossa, kun jouduin hetken kuulostelemaan, josko kaksi nuorta naista puhui suomea vai englantia - ymmärsin liian hyvin. Suomeahan se.
Kauan ei tuota signaalia täytynyt odottaa, ja haimme hänet lähettämänsä karttapisteen luota melko jouhevasti. Lähdimme heti liikkeelle. Koska ruokaa piti heti saada, laittoi Pikku-O karttaan vaihtoehdon, joka osoittautui samaksi kuin mistä olimme aiemmin viikolla burgerimme hakeneet. Vähän hassua siis oli ajaa takaisin Denverin keskustaan, kun suunta oli kuitenkin vuorille, mutta ihan hirveää koukkausta emme tehneet.
Kaksi ensimmäistä kokonaista päivää kuluivat Breckenridge Nordic Center:in laduilla. Se on upea paikka. Varsinainen hiihtokausi oli loppunut edellisenä viikonloppuna, mutta osa laduista pidettiin auki vielä lauantaihin 20. huhtikuuta ja hiihtämään pääsi puoleen hintaan. Kaikkialle oli lupa mennä, mutta latu piti sitten tehdä itse. Koska lunta satoi molempina hiihtopäivinä ja öinä, oli hiihtäminen lähinnä suksillä kävelyä. Se ei meitä haitannut. Jaksoimme molempina päivinä hiihtää kolme tuntia. Raskaammalta kuin normaalisti se kyllä tuntui, hiihtäminen tapahtui 10000-11000 jalan (3000-3400 m) korkeudessa.
Iso-O:n opiskelukaveri Jack:in koulukaveri opiskelukavereineen (*monimutkaista) oli laskettelemassa Breckenridgessa. Iso-O oli tämän kaverin nähnyt kertaalleen aiemmin. Pojat opiskelevat Navy University:ssä. Iso-O innostui ajatuksesta lähteä tämän joukon kanssa iltaa viettämään ja meni. Minä yritin olla huolehtimatta ja muistutin itseäni, että en moisesta tempauksesta etukäteen mitään tietäisi, jos se tapahtuisi DC:ssä. En silti saanut nukuttua ennenkuin hän tuli klo 1 yöllä takaisin. Hänellä oli ollut tosi mukavaa ja tarinaa riitti.
Koska viimeisenä kokonaisena päivänä hiihtopaikka oli kiinni ja kukaan ei ollut laskettelufiiliksellä - rinteet olisivat vielä olleet auki - lähdimme vaeltamaan. Googlasin hyviä 'kevät' vaelluksia. Koska lähimmän yli 14000 jalan (4270 m) vuoren, Quandary Peak:in huiputus meidän olemattomilla vaellusvälineillämme ei ollut realistinen vaihtoehto, lähdimme hienoksi reitiksi kehuttua Mohawh Lake-polkua kohti. Lunta oli ihan hirveästi - mistään keväisestä pikkuvaelluksesta ei siis ollut kyse. Menimme polun kohdalla olevaa ja jonkin verran tallustettua polkua pitkin noin 11000 jalan (3400 metrin) korkeuteen, mutta sitten oli pakko luovuttaa. Jälkiä ei enää ollut lainkaan, tilalla oli vain puhdas lumikenttä. Ihailimme hetken maisemia, söimme pikkulounaan, ja lähdimme takaisin alas. Emme siis saavuttaneet Mohawk-järveä, mutta täydellisen kelin, ihanien vuorimaisemien ja mukavan seuran johdosta retkestä jäi pelkästään hyvä mieli.
Iso-O:n illanviettopäivänä söimme asunnolla pastaa. Muina päivinä kävimme ravintoloissa. Italialainen ravintola Michael's Italian Restaurant oli jopa hieman liiankin tehokas. Tarjoilija oli heti kysymässä toiveitamme ja ruokalaji toisensa jälkeen ilmaantui ilman viivettä. Olimme valmiita noin tunnissa. Meksikolainen ravintola Mi Casa Mexican Restaurant ei ollut liian tarkka alkoholitilausten kanssa. Iso-O halusi ottaa alkumaljan, ja se tuotiin hänelle ilman kysymyksiä, vaikka ikä ei täällä hänellä siihen riittäisi vielä kahteen vuoteen. Ruoka oli hyvää ja täyttävää.
Päätieltä numero 70 poikkesimme tielle, joka vei meidät Nederland-kylän kautta Boulderin kaupunkiin. Ajo oli upea toisella tavalla kuin Loveland Pass. Lunta ei ollut yhtään, mutta ajoimme pienissä kanjoneissa kivipaalien välissä mutkitellen. Aivan uudenlainen kokemus. Boulderissa pidimme tauon ja tutustuimme CU Bolder yliopiston alueeseen.
Kello alkoi olla jo sen verran, että ruokaa piti saada ja nokan piti alkaa suuntautua kohti autonpalautusta ja lentokentälle menemistä. Aivan hassusti ajauduimme taas samaan hampurilaispaikkaan kuin jo kahdesti aiemmin. Sieltä sitten ajoimme luovuttamaan auton, ja vuokraamolta sen tarjoamalla minibussilla viereiselle lentoasemalle, jossa tiemme erosivat Iso-O:n kanssa.
Molemmat lennot sujuivat jouhevasti. Iso-O oli DC:ssä siedettävään aikaan puoli kymmeneltä illalla. Me vasta puoliltaöin, mikä on edelleen vaikuttamassa omaan väsymystasooni. Hieno oli reissu, joten otan aikaero-ja matkaväsymykseni sen pienenä maksuna.
No comments:
Post a Comment