Hiihtolomaviikko

Lähdimme lauantaina, loman ensimmäisenä päivänä klo 10.45 ajamaan pitkin tietä numero 95 (Yhdysvaltain itärannikon pohjois-eteläsuuntainen päätie) kohti Kanadan itäisintä rajaa. Ajomatka sujui hyvin aurinkoisessa kelissä. Kukaan ei valittanut pahaa oloa tai muutenkaan harmitellut autossa olemista, joskin E varsin kovaäänisesti pyysi Iso-O:ta olemaan laulamatta esityksen jatkuttua helposti puoli tuntia. Iso-O keksi sitten "Family bonding" aktiviteetiksi "Mad lips"-pelin, jossa valmiin tekstin tyhjiin kohtiin jokainen sanoi vuorollaan pyydetyn sanan (verbin monikkomuoto, substantiivin perusmuoto jne). Tarinoista tuli aika hassuja. Se sai laulusessiosta pahastuneen E:nkin nauramaan.

Kanadan rajalla meiltä kysyttiin vain reissumme tarkoitus, oleskelustatuksemme Yhdysvalloissa sekä se, onko mukanamme aseita tai räjähteitä. Aikaa meni muutama minuutti.

Saapuminen Saint Johniin sen sijaan ei mennyt kovin hyvin. Olin matkalle lähdön viimeisenä asiana pakannut mukaan ylijäämä maidon sillä ajatuksella, että se mahdollisesti pysyy tarpeeksi viileänä aivan auton peräkontin takaosassa. No ensinnäkin, ei pysynyt. Ja toiseksi, purkki putosi maahan lävähtäen maidot ympäriinsä hotellin etuovelle levittäen takaboksin luukun avaamisen yhteydessä. Tunsin itseni tyhmäksi. Ei hyvä tunne. Saman tunteen sain kokea pari kertaa myöhemminkin viikon aikana pienten asioiden johdosta (kuten esimerkiksi kiinnitettyäni kahden päivän hissilipun hiihtotakkini sisätaskuun). Jälkikäteen tilanteet ovat minua huvittaneet. Että aina onnistunkin!

Majoituimme kivaan Delta Marriott-hotelliin, joka oli alkuun aivan täynnä alakouluikäisten Cheerleader-kisojen johdosta. Kävimme iltaisin syömässä eri ravintoloissa (Italian by Night, Gahan House, Britt's Pub & Eatery, Thandi, ja Vitos) ja päivisin hengailemassa Saint Johnin keskustassa ja ympäröivillä alueilla, uimassa hotellin ja uimahallin altailla, laskettelemassa Pouley Mountain:illa ja hyvillä paikoilla paikallisseura Seadogs:in jääkiekko-ottelussa. Iso harmi oli se, että ensin E ja sitten Iso-O olivat kipeitä. E:lla oli hirveä yskä, todennäköinen poskiontelotulehdus ja silmätulehdus, Iso-O:lla joko streptokokkitonsilliitti tai enterovirusinfektio. E:lta meni iso osa uinneista ja punttisalitreeneistä (tämä harmitti häntä eniten) hotellin fitness centerillä ohi. Iso-O lepäili milloin pystyi, mutta ystävien oleminen samassa hiihtokeskuksessa (ks. alla) piti hänet liikkeessä.

Virallisen elämämme kannalta matkan kaikkein tärkein anti oli uusien I-94-lipukkeiden saaminen. Se on eräänlainen viisuminlisäke, joka määrittää, kuinka pitkään maassa saa olla viisumista riippumatta. Meidän kohdallamme viisumit ovat voimassa usean vuoden, mutta vanha I-94 menee umpeen huhtikuun alussa (mikä on vanhojen Suomen passiemme viimeinen voimassaolopäivä). Jotta saa uuden I-94:n, pitää poistua maasta ja tulla takaisin. Tähän ei kelpaa Kanada, eikä Meksiko, paitsi jos on ko. maissa yli 30 päivää. Olimme täysin virkailijan armoilla. Hän olisi voinut todeta, ettei myönnä meille uusia yllämainitusta 30 päivän vaatimuksesta johtuen. Onneksi niin ei käynyt, vaan saimme uudet. Vietimme silti rajarakennuksessa noin tunnin, sillä virkailija ei ollut koskaan(!) tehnyt ko. toimenpidettä ja jouduin mm. auttamaan häntä oikeiden tietojen löytämisessä vanhoissa passeissa kiinniolevista viisumeista, erillisistä viisumipapereista sekä uusista passeista. Koen yleensä epäreiluna sen, minkälainen merkitys etnisella taustalla on, mutta tuossa tilanteessa olin kiitollinen, että olemme Suomesta. Emme missään tapauksessa olisi saaneet I-94-lipukkeita, jos alkuperämaamme olisi ollut jokin Euroopan ulkopuolinen maa, varsinkaan nykyhallinnon alla.

Rajalta ajoimme kohti Sugarloaf-vuorialuetta, jossa kävimme vielä valoisan aikaan orientoitumassa alueeseen, hakemassa liput ja rinnekartat mukaamme ja majoittumassa motelliimme (Spillover Motel). Hyvin sinne mahduimme, vaikka olihan se melkoinen laadun alennus Saint Johnin hotellin jälkeen. Kävin E:n kanssa kyläkaupassa hankkimassa iltaruoka- sekä rinne-evästarpeemme, ja valmistimme yhdessä valmispasta-aineksista tuunaten aika maukkaan iltaruoan. Päädyin tähän siksi, että Iso-O oli tullut tosi kipeäksi, eikä ravintolaillallinen houkuttanut.

Seuraavana päivänä Iso-O lähti tulehduskipulääkkeiden voimin mäkeen vauhdilla, sillä hänen kaksi hyvää kaveriaan (Tierney ja Martha) olivat perheineen paikalla myös. Häntä ei sitten paljon päivän aikana näkynyt. Illalla menimme perheiden yhteiseen huoneistohotelliin illalliselle. Hauskaa.

Lauantaina oli tosi tuulista ja osa hisseista oli kiinni. Saimme kuitenkin laskea melkein täyden päivän. Kolmen aikaan oli hyvä pakata auto ja suunnata takaisin Newtoniin. Ajomatkaa kun oli vielä lähes 5 tuntia.

Kotiinsaapuminen ja ilta menivät kivuttomasti ja melkein kaikki tavarat saimme paikoilleen. Onneksi. Sillä loman viimeisen aamun aloitti valuvan veden ääni kellarista. Lämminvesivaraaja oli kosahtanut ja kellarin lattia alkoi lainehtia. Putkimies saapui puolen tunnin sisään ja sen jälkeen olemme saaneet selvitä ilman lämmintä vettä. Helpotus on odotettavissa jo huomenna maanantaina, kun tulevat vaihtamaan koko varaajan. Korjata sitä ei kannata. Vuokraemäntä otti tämän tyylinsä vastaisesti hyvin kepeästi ja totesi vain hoitavansa laskun. Hmm. Odotan pidemmän sähköpostiviestin saapumista..

Loma on ohi. Iso-O jää kotiin toipumaan, me muut lähdemme kouluun ja töihin.

Kaikenlaista alkuvuoden asiaa

Hiihtoloma alkoi tänään. Ulos katsoessa sitä ei uskoisi. Lunta ei ole. Mutta ensin muutaman viime viikon tapahtumiin.

Omaa konferenssimatkaani edeltävä aika
Aivan hirveästi jännitin edeltävästi omaa konferenssimatkaani Los Angelesiin. Lastenhoitaja oli palkattuna, mutta silti lähteminen toiselle puolelle tätä isoa maata hirvitti. Kaikki oli mennyt täällä hyvin ja oma konferenssinikin oli kaikilta osin onnistunut, joten koen oloni hurjan hyväksi. Alla pähkinänkuoressa omat kokemukseni. Lapsien kokemukset ovat toisen käden tietoa, mutta hyviä nekin.

Pikku-O tuli päivittäin bussilla kotiin - vain ensimmäisenä päivänä häntä oli jännittänyt, kun ihan täydellistä varmuutta hänellä ei ollut, millä pysäkillä on paras jäädä pois. Iltaisin lastenhoitaja oli varmistanut, että kaikki on tehty, ja aikaa oli jäänyt vielä Monopolin pelaamiseenkin.

Iso-O valitsi polkupyöräilyn, mikä ei varsinaisesti tehnyt oloani turvallisemmaksi, mutta oli siten varmistanut itselleen jouhevan pääsyn kotiin näytelmäharjoitusten jälkeen päivittäin. Torstai-illalle oli myös ilmaantunut ylimääräinen kuorokonsertti High Schoolin kuorojen kanssa, mutta sinne hän oli järjestänyt itse kuljetuksen kaverinsa perheen kyydissä. Reipasta.

E tuli kipeäksi ja tuli päivittäin suoraan koulun jälkeen kotiin menemättä harjoituksiin - tähän kannustin. Kannustin myös jäämään pois koulusta, muttei halunnut. Melko hyvin hän oli parantunut, joskaan ei ollut ihan täysin kunnossa vielä lauantain kisoissaankaan.

Los Angeles - ISC 2018
Sitten omaan matkaani. Lähdin keskiviikkoaamuna klo 5 valmiiksi tilatulla taksilla ja olin Loganilla liiankin aikaisin ennen 6.45 lähtenyttä lentoani. Lento meni yllättävän kivuttomasti, vaikka onhan 6 tuntia kyllä aikamoinen rutistus. Ilma oli kirkas ja tulin siten nähneeksi mm. Great Plains, Nevadan oudot kumpuilevat maisemat, melko lumettomat eteläiset Rocky Mountains-vuorialueet, Grand Canyonin, Las Vegasin ja Sierra Nevadan vuoristot. Hollywood-signinkin näin jo lentokoneesta ja sittemmin taksista kohti Convention Centeriä ajellessani.

Keskiviikon antiin kuuluivat Defuse 3-studyn julkistaminen. Olin itse osa tutkimusta fellowshipin aikaan, joten tulokset eivät kauheasti yllättäneet. Pähkinänkuoressa; kahden viimeisimmän tutkimuksen (DAWN ja Defuse 3) jälkeen on selvää, että isompi osa akuutin aivohalvauksen saaneista tulee hoidon piiriin. Kiireisemmäksi vain muuttuu. Tapasin useita tuttavia niin Suomesta, Martinos-ajaltani, UMASS:ista kuin BIDMC:lta. Eniten aikaa kuitenkin vietin nykyisen työkaverini Barbaran kanssa. Keskiviikkona olin niin väsynyt, että skippasin kaikki yhteiset illanvietot ja kävelin vielä valoisan aikaan hotellilleni (Tuscan Garden Inn), joka sijaitsi Korea Townissa, noin 1.5 mailin päässä Downtownista, jossa Convention Centerkin sijaitsee.

Torstai oli täynnä opiskelua aamusta alkuiltaan. Tuolloin jaksoin valvoa ja liityin UMASS:in Stroke Fellowship-johtajan, Goddeaun, kokoomalle illalliselle, vaikka tarkkaan ottaen en kriteerejä täyttänytkään ("entisten stroke fellow:den illallinen"). Kävimme ihan hirveän kalliissa ravintolassa, jossa olutpullokin maksoi 12 dollaria. Hintaan kuului toki hienot kattonäkymat yli Los Angelesin hitaasti pyörivässä ravintolassa.

Perjantai alkoi taas aikaisin, mutta päättyi koko konferenssin osalta jo puolelta päivin. Lähdin Barbaran kanssa hänen hotellinsa kautta kiertäen lentoasemalle, josta pääsin jälleen varsin jouhevasti Bostoniin. Nyt lennon aikaan oli jo pimeää, mutta kahden elokuvan ja välinokosten johdosta ei tuntunut juuri miltään. Taksi toi minut kotiin, jossa kolmikko oli jättänyt minulle muutaman valon päälle. Ihana oli tulla kotiin.

Viikonloppu reissun jälkeen meni toipuessa. Raahauduin pystyyn klo 13 lauantaina ja menin takaisin nukkumaan klo 21. Päätäni särki. Taitaa matkustaminen iän karttuessa ottaa aina vain isomman hinnan.

Sekalaisia huomioita
Konferenssimatkaani lukuunottamatta olemme eläneet kiireistä arkea. Niin kiireistä, että saavutin oman jaksamiseni rajan tällä viimeisellä viikolla, kun päivystykseni aikaan minun piti huolehtia Iso-O koululle valmistautumaan illan esityksiinsä (joista pian lisää) tarkkaan määritettyyn aikaan klo 17.30, hakea pojat ajallaan kouluistaan tiettyihin toisistaan poikkeaviin aikoihin 17 ja 18, mennä joko itsekseni tai poikien kanssa kahtena iltana Iso-O:n esityksiin klo 19.30 ja jännittää samalla, saanko koko konkkaronkan takaisin esityksestä klo 21.30, jos päivystyshakulaitteeni(Sic!) soi. Kun tähän helposti kaatuvaan korttitaloon vielä lisäsi kaikilta kolmelta tulleet valitukset mielestäni sillä hetkellä mitättömistä asioista, murruin täysin hetkellisesti ja itkusekaisen huudon loputtua jouduin toteamaan, että kannettavaa oli liikaa.

Iso-O:n esitykset olivat upeita. Joka vuosi Brown Middle School esittää musikaalin. Viime vuonna se oli Viulunsoittaja katolla. Tänä vuonna Grease (kaikki biisit tämän linkin takana). Iso-O oli yksi Pink Lady:eistä. Jälkikäteen E antoi palautetta:"Do you know why you cannot be one of the leading roles? You cannot sing!" Iso-O otti tämän palautteen yllättävän hyvin, mutta sitten suu meni mutrulle:"Kaikki ovat menossa JP Licks:iin, mutta minä en koskaan pääse". Niin, et kyllä kysynytkään.

Myös Iso-O:n bändi- ja kuorokonsertti oli yllättävän mukavaa kuunneltavaa. Kehitysta tapahtuu. Bändiopettajan erottaminen ja uuden palkkaaminen on todella muuttanut tilannetta paremmaksi. Opettaja myös vaatii harjoittelua kotona. Minuuttimäärästä riippuen saa vaihtelevan määrän pisteitä arvosanaa varten. Iso-O:n kohdalla se tarkoitti sitä, että huilu soi useina päivinä viikossa. Harmi, että E:n kohdalla aiempi opettaja onnistui tappamaan kaiken ilon, ja klarinetti seisoo käyttämättömänä sängynpäädyssä. Pikku-O on sitkeästi jaksanut kantaa raskasta soitintaan ja soittaa sitä niin hyvin, että opettaja antoi kaikissa osa-alueissa arvosanaksi 4 (mikä Suomesta poiketen tarkoittaa "ylittää odotukset").

Suomenkielen harjoittelumme on haastavaa, mutta tapahtuu säännöllisesti kahden viikon välein. Viimeksi siihen kuului 15 sijamuodon läpikäyminen E:n toiveesta. Hän oli googlaillut suomen kielioppia ja halusi tietää lisää. Iso-O pyöritteli silmiään. Pikku-O hermostui esimerkkilauseesta:"Pikku-O lähti kouluun saksofonitta" ja rauhoittui vasta, kun se muutettiin:"E lähti kouluun reputta ja kansioitta". Aika hankalia ovat sijamuodot, kun intuitio oikeasta puuttuu. Huomasin.

Pikku-O on melko hienosti pitänyt huolta asioiden muistamisesta ja ansaitsi jälleen palkinnon (viimeksi menimme elokuviin). Nyt hän googlaili suklaafonduen tarvikkeet ja teimme sitä kotona jälkiruoksi käytyämme ensin traditiomme mukaisesti päivystysviikkoni jälkeisenä viikonloppuna syömässä ravintolassa, tällä kerralla Pikku-O:n ehdottamassa O'Haras:issa.

Pikku-O on jatkanut viikottaisia laskureissujaan, joista viimeisin tapahtuu hiihtoloman jälkeen. Hän kaatui pari viikkoa sitten satuttaen kasvonsa. Onneksi oli kypärä. Hän myös joutui jäämään pariksi päiväksi pois koulusta flunssan vuoksi. Sairastelun jälkeen hän on jo osallistunut World Culture Day:n järjestämiseen koulullaan (meillä oli taas Suomi-pöytä), käynyt sekä trampoliinparkissa että kaverinsa luona yökyläsynttäreillä. 

E:n talviurheilu (tai hänen tapauksessaan sisäyleisurheilu) päättyi tänään. Hänen parhaaksi 600 metrin ajaksi tuli 1'29 sijoittumalla kahdeksanneksi. On siis melkein selvää, että jo ensi vuonna E pääsee osavaltiotason kilpailuihin. Kauden päättymisen kunniaksi porukka meni Tango Mango-ravintolaan, josta hänet sitten hieman myöhemmin hain.

Iso-O:n kaverin Marthan luona oli Rib Night, johon menimme ilman Pikku-O:ta, koska samaan aikaan oli Charleyn juhlat. Hauskaa oli.

Nyt se loma sitten alkoi kaikilla. Jee!