Covid 19 - Uutisista tapahtumiin kotona

Yhdysvallat on poistamassa eurooppalaisten matkustusrajoitukset marraskuun alkupuolella 20 kuukauden rajoituksen jälkeen. Iso uutinen. Samana päivänä Yhdysvallat ylitti 675000 kuolleen rajan. Kuolleista yli 90% on rokottamattomia. Kuolleita on nyt jo yli 700000 ja lisää vain tulee. Mutta hienoa, että matkustusrajoitus on poistumassa, koska se on aiheuttanut niin paljon hallaa eri maissa asuvien perheiden välille, me mukaan luettuina. Matkustamiseen Euroopan ja Yhdysvaltain välillä liittyy edelleen vaatimus testaamisesta, minkä koen hankalana. Mitä jos yksi esimerkiksi neljästä matkustajasta on positiivinen? Jääkö tämä mahdollisesti alaikäinen yksinään odottamaan vai tarkoittaako se kaikkien matkan peruuntumista? Ei houkuttele ottaa riskiä.

Isojen uutisten viikko on ollut muutenkin. "Week from Hell" niinkuin CNN sitä on kutsunut. Yhdysvallat on taas vaarassa kaatua velkataakkansa alle. Republikaanit äänestivat, etteivat anna nostaa velkakattoa, mikä tämän aiheuttaisi. Demokraateilla on ollut sitten tämän huolehtimisen lisäksi ongelmanaan se, että heidän on pitänyt päästä sopuun infrastuktuuri- sekä isommasta Bidenin ohjelman rahoitussuunnitelmista. Kaikki samaan aikaan. Kaksipuoluejarjestelmä on ihan mahdoton.

Haasteisiin kotona on kuulunut astianpesukonevuodon ympärille kietoutunut säätäminen. Putkimies tuli torstaina ja totesi, että ongelma on astianpesukoneessa itsessään, eivätkä he voi sitä korjata. Piti siis soittaa astianpesukoneen toimittaneelle firmalle. Ensimmäinen ongelma oli se, että firma oli mennyt konkurssiin ja kaikki entiset asiakastiedot olivat kadonneet. Tämä selvisi pitkän puhelinsoiton aikana. Sitten piti saada joku kiinni (=useita puhelinsoittoja ja odottamista hissimusiikin soidessa), jotta korjaaja tulisi paikalle joko toteamaan, että se voidaan korjata tai että tarvitsemme uuden. Veikkaan jälkimmäistä, mutta tämän saan kuulla vasta viikon päästä, kun hän viimein tulee. Vuokraemännän vakuutustarkastaja tuli hänkin toteamaaan, että kosteutta on kellarin lisäksi yllin kyllin keittiön kammottavan muovilattian allakin. Jännä nähdä, mikä tulee olemaan vuokraemäntäni ratkaisu. Onko edelleen tärkeää vaihtaa lieden sytytin vai olisiko viimein aika ihan oikealle keittiöremontille. Villi arvaus, että edelleen vaihdamme sytyttimen.

Laitoin lämmityksen päälle pitkin hampain 30. syyskuuta. Varmasti voisi vielä hetken venyttää, mutta toisaalta lämmityksen johdosta homeongelma pesuhuoneessa oletettavasti vähenee. Yläkerran pesuhuoneen katto ja seinät ovat nimittäin olleet homekerroksen peittämiä. Eivät ole enää. Googlasin ohjeen niiden poistamiseen ja onnistuin. Kurkkua tosin kirveltää vieläkin, vähintäänkin ajatuksen johdosta. Homma meinasi olla ihan liian iso, kun samalla tuli käytyä läpi 12 vuoden aikana kerääntyneitä purnukoita ja tuubeja. Tavaramäärä meinaa ihan minut tyrmätä. 

Erilaisia tapahtumia lasten elämässä

E:lla oli viikko sitten yliopiston perheiden viikonloppu, mutta emme päässeet mukaan minun töideni ja Iso-O:n kilpailujen johdosta. Meidän poissaolomme ei ollut häntä hidastanut. Lauantai oli alkanut normaaliin tapaan 12 mailin lenkillä joukkueen kanssa klo 7 ja jatkunut aamupalan jälkeen yhtä soittoa aina pikkutunneille saakka. Viikonlopulle oli jarjestetty BC:n ensimmäinen kotipeli (amerikkalainen jalkapallo) ja sen ympärille melkoinen karnevaali. BC voitti tiukan pelin, keli oli täydellinen ja vauhtia riitti. E oli nukkunut melkein puolelle päivin sunnuntaina. Illasta hän tuli meille päin, söimme yhdessä Iso-O:n kokonaan tekemän päivällisen, Pikku-O:n leipomat suklaakeksit, ja katsoimme pesukoneen ja kuivausrummun pyöriessä The Great Brittish Baking Show uuden kauden ensimmäisen jakson. 

E kävi uudelleen perjantaina kotona hakemassa rautatabletteja, joita valmentaja oli suositellut koko joukkueelle heidän "aneemisen" (suora lainaus) suorituksensa johdosta. Hommasin paketin, vaikka rautaa voi saada liikaakin, sillä E:n hurjat treenimäärät ovat vaikuttaneet hänen painoonsa ym, vaikka hän onkin syömistään lisännyt. Toisin sanoen, en ole huolissani raudan liikasaamisesta, jos nyt en ehkä pitkäaikaiseksi suosittelekaan. Hän sai lisäksi syödä kanssamme tuhdisti, silitti paitansa seuraavan illan joukkueen bileisiin ja otti mukaansa joitain papereitaan.

Lasten viisumiasiat etenevat etanavauhtia, mutta todistetusti etenevät. Keskiviikkoaamuna kävimme taas Reveren ulkomaalaistoimistossa, jossa jokainen heistä antoi sormenjälkensä, kuvan silmästään ja kasvokuvan. Luulisi, että samat tiedot olisi Yhdysvalloilla jo systeemeissään, kun ihan samalla asialla olimme loppukesasta 2020. Iso-O:n hikisormista tuli tällä kerralla onnistuneet mittaukset kahdeksasta, kaksi enemmän kuin vuosi aiemmin. Sellaista monen ihmisen ajankäytön hukkaamista. Minä jouduin ottamaan vapaata töistä, E:lla meni muutama luento ohi, Iso-O ja Pikku-O menivät kouluun tunteja myöhässä, ja oletettavasti lasten asioita toimistolla työstäneiden virkamiesten lisäksi heidän papereitaan arvioidaan monen muunkin ihmisen toimesta. Ei ihme, että Yhdysvaltain maahanmuuttopolitiikka on kriisissä.

Pikku-O:lla on koulukuvaus ohi, mutta Iso-O:n vastaava siirtyy koko ajan eteenpäin milloin mistäkin syystä johtuen. Kuvat otetaan jokatapauksessa, sillä niitä käytetään koulun virallisissa tiedoissa, halusivat vanhemmat tilata niitä tai ei.

Pikku-O on mennyt kouluun paljon pyörällä, mikä sinänsä on hieno juttu. Ihmettelin tosin, miksi hän valitsi niin myös huonojen kelien aikaan, ja lopulta minulle selvisi, että hänellä oli ollut jonkinlainen sekaannus paluubussin kanssa, ja hän oli tuona päivänä joutunut kävelemään kotiin. Kävin pitkähkön keskustelun koulutoimiston kanssa ja ongelma selvisi. Pikku-O oli mennyt väärän bussin luo. Helpommalla hän olisi päässyt, kun olisi heti kysynyt apua. Ehkä hän nyt oppi sen.

Iso-O:n oikomishoito alkoi mittauskäynnillä. Hän saa muotit lähitulevaisuudessa ja siitä se sitten lähtee. Pikku-O on onneksi nyt päässyt siitä vaatimuksesta, että muotteja pitää käyttää koko ajan. Ne ovat ihmetyksekseni edelleen ehjät, ja nyt niitä tarvitsee käyttää vain öisin. 

Iso-O kävi Lights to South iltamissa ja on ollut perustamassa virkkausklubia Southille muutaman muun innokkaan kanssa. Pienen ongelman asiaan on tuonut se, että virkkaava poika Ben on ollut Abbyn kanssa jonkinlaisessa sanaharkassa, mikä on vienyt Iso-O:n hankalaan välikäteen. Hän mietti, mitä hän voi sanoa Abbylle, kun hän on Benin kanssa tekemisissa. Teiniongelmia.

Holly-koira oli taas meillä viikonloppulomalla, kun perhe matkasi Mainiin Ethanin collegen perheviikonloppuun. Pikku-O päätyi nukkumaan sen kanssa alakerrassa, vaikka Holly onkin täysin tottunut tekemään niin itsekseen. Minä taas tapasin toisen koiravieraamme Codyn Iso-O:n kisoissa Cold Spring Parkissa. Se oli tosi iloinen minut tavatessaan.  

Olen itsekin ollut tavanomaista sosiaalisempi. Tapasin paragualaisystäväni Alfredon pitkäksi venähtäneessä illanvietossa ensin Envoy hotellin Lookout Rooftop-ravintolassa drinkkien äärellä, sen jälkeen tosi kalliissa italialaisravintolassa (Davio's Northern Italian Steakhouse) ja lopuksi yöllisessä kävelyssä pitkin Bostonin rantamia.  Tutustuin häneen 10 vuotta sitten Martinos Centerillä tutkimustyössä ollessani ja olemme sen jälkeen tavanneet harvakseltaan, 2014 Bostonissa ja 2019 Philadelphiassa. Aina yhtä helppo nähdä ja jatkaa siitä, mihin jäimme. Olin kotona klo 1 yöllä, mikä on minulle selvästi ihan liian myöhään, sillä seuraava päivä meni toipuessa. Onneksi oli tämä välipäivä, sillä lauantaina minulla oli sitten Marthan äidin vain aikuisille tarkoitetut 50-vuotisjuhlat teemalla 80-luku. Apua. 

Nämä 80-lukuteemalla olleet juhlat olivat tosi hauskat. Kaikki mukaan saapuneet olivat ottaneet teeman tosissaan ja näyttivät toinen toistaan hassummilta. Iso-O oli meikannut minut räikeillä väreillä, kiharsin tukkani isoksi ja pukeuduin Jane Fonda-tyyppiseksi aerobic-ohjaajaksi. Ruoka oli tilattua ja baarimikko teki erilaisia drinkkejä. Juhlat kestivät puolen yön tienoille. Saavuin kotiin samaan aikaan lastenvahtina olleen Iso-O:n kanssa. 

Kaikkien kolmen kisoja  ja minun juoksujani

Pikku-O:n ensimmäiset kisat olivat Brownin ympärillä, noin 1 mailin matka kaksi kertaa, yhteensä siis 2 mailia (3.2 km). Hän juoksi oman parhaansa 15:23 min ja oli oikein tyytyväinen itseensä, vaikkei kärkisijoille asiaa ollutkaan. Se on tärkeää.

Iso-O:lla oli kauden toiset kisat Franklin Parkissa Bostonissa, johon oli ihan hirveä painajainen ajaa ruuhka-aikaan. Onneksi kisa oli myöhässä, ja ehdin nähdä sen kokonaan. Matkalla meinasi vähän harmittaa. South kilpaili Boston Latin ja Cambridge kouluja vastaan. Iso-O juoksi Southin 4. sijalle. Kaveri Ali voitti hänet tällä kerralla selvästi hieman yllättäen. Seuraavat kisat olivat jo heti lauantaina Rhode Islandissa. Sinne en päässyt mukaan. Hänellä oli mennyt taas oikein hyvin. Ensimmäistä kertaa ikinä hän oli alittanut 22 min 5k-kilpailussa (21:59), ja oli jälleen Southin 4. paras samojen juoksijoiden Lilyn, Margotin ja juoksukaveri Alin jälkeen. Tämän postauksen kolmannet kisat olivat kotiradalla Cold Spring Parkissa Acton-Boxboro koulua varten. Ehdin mukaan. Tällä kerralla Lilyn, Margotin, ja Alin lisäksi Sophia ja freshman Molly menivät hänen ohitseen, mutta hän oli heistä ja itsestään pelkästään ylpeä. Upea asenne, kateutta ei ole lainkaan. Hänen aikansa 2.7 mailin matkalle oli 17:41, mikä antaa nopeudeksi noin 6:30 min/mile. Se oli myös 1.5 minuuttia nopeampi aika samalle matkalle verrattuna edellisten vuosien vauhtiin. Abbylla putosi yksi piikkareista ja hän juoksi loppukisan sukalla. Hassuja kommelluksia. Kisan jälkeen seniorit saivat kukat, sillä kyseessä oli heidän viimeinen kotikisansa.

E:lla oli kisat Franklin Parkissa (Battle in Beantown, 20 huippukoulun kisat, joissa BC oli järjestäjänä) kaksi päivää Iso-O:n Franklin Parkin kisojen jälkeen juosten saman 5k radan. Hän oli pysynyt joukon mukana ja oli siihen tyytyväinen, vaikka juoksikin "hitaasti" (suora lainaus). Hänen aikansa oli 16:49 vauhdilla 5:25 minuuttia per maili. Joukkueen nuoremmat pojat juoksivat tämän 5k matkan, huippuporukka 8k. E tuli oman kilpailunsa 70 osallistujasta sijalle 43. Hyvä E!

Minä olen juossut omaa vauhtiani reippaasti yli 200 mailia (320 km) kesäkuun puolivälin jälkeen. Hidas juoksemiseni on nopeutunut siten, että menin alle 10 minuuttia per maili. Eli edelleen melkein kävelyvauhtia. Mutta kun sanoin tämän teineille, sain spontaanit "äiti, äiti, äiti!!" huudot. Ihania kannustajia. Kannustusta tarvitaan, sillä talviaika, pimeys ja kylmyys ovat minulle hankalia ja lenkkeily aina jää. Tänä vuonna yritän taistella itseäni vastaan, jotta ei jäisi, ja jatkan haastettani 10 mailia per viikko. Jos laiskottaa tai keksin tekosyitä, tarkoittaa se sitten pahimmillaan yhtä 10 mailin (16 km) lenkkiä ko. viikon aikana. Teineille tuo ei ole paljon, mutta minulle on. Totesin sen konkreettisesti eilen, kun jouduin tuon matkan taapertamaan. Jaksoin kuin jaksoinkin. Jee!

Jatkan päivystysvapaastani nauttimista omalla lempipaikallani sohvannurkassa.