Pikku-O:n valmistuminen Newton South High School:ilta ja paljon muuta

Kesäkuu alkoi vahvasti Pikku-O:n valmistumisen ympärille kietoutuen. Maanantaina oli Graduation rehearsal eli logistiikan harjoittelu, minkä jälkeen oppilaat söivät yhdessä. Koska maanantaina minulla oli vapaa yö, menimme yhdessä syömään O'Hara's-ravintolaan. Tilasimme isot alkupalat ja pääruoat sillä seurauksella, että itse olin aivan liian täynnä ja Pikku-O otti jättikokoisesta pizzastaan yli puolet mukaansa.

Valmistumispäivä oli torstai 4. kesäkuuta. Työkaverini otti päivystysvastuun jo klo 13, jotta pääsin kotiin valmistautumaan. Koska Pikku-O:n piti olla koululla klo 16 mennessä ja koska ovet juhlatilaan aukesivat samaan aikaan, lähdimme paikalle jo puoli neljän aikaan. Saimme hyvän paikan aivan lavan vierestä, samasta paikasta kuin kolme vuotta aiemmin Iso-O:n valmistumisen aikaan. Porukkaa virtasi paikalle viiteen saakka ja täyteen juhlatila (*yleisurheilusisähalli) tuli. Klo 17 saapuivat opettajat. Sitten alkoi elokuvista tuttu valmistumismusiikki, joka aina aiheuttaa minussa pienen tunnemylläkän, ja kaikki noin 500 valmistujaa saapui paikoilleen jonkinlaisessa järjestyksessä. Yhdysvaltain kansallislaulun lauloi koulun kuoro. Puheita pitivät rehtori, koulukonsernin johtaja, oppilaskunnan johtajat ja erikseen valittu opiskelija. Sitten alkoivat neljän eri "talon" opiskelijoiden todistustenjako. Pikku-O:n Cutler House oli viimeisenä. Kaikkien saatua todistuksensa hattujen tupsu käännettiin vasemmalta oikealle ja sen jälkeen hatut lensivät (vaikka se oli erikseen kielletty). Loppumusiikin tahdissa opiskelijat ensin, sitten juhlaväki poistuivat tilasta helteiselle pihalle onnittelemaan ja toisiaan tapaamaan. Noin tunti myöhemmin ajoimme kotiin, jossa nostimme maljan ja söimme illallisen.

Varsinaisen valmistumisillallisen kävimme syömässä päivä myöhemmin Pikku-O:n toiveen mukaisessa ravintolassa Buttonwood:issa lähellä entistä kotiamme. Pikku-O:n kaverit Nolan ja Leo perheineen olivat siellä myös. Nostimme taas maljat. Ruoka oli maistuvaa ja hyvä mieli jäi. 

Juhlallisuuksien lisäksi Pikku-O ehti järjestää vähän jännitystäkin.  Tuossa vaiheessa - noin kaksi viikkoa itse tapahtuneen jälkeen - hän tuli maininneeksi, että lompakko on muuten ollut kateissa. Sen mukana hävisivät ajokortti ja luottokortti. Hänellä oli 'aika hyvä' käsitys, missä ne voisivat olla. Koska käsitys ei johtanut nopeisiin ratkaisuihin, hän tilasi uuden ajokortin ($25), ja laittoi luottokorttinsa jäihin. Hän vielä toivoo löytävänsä lompakon (mahdollisesti Cape Codilla kaverin loma-asunnolla), joten uutta luottokorttia hän ei vielä halunnut tilata.

Koska kaverimatka Espanjaan ja Ranskaan lähestyy ja koska yhteys Osuuspankin nettipalveluun katkesi, tuli mieleeni ns. Travel Visa-kortin hakeminen. Kävimme pankissa yhdessä, mutta hylky tuli. Syy ei ole täysin selvä, mutta pari asiaa saattoi vaikuttaa. Aikaa edellisen luottokortin hankkimisesta oli mahdollisesti liian lyhyt aika, ko. luottokortin jäädyttäminen ei ehkä vakuuttanut, ja ehkä sekään ei ollut hyvä juttu, että hän hölmöyksissään kertoi olevansa työtön (*tämä tapahtui yksi päivä valmistumisen jälkeen!). No, virheistä oppii parhaiten!

Iso-O:n tilanne kehittyi valtavalla nopeudella. Ensin hän sai haastattelupyynnön opiskelijakoordinaattorin hommaan -> meni hyvin. Sitten hän sai kuulla, 3. kesäkuuta(!), että työlupa annettiinkin. Hän oli pikaisesti yhteydessä työnantajansa, joka totesi työpaikan olevan hänen, jos hän pääsee Fairbanks:iin 7. kesäkuuta mennessä. Ei mennyt kauan ennenkuin hän löysi lennon ensin Seattleen ja sieltä seuraavana päivänä Fairbanks:iin. Molemmissa paikoissa hän yöpyi, ja hyppäsi maanantaina 8. kesäkuuta autonkyytiin kohti Chicken:iä. Todistetusti hän oli sinne saapunut - ensimmäinen Snap tuli tiistaiaamuna päällään lämpöinen takki huppuineen. Aikamoinen seikkailu jo tähän mennessä.

Kaikenlaista muutakin tapahtui. T:n avustuksella sain viimein tilattua itselleni uuden tietokoneen. Prosessi on ollut käynnissä jo pari vuotta, joten kiitollinen olen viimeisestä tönäyksestä. Tilasin Lenovo Yoga 7i 2 in 1 Touchscreen-läppärin. Se tuli päivässä, kun liityin samalla Amazon Prime:n jäseneksi (*perun 30 päivän sisään, sillä en halua siitä mitään maksaa). Nyt on hieno!

Kävimme pikkukävelyllä Echo Bridge:illa, muutama päivä myöhemmin Corey Hill:illä, ja lopuksi Bunker Hill:illä juuri ennen T:n koneenlähtöä. Lenkkeilimme useaan otteeseen, viimeksi Newtonin maratonmäet juosten.

Minimatka Newburyport:iin E:n vihjeen mukaisesti tapahtui hikisenä päivänä. Tai no, Newtonissa oli hikistä, Atlannin rannalla ei niinkään. Newburyport on kiva rantakaupunki, jossa sattui samaan aikaan Pride-paraati. Kävimme syömässä Port Tavern-ravintolassa ennenkuin menimme viereiselle Plum Island:ille aivan Atlantin rantaan. Upea kokemus kaikkinensa.

Talo on hiljentymässä. Iso-O lahti lauantaina, T maanantaina, ja Pikku-O:n viimeinen kotonaoloviikko alkoi. Mahanpohjassa kaivertaa. 

Toukokuun viimeinen viikko

Memorial Day-viikonloppu jatkui Nicolseilla iltaa viettämässä. Siella olivat perusporukka (Colin, Martha, Bill, Kia, Julia, Mike, Amy ja Mark) sekä seuraavaa sukupolvea (Iso-O, Pikku-O, Tierney, Sarah, Soleilin pikkusisko, Ollie ja Angus). Tarjolla oli alkupaloina Colinin tekemää hyvää Focaccia-leipää ja tortilla-sipsejä guacamolella. Pääruoaksi oli Jambalaya-ruokaa ja salaattia. Jälkiruoaksi kolmea erilaista kakkua, joista yksi oli Iso-O:n tekemä porkkanakakku. Juomaksi oli muiden lisäksi "Hurricane". Viihdyimme pitkälle iltaan. On kiva, että nuorisokin on niin luonnollinen osa porukkaa.

Itse Memorial Day piti sisällään sadetta ja auringonpaistetta. Iso-O oli tuossa vaiheessa aktiivisesti alkuperäisen Alaska-suunnitelmansa äärellä hion kaikkea, mitä pystyi. Työlupaa ei kuulunut ja viimein päiviä myöhemmin hän kysyi sen perään. Vastaus oli tyrmäävä - lupaa ei irronnut ja matkaan ei sopinut siksi lähteä. Han sopi vielä ylimääräisen keskustelun asiasta enemmän tietävän virkailijan kanssa perjantaille 29. toukokuuta -> sama vastaus. Isku oli hänelle suuri. Iskusta huolimatta hän sai kuitenkin informoitua työnantajaansa, peruttua lentonsa ja aloitettua kesän muunlaisen suunnittelun. Se rakentuikin aika vauhdilla siten, että hänellä oli aika hyvä runkosuunnitelma valmiina niin sosiaalisten suhteiden (*Marthakin on tulossa täällä käymään) että pienen työtehtävänkin osalta. Han sai myös haettua opiskelijakoordinaattorin hommaan Georgetown:ille, tyhjennettyä valokuvia puhelimeltaan ja ylitäydeltä pilvipalvelulta tietokoneelle, jotta se jälleen toimii kamerana, ja hoidettua ensi vuoden asuntoon liittyviä tavaroiden hankkimisasioita ja koordinoitua kesän alivuokralaistytön kanssa kustannuksista. Kaiken liikenevän ajan hän vietti täkäläisiä ystäviään tavaten. Niihin kuuluivat ainakin Talia, Soleil, Ian, Willa, Sophie, ja Sarah. Pikku-O:n valmistumisjuhlallisuuksiin liittyvät koordinoinnit veivät ajatuksia pois pettymyksestä myöskin.

Pikku-O:lla riitti menoa. Useiden kavereiden valmistumisjuhlat alkoivat jo viikko ennen varsinaista päivää.  Senior Checkout oli koululla 26. toukokuuta. Tuolloin palautettiin kaikki jäljellä olevat kirjat ja tabletti. Maksettavaa niistä ei tällä kerralla tullut. Saimme yhdessä armeijaan liittyvän esitietolomakkeen täytettyä ja lähetettyä, ja valmistumista varten meille saapunut T toi mukanaan hänen uuden pankkikorttinsa.

Mason-Rice Class of 2019 Kids and Parents Reunion/Graduation Party oli keskiviikkona 27. toukokuuta. Olin ilmoittanut meidän vievän sinne pöydän. Aamulla ennen töihinlähtöä kysyin Pikku-O:lta, josko ottaisin pöydän autoon ja toisin mukanani, mutta hän totesi voivansa viedä sen jonkun kaverin kyydillä. Vaan sellaista kaveria ei löytynytkään. Kun soitin töistä klo 16 lähtiessäni, hän totesi olevansa paikan lähellä. Ymmärsin jälkikäteen, että hän oli hellekelissä raahannut pöydän meiltä kävellen. Paikalla oli lasten alakouluaikainen rehtori Mark Springer, joka oli aivan erityisen hyvä nimien kanssa. Tämä tuli todistetuksi taas, kun hän tuli kanssani juttelemaan tervehtien minua nimelläni sekä kysyen E:n, Iso-O:n ja Pikku-O:n nykytilanteesta ja jatkosta käyttäen heidän nimiään. Keskustelin hetken myös Pikku-O:n toisen luokan opettajan, Ms. Ceglian kanssa, ja nauroimme molemmat Pikku-O:n tuonaikaisille hassutuksille. En tuntenut paikalta kovinkaan montaa vanhempaa, ja hetken Nathanin äidin Innan kanssa juteltuani liukenin paikalta. Pikku-O jäi jatkamaan pitkän kaavan mukaan.

Prom oli heti seuraavana päivänä, torstaina 28. toukokuuta. Iso-O vei hänet ensin Nathanille ja sieltä Summerin talolle. Summerin isä vei parin sekä Beckan parineen Boston Marriot Copley Place-hotelliin viralliseen juhlaan. Sieltä he saivat kyydin takaisin Summerin talolle vaihtamaan vaatteensa ja edelleen Southille yömyöhälle kestäneeseen South Fest:iin. Juhlasta he olivat menneet metsän kautta Nathanille aina Senior Sunrise-tilaisuuteen eli epäviralliseen auringonnousua yhdessä odottamiseen. Kotiin hän saapui klo 6 soittaen ovikelloa hyvällä mielellä.

Iso-O osallistui pikkuveljen preprom-aktiviteetteihin ensisijaisesti kuljettajana, mutta oli löytänyt juttukavereita kaikista paikoista hänkin. Pikku-O:n Summerin luokse jätettyään hän ajoi Loganille hakemaan isänsä. Pienen iltapalan jälkeen Iso-O lähti ventiloimaan Alaska-katastrofiaan Sarahin kanssa Haywardsien talolle.

Minulla alkoi tuolloin harmillisesti päivystys. Se oli onneksi aika kevyt, joten ehdin ja pystyin osallistumaan kotihommiin minäkin.  T jopa lähti mukaani Burlingtoniin aivan hirveässä kelissä lauantaina.

Sunnuntaina heitin Pikku-O:n vuosittaiseen Lions 5k-juoksutapahtumaan koululle. Itse juoksu meni meiltä molemmilta ohi, mutta Pikku-O olikin siellä oikein mielellään vain kannustamassa ystäväänsä, joka joutui juoksemaan painihaalarissa vedonlyönnin johdosta. Kierrolta menin suorilta Oliverin äidin, Bea:n 50-vuotisjuhliin, joissa Pikku-O oli jo valmiina. Hänellä oli ollut 5k:n jälkeen jo yhdet juhlat, ja näiden meille yhteisten jälkeen hän lahti seuraaviin.  Iso-O ja T olivat samaan aikaan Bostonin seudun saarilla.

Viikko päätti vuosijuoksuseurantani. Kokonaismailimääräksi muodostui 1325, mikä on noin 2132 kilometriä. Alkoi uusi, nyt jo kuudes peräkkäinen juoksukausi. 

Pikku-O:n viimeisen kouluviikon aikaan

Kelit ovat vaihdelleet ennätyksillisistä helteistä (Bostonissa oli tiistaina virallisesti 97 Fahrenheitia eli 36*C) viileään kevätkeliin, mutta lämmitystä ei ole tarvinnut laittaa päälle. Tämä taitaa nyt jatkua näin, joten lämmityskauteni on tältä kaudelta ohi. Jee! Kalliin öljyn aikaan osaan sitä entistäkin enemmän arvostaa.

Pikku-O:n viimeisen kouluviikon tapahtumia

Pikku-O:n elämän viimeinen kouluviikko on ohi. Se sisälsi kaikenlaista poikkeavaa. Maanantai-iltana hän lähti kaveriporukalla yönyli-reissulle Cape Cod:ille, sillä tiistaina oli "Senior Skip Day". He olivat viettäneet päivän rannalla, mikä sopi hyvin, sillä kyseessä oli tämän alkavan kesän ensimmäinen tosi kuuma päivä. Hän näytti aika punaiselta kotiin illalla saavuttuaan.

Muutakin sosiaalista on ollut joka ilta. Jos hän ei ole ollut kavereiden kanssa vain hengailemassa, on hän ollut mm. "Senior sunset" tai "Woods"-kokoontumisissa. "Promposal":in hän hoiti alta pois torstaina ja latasi kuvan/videon Instagramiin. Samaisena päivänä koulussa oppilaat laittoivat tulevan Collegensa paidat ja hupparit päälle ja kerääntyivät niiden kanssa koulun kentälle. Viimeisenä päivänä perjantaina 22. toukokuuta lopuksi laskettiin sekunteja ("Senior Countdown") koulun loppumiseen.

Armeijasta saapui kirje, jonka taklaamme läpi tänään. Suomenkielen hirveän pitkät yhdyssanat ovat vaikeita nuoren miehen itse ymmärtää vahvasta itseensäuskomisesta huolimatta. Kirjeessä lienee ohjeita tulevaan palvelukseenastumiseen liittyen.

Pikku-O spontaanisti tarjoutui siivoamaan auton. Sille oli iso tarve, joten otin aktiivisuuden vastaan. Autoni on ollut niin suuressa käytössä monenlaisin tavoin, erilaisilla kombinaatioilla ja monien kuljettajien toimesta, että sotkua on syntynyt. Nyt on siisti.

Iso-O:n asioita

Iso-O sai tehtyä hygienia- ja anniskelu-modulit Alaskaa varten. Maksoin hänen kesäopintomaksunsa Georgetownille - työ Alaskassa huomioidaan hänelle osana opintojaan. Hänellä on viikottaiset sessiot ohjaajan kanssa ja hänen odotetaan tekevän kesästä kirjoitelman.

Iso-O kävi vuositarkastuksessa yleislääkärillään ja sai samassa yhteydessä käydä labrassa. Hurjan korkeat maksa-arvot ja lymfosyyttilukemat mononukleoosin aikaan maaliskuussa olivat palautuneet kokonaan normaaleiksi. Olin helpottunut. Samalle viikolle osui ihotautilääkärikäynti luomien johdosta ja hammaslääkäri, jossa hän aina saa hyvää palautetta upeassa kunnossa olevista hampaistaan.

Kotona Iso-O on huolehtinut kokkaamisesta ja jääkaapin täyttämisestä silloin, kun sieltä ei ole löytynyt hänelle sopivia tuotteita. Olemme syöneet upeita annoksia ja katsoneet yhdessä Gilmore Girls-sarjaa amerikkalaisittain. Ihania hetkiä oman tyttären kanssa.

Sosiaalista aktiivisuuttakin on hänellä ollut päivittäin. Hän kävi spontaanisti Sarahia tervehtimässä sen jälkeen, kun heillä oli yhteinen videopuhelu kolmistaan Marthan kanssa. New Yorkissa Internshipiä suorittavaa Abbya hän näki kävelyreissun aikaan. Sylvieta, Jasonia, Beniä ja Aidania hän kävi tapaamssa torstaina; Jasonin kanssa hän on ollut tekemisissä muutenkin. Eilen lauantaina hän oli Bostonissa Praha-huonekaverinsa Alexan kanssa yömyöhälle.

E:n asioita

E:lla oli sekä nimipäivä että syntymäpäivä viikolla. Ne kuluivat kiinniollessa. Armeijaa ei ole enää pitkään jäljellä, mutta aika intensiivistä se tulee olemaan.

Kävin hakemassa meille kaikille New Balance-lenkkarit, kun olivat 'niin edulliset' ("Buy one, get one 50% off"). Kun laitoin E:lle kuvan hänen kengistään ja kerroin niiden olevan hänen syntymäpäivälahjansa, sain vastauksen:"Kiitos äiti!!!! Erittäin hyvä lahja" seuraten hymiöllä "face holding back tears". Ihana nuorimies. <3

Minuun liittyvää

Sain virallisen määräyksen toimia nuoren tutkijan väitöskirjaesitarkastajana Helsingin yliopistolle. Määräyksen saamisen jälkeen väittelijä lähetti minulle materiaalinsa sähköpostitse. Tuo viesti osoitti minulle, että olen ollut pitkään pois Suomen työmaailmasta ja tottunut täkäläiseen hierarkiaan ja tapaan kommunikoida. Viesti oli erittäin ystävällinen ja kunnioittava, mutta tervehdys alkoi ainoastaan etunimelläni. Niin tietysti kuuluukin. Täällä vaan EI KOSKAAN kutsuta itseä vanhempaa etunimellä. Omat lapsenikin kutsuvat kavereidensa vanhempia, opettajia, professoreita ym aina vähintään tittelillä Ms. tai Mr. Huomasin hämmentyneeni asiasta ennenkuin osasin hämmennykselleni nauraa. Minähän olen ollut se, joka on vuosien ajan yrittänyt erikoistuvia lääkäreitä kutsumaan itseäni etunimelläni Dr. H:n sijaan.

Aloitin torstai-iltapäivänä ja lauantaina tuli valmista. Edeltävästi ajattelin sen olevan isompi homma, mutta vuosikymmenten(!) kokemus artikkeleiden arvioinnista eri lehdille on selvästi opettanut minulle jotain. Laitoin paperit tiedekunnalle ja puolsin hänen väittelyoikeuttaan. Onnea hänelle!

Jouduin viikolla tekemään myös jälleen yhden suosituskirjeen. Tällä kerralla tein sen Ribalille. Hän oli samaan aikaan UMASS:issa tekemässä erikoistumistaan ja on ollut jo pitkään Lahey:ssa neuroteholääkärinä. Hän tarvitsi "Letter of Attestation" akateemista affiliaatiota varten. Sellainen pitää olla, jotta voi opettaa lääketieteen opiskelijoita ja erikoistuvia lääkäreitä. Tein suosituskirjeen saatuani sen osalta jo toisen pyynnön. Kun pyysin anteeksi viivettä, sihteeri sanoi anteeksipyynnön olevan tarpeeton. Olen kuulemma yksi eniten käytetyistä suosituskirjeen laatijoista. 

Jotta kirjoittamishommat eivät jäisi yllä mainittuihin, sain lisäksi vuosien takaisen erikoistuvan lääkärin pyynnön suosituskirjeesta Stroke-fellowshipia varten. Hän oli jo käynyt läpi MS-Fellowshipin ja työskenteli erikoislääkärinä, mutta halusi kuulemma tehdä Stroke-fellowshipin siitä syystä, että olin (siis minä olin!) tehnyt aivohalvauksesta hänen kohdallaan niin mielenkiintoisen. Kaikenlaista.

Jatkuvasti huonompaan suuntaan menevän ulkomaalaisten työntekijoiden tilanteen johdosta olen yrittänyt ylläpitää jonkinlaista akateemista aktiivisuutta. Onnekseni minulla on hyvä yhteys UMASS:in mentoriini. Meillä on tarkoitus tehdä pienimuotoinen yhteisprojekti. Harmillisesti vain kaikki mahdollinen on mennyt pieleen. Joka kohdassa olen töpännyt johonkin esteeseen. Login-informaatio, ohjelmien vaihtuminen, vanhentuneet oikeudet ym. ovat olleet liikaa minulle normityön ja -elämän ohella. Asiat aina ratkeavat, mutta energiaa ei  sellaiseen vääntämiseen kyllä olisi. Saa nähdä. Pallo on onneksi taas UMASS:in puolella.

Kotona tapahtuu

Ison puun kaataminen naapurustossa kesti koko torstaipäivän ja aiheutti hirveän melun etäpäiväni aikaan. Ihmeellistä, että Iso-O pystyi nukkumaan melun läpi. Homma jatkui uudelleen lauantaiaamuna klo 8, kun ison puun kaikkein painavimmat osat käytiin pilkkomassa. Ei ihme, että puun kaataminen on niin kallista. Heillä oli järkyttävän isot koneet, useita miehiä ja heillä vielä pienemmät koneet käytössään.

Olohuoneen ikkunan vieressä pienessä puskassa on linnunpesä. Se näkyy sohvalla istuessa. Pienet tiput odottavat vanhempien tuomaa ruokaa jatkuvasti. Aika kiva.

Meillä on tänään Nicolsien luona illanvietto. Iso-O ja Pikku-O tulevat mukaan. <3

Kaksi viikonloppureissua - Washington DC ja Sugarloaf Mountain - ja viikko kotona välissä

Kaksi reissua eri suuntiin itärannikkoa ovat takanamme. Alla ne ja välissä olleen viikon kiireitä.

Washington DC 

Lähdimme Pikku-O:n kanssa ajamaan lauantaina 9. toukokuuta puoli kymmenen aikaan vaihtelevassa kelissä. Mukaan pakkasimme Iso-O:n polkupyörän. Pikku-O ajoi koko matkan pitäen taukoja tankkauksen aikaan Connecticutissa, hampurilaistauon aikaan pari tuntia myöhemmin New Jerseyssä ja vielä kertaalleen Marylandissä. Ajomatka meni melko jouhevasti aivan loppua lukuunottamatta. DC:n lukemattomat kamerat ja minun aiemmat sakkolappuni aiheuttivat sen, että matka eteni etananvauhdilla, "Granny-driving" siten, että Pikku-O puhisi hermostuksesta, mutta piti tärkeänä, ettei sakkolappuja nyt tule.

Saavutimme Georgetownin portin noin puoliseitsemän aikaan. Iso-O tuli Thomasin kanssa meitä sinne vastaan. Keli oli eteläisen aurinkoinen ja kostea siten, että tiukkaan paikkaan auton taskuparkkeerannut Pikku-O oli aivan hikinen. Ensitapaaminen Thomasin kanssa ei siis ollut liian virallinen. Kävelimme porukalla ensin viemään polkupyörän kesäsäilytykseen ja sitten Iso-O:n huoneeseen, jossa pakkaamista ei ollut Iso-O:n tyyliin sopien tehty vielä yhtään. Kävi myös nopeasti ilmi, että kamat eivät ole menossa ensi vuoden asuntoon vaan matkaavat mukanamme Bostonin seudulle. Olin tätä toki jo ounastellutkin, sillä taidan tuntea tyttäreni aika hyvin.

Iso-O pyysi meitä menemään syömään sillä välin, kun hän Thomasin kanssa pakkaisi kamat. Menimme läheiseen Chipotle-ravintolaan, jossa Pikku-O tilasi minullekin sopivan ruoan istuessani pöydässä odottamassa. Puoli yhdeksän aikaan Iso-O ilmoitti, että valmista on. Ajoimme auton portilta kampukselle sisään ajatuksella ajaa se aina asuntolan ovelle saakka. Tämä kuitenkin torpeedoitui noin 200 metriä aiemmin poliisiauton blokattua tien - kampuksella oli muitakin poismuuttajia vielä tuohon aikaan illalla. Jäin auton kanssa odottamaan, kun Pikku-O käveli auttamaan muutossa, ja parilla erillisellä käynnillä he (Iso-O, Pikku-O ja Thomas) kantoivat kaiken auton vierelle ja sinne sisään. Minun oli vain tarvinnut varmistaa, että yksi takapenkki on istuttavassa kunnossa - kaikki muu tila todellakin tarvittiin Iso-O:n kamoille. Pakkaamisen jälkeen ajoimme auton jälleen parkkiin pääportin viereen (siellä on kahden tunnin paikkoja ma-la 7-21), johon se sai rauhassa jäädä yön yli odottamaan sunnuntaiaamupäivän lähtöämme. Iso-O päästi meidät asuntolaansa, ja lähti saattamaan Thomasin omaansa ennenkuin tuli takaisin lähtien tuossa vaiheessa vielä Pikku-O:n kanssa hampurilaiselle. Minä jo nukahdin ennenkuin he puolen yön aikaan saapuivat. Iso-O tuli omaan huoneeseensa huonekaverin jo tyhjäksi jättämään sänkyyn ja Pikku-O nukkui yhteisen tilan sohvalla. Italialaiset huonekaverit kävivät siivoamassa omaa huonettaan jossain välissä yöllä, menivät takaisin juhlimaan, ja aamusta nukkuivat siten, etten heitä koskaan tullut tavanneeksi.

Sunnuntaina oli upea aurinkoinen keli. Huone piti luovuttaa siistinä klo 10 mennessä, mutta me olimme valmiita yhdeksältä. Autoon piti saada vielä mahtumaan patjanpäällinen, kolme isoa peittoa ja lukematon kasa tyynyjä. Lähdimme Pikku-O:n kanssa hakemaan aamukahvit ja bagelit Call Your Mother-kahvilasta samalla, kun Iso-O kävi palauttamassa fyysisen avaimensa.

Lähdimme ajamaan klo 9.30 tietäen, että tankata täytyy aika pian. Granny drivingin etuna oli se, että kyydissä olija ehti mukavasti nähdä ympärilleen. National Mall:in perinteisten nähtävyyksien lisäksi tuli Pentagon ja upea Potomoc-joki nähtyä oikein kunnolla. Pian olimme jo Marylandin puolella ja pikainen tankkaus onnistui (hinnat matkalla vaihtelivat yhteensä kolmen pysähdyksen aikana 4.79 - 4.69 - 4.49 dollarin välillä - Pikku-O kauhisteli joka kerta:"Yli 50 dollaria!"). Liikennettä oli lisääntyvästi ja pyysin meille sen johdosta uuden pysähdyksen New Jerseyn puolella.

Perinteiseksi muodostuneella tavalla pidimme myöhäisen lounastauon Connecticutin Stamford Diner:issä. Samoin kuin kaksi vuotta aiemmin osuimme sinne äitienpäivälounaan aikaan - paikka oli aivan täynnä. Söimme hyvin ja tuhdisti - annokset ovat amerikankokoisia - ja jatkoimme matkaa noin tunti myöhemmin.

Loppumatka sujui jatkuvasti lisääntyvässä liikenteessä yhden tankkaustauon pysäyttämänä ja kotiin saavuimme noin klo 19. Oli vielä valoisaa, ja purimme auton samalla vauhdilla, tosin vain olohuoneen nurkkaan odottamaan sitä, että Iso-O:n viimeisin paperi tulisi lähtetyksi maanantai-iltana 11. toukokuuta.

Arkipäivät välissä

Maanantaina Pikku-O lähti aikaisin kouluun, sillä edessä oli AP-Calculus. Se oli aiempien tapaan mennyt "ihan hyvin". Välipäivät olivat koulua lukujärjestyksen mukaisesti seuraten perjantain AP-Environmental Science testiä. Päivä sitä ennen hän heräsi pää ihan vinossa kovasta niskakivusta kärsien. Se meni onneksi ohi kipulääkkäillä, hieronnalla ja venyttelyllä.

Pikku-O:n Prom Date oli lähettänyt hänelle kuvan puvustaan, mikä viimein aktivoi hänen ajattelemaan omaa pukusuunnitelmaansa. Hän laittoi päälleen tumman pukunsa ja totesi sen "fits like a glove", minkä vuoksi sopivamman hankkiminen tavalla tai toisella tuli monta astetta tärkeämmäksi. Hän oli kuitenkin piipahtanut ostamassa itselleen uuden valkoisen paidan ja useita eri näköisiä kravatteja, jotta plan B, vanhan puvun käyttäminen, olisi mahdollinen. Vuokraushintoja vertaillessamme ja Pikku-O:n toive sinisestä puvusta smokin sijaan huomioiden päädyimme silti uuden puvun ostamiseen - varsinkin, kun sen sai näppärästi tilattua netistä kotiin tuotuna. Se - ja siihen sopivat kengät - saapuivat muutamassa päivässä ja olivat hänelle oikein sopivat.

JV-DCL kilpailu oli Walthamissa 12. toukokuuta kauniissa kelissä. Se oli mukava siksikin, että kilpailu jäi minun yleisurheiluäitiyteni viimeiseksi. Pikku-O juoksi 800 metriä ajalla 2:15 min tullen toiseksi ja oli hyvällä mielellä. Hän jopa ehti juoksunsa aikana huomioida siskonsa siten, että heitä molempia nauratti. Iso-O jutteli hetken tyttöjen avustavan valmentajan kanssa, ja lopuksi tapasimme poikien valmentajan vaimon, jolle Pikku-O palautti kilpapaitansa.  

Iso-O alkoi heti maanantaiaamusta ja jatkoi koko päivän oman historiapaperinsa työstämistä. Viime minuuteille se meni, mutta tuli lähetetyksi. Kesäloma virallisesti alkoi tuolloin. Kesäloman alkuun kuului tavaroiden 'järjestämistä' Iso-O:n tyyliin sopien siten, että ensin kaikki näytti pahemmalta ja sitten mitään ei olisi tapahtunut, ellei sopivaa syytä olisi löytynut. Onnekseni sellainen löytyi.  Hän nimittäin lähti Worcesteriin perjantai-iltana pikaisesti tapaamaan siellä kilpailureissulla viikonloppua viettänyttä Thomasia sopien jo sunnuntai-illan vierailusta meillä(!). Tämä aiheutti sen, että tavarat löysivat hienosti paikkansa ja paljon saimme määrää pienennettyäkin.

Iso-O kävi Watertownin RMV-toimistossa näyttämässä Social Security-korttinsa, jotta jatkossa ajokortin uusiminen onnistuu helpommin. Melkein kysymättä ja yllättäen hän sai samalla ajokorttinsa uusittua Pikku-O:n tyyliin viisivuotiseksi. Sen pitäisi saapua parin viikon sisään.

Alaska-järjestelyt ovat edenneet siten, että hänellä on kaksi moduulia varattuna (vastaavat Suomen Hygieniapassia ja Anniskelupassia) ja lento Seattlen kautta Fairbanksiin toukokuun aivan viimeisenä päivänä. Vielä paljon pitää tapahtua, mutta jostain pitää aloittaa. Chicken, Alaska, ole valmis!

Minä kävin silmälääkärissä, jossa tilanteeni todettiin vakaaksi, mutta sellaiseksi, että toimenpidettä aletaan hieman selväsanaisemmin minulle suositella. Varasin puolivuotiskäynnin, mutta mietin, josko kuitenkin päätyisin operaatioon sen sijaan. Mitäpä sitä seurannassa käymään, jos tilanne ei odotusarvon mukaisesti tule muutoin korjautumaan.

Iloitsin liian aikaisin oikeusjuttuni katoamisesta. Ei ole kadonnut. Minusta on nyt tehty virallinen valitus. Mikäli en olisi pyytänyt lakimiehiä hyväksymään tietoa puolestani, olisi joku tullut minulle paperin tuomaan fyysisesti joko työpaikalleni tai kotiin. Koska - tietysti - annoin heille valtuudet ottaa tiedon vastaan, he hoitavat asiaa puolestani ensin - näin minulle kerrottiin - vastaamalla kaikkiin väitteisiin ne kieltäen, ja sitten jatkamaan asian kaipaamalla tavalla. Seuraava askel on se, että saan käsiini kirjeen, joka käsittelee minun osuuttani asiassa, ja voin sen jälkeen tarvittaessa jutella lakimiesten kanssa uudelleen. Minulla on mahdollisuus vakuutusyhtiön tarjoamaan terapiaankin, jonka otan mielelläni vastaan. Kurjalta tuntuu olla tässä tilanteessa, mutta yritän muistuttaa itseäni lakimiehen rauhallisella sanomisella:"We will get you through this".

Sugarloaf 

Heräsin spontaanisti ihan hirveän aikaisin, mikä oli hyvä, sillä ehdin hyvin lajitella poismenevää kamaa pinoihin Iso-O:n vietäväksi Swap Shop:iin vielä ennen lähtöämme. Pikku-O kömpi ylös yhdentoista jälkeen ja lähti Iso-O:n saavuttua Swap Shop:ista vielä viemään posteria Oliverille sekä hakemaan sinne unohtuneen lompakkonsa. Ajatus oli lähteä ajamaan klo 12, mutta se hieman viivästyi, ja olimme liikkeellä noin tunti myöhemmin. Pikku-O ajoi yhden bensatauon pitäen edeltä valitsemaani ravintolaan Farmingtonissa, The Homestead Kitchen and Bar. Söimme siellä seuraavaa päivää ajatellen pastaa, joskin Pikku-O otti lisäksi kaksi settiä tortilloja, minä alkusalaatin, ja Iso-O söi salaatin lisäksi hampurilaisen.

Farmingtonista oli noin 50 minuutin matka Sugarloaf-hiihtokeskuksen ala-asemalle, jossa oli numerolappujen ja oheistuotteiden hakeminen klo 15-19. Ehdimme viimeisten joukossa. Hotellimme, Sugarloaf Mountain Hotel, oli aivan ala-aseman vieressä, joten majoittuminen oli helppoa. Huoneeseen päästyämme seuralaiseni jämähtivät sängyilleen, eivätkä innostuneet ehdotuksestani ajaa maratonin lähtöpaikkaan tai edes mennä ulos kävelemään. Menin itsekseni. Mieleni oli nostalginen, sillä olemme viimeksi olleet siellä aikana, jolloin elämämme oli suuressa muutoksessa, ja koin kävelyn jotenkin puhdistavaksi. Saavuin takaisin, kun aurinko oli laskemassa. Pikku-O oli jo nukahtanut ja Iso-O:kin iltahommissa. Pikku-O ei ollut valmistautunut aamuun mitenkään, mutta minä halusin katsoa juoksukamat ja aamupalasuunnitelman valmiiksi.

Heräsin spontaanisti klo 4. Koska herätyksen olin laittanut 4.15, nousin ylös ja aloin mikropuuron keittoon. Paloittelin sinne banaanin ja join termariin valmiiksi laittamaani kahvia. Sain tarvittavan ajan valmistautumiseen, herätin muut klo 5.30, ja lähdin klo 6 itsekseni hotellin edestä kohti 15k-juoksun lähtöpaikkaa. Maraton-bussi olisi lähtenyt jo klo 5.45, mutta sovimme Iso-O:n ajavan Pikku-O:n paikalle, jotta unta sai puoli tuntia pidempään.

Keli oli upea, joskin juoksun kannalta liian kuuma. Maraton-juoksijat lähtivät juoksemaan klo 7, me lyhyemmän matkan juoksijat 16.9-mailikohdalta klo 7.30. Reitti meni Mainin tietä numero 27 siten, että autoilua ei ollut estetty. Tämä toimi hyvin, sillä muita kuin juoksijoihin liittyvää liikennettä ei juuri ollut. Iso-O sai siten kannustettua pikkuveljeä ainakin kymmenessä eri kohdassa, mikä tuntui minusta hyvältä, sillä hän lähti taas matkaan käytännössä ilman minkäänlaista treenaamista. 

Minä lähdin juoksemaan liian nopealla vauhdilla, minkä johdosta vauhtini hidastui maili toisensa jälkeen. Juoksin silti alle tavoitteeni, mikä oli <90 minuuttia. Aikani oli 1:25:39 vauhdilla 9:11 minuuttia/maili, ja olin 6. nopein omassa ikäryhmässäni 22 maaliinsaapuneista. Pikku-O:kin juoksi oman ennätyksensä 3:39:45. Hän juoksi kovassa sarjassa, alle 29-vuotiaat miehet, joten sijoitus 51/108 maaliinpäässeestä ei kuulosta kummoiselta, mutta jos katsoo ko. sarjan alle 20-vuotiaat, oli hän 3/6 maaliinsaapuneesta. Hän oli juossut pitkään itseään 5 vuotta vanhemman Harvard Medical School-opiskelijatytön kanssa toinen toistaan kannustaen. Maaliin saavuttuaan hän rojahti maahan makaamaan, eikä saanut edes nestettä oikein sisälleen, mikä johti ensin lääkintämiehen saapumiseen hänen vierelleen, ja sitten oksentamiseen vessassa. Hänen olonsa parani sen verran, että nestettä alkoi mennä sisään, ja pääsimme matkaan kotia kohti. Pikku-O ehti alkuun kertoa, että hänen elämänsä juoksut on nyt juostu, niin hirveää taas oli, mutta loppumatkasta häneltä alkoi tulla iloisempia huomioita. Saa nähdä. Armeijassa on kai pakko jonkin verran liikkua.

Iso-O ajoi meidät lisääntyvässä liikenteessä 4.5 tunnin matkan ensin Mainin pikkuteitä kohti Yhdysvaltain itärannikkoa seuraavaa tietä numero 95, pikkupätkän New Hampshiren läpi ja lopuksi Massachusettsin rannikkoa kohti teitä numero 1, 93 ja lopuksi 90. Boston näytti upealta eri suunnista sitä ihaillen. Iso-O huomautti tästä moneen otteeseen, ja en ole eri mieltä.

Kotona purimme auton, jolla Iso-O lähti kohti Worcesteria katsomaan Thomasin viimeisimmän kilpailun viimevetoja. Thomasin joukkue lähti bussilla kohti Georgetownia, mutta Thomas tuli meille suihkuun ja syömään ennenkuin Iso-O vei hänet Loganille lentokoneeseen. 

Pikku-O:n viimeinen varsinainen kouluviikko alkaa nyt. 

Bensan hinta nousee ja AP-testit alkoivat

Bensan hinta on noussut muutaman päivän välein ja viimeisin tankkaukseni oli hinnalla 4.59 dollaria/gallona, kun helmikuun alussa hinta oli 2.99/gallona. Lentojen hinnat ovat menossa ylöspäin, mikä huolettaa hieman siksikin, että Iso-O:n Alaska-työ on vielä mahdollinen pienistä eteentulleista haasteista huolimatta ja E:kin pitäisi saada tälle puolelle Atlanttia kesän aikana. Kaikki tämä hintapaine johtuu sodasta, jonka syyt ja tavoitteet eivät ole selviä oikein kenellekään.  

Pikku-O:n viimeisimpiä

Pikku-O oli salaperäisenä myyntimiehenä pakaten 3 T-paitaansa lähetettäviksi uusille omistajilleen. Hän oli löytänyt nettisaitin, jonka kautta myyntejä voi koordinoida. Ehdotin, että mietimme parempia rahalähteitä, mutta keskustelu ei johtanut oikein mihinkään.

Kaksiviikkoinen AP-testiperiodi alkoi 4. toukokuuta. Pikku-O:lla oli heti tuolloin kaksi testiä saman päivän aikana. Aamusta oli AP-European History ja iltapäivästä AP-Biology. Ne olivat menneet "ihan hyvin". Tiistaina ja keskiviikkona hänellä ei ollut testejä; silloin piti ilmoittautua normaalisti kouluun lukujärjestyksen mukaisesti. Torstaina oli iltapäivästä AP-Statistics. Sekin oli mennyt "hyvin". Perjantaina, jolloin hän sai mennä autolla kouluun minun vapaapäiväni johdosta, hänen päivänsä meni taas lukujärjestyksen mukaan.

Pikku-O ilmoitti College Board:ille, että hänen AP-testitulokseksensa voi lähettää Colgate:lle. Se maksoi $15, sillä ilmoitus olisi pitänyt tehdä jo vuosi sitten ennen AP-US History ja AP-Chemistry testejä, tai siis ennenkuin arvosanat kaikkien testien osalta ovat tiedossa, mutta emme tienneet.

Koulusta on tullut ärsyttäviä automaattisia ilmoituksia puuttuvista kirjoista ja tabletista päivittäin. Iso osa niistä on sellaisia, jotka hänellä vielä ovat AP-testien johdosta, mutta listalla ovat myös Hamlet-kirja ja toinen tabletti (*Pikku-O oli joutunut vaihtamaan omansa uuteen sen ohjelmien toimimattomuuden johdosta), jotka olivat jääneet opettajilta systeemiin loggaamatta. Jokaisen kirjan ja tabletin kohdalla on hinta, jonka joudumme maksamaan, jos niitä ei palauta. Laitoin sihteerille viestin kahdesta tuotteesta, joita Pikku-O:lla ei enää ole, mutta hän ei suostunut auttamaan - opettajien kanssa pitää asia hoitaa kuntoon.

Kisoja on ollut viikon välein kaksi, molemmat Southilla. Concord-Carlisle ja Waltham kouluja vastaan ollut kilpailu oli viileässä ja hieman harmaassa kelissä 5. toukokuuta. Pikku-O juoksi JV-kisassa 800 metriä ja oli hyvällä mielellä. Hänen juoksunsa näytti rennolta pitkän matkan juoksulta, mutta ei tietysti toimi täydellisesti keskipitkällä matkalla. Hänen aikansa, 2:18 min todisti tämän. Katsoimme ottamani videon yhdessä jälkikäteen ja jatkoimme samalla vauhdilla vuosien takaisilla juoksuvideoilla. Oi, mikä ihana pikkujuoksija hän oli New Yorkin Footlocker-tapahtumassa 2019 ja varsinkin Mason-Ricen Fun Run:issa 2017!

Seuraava kilpailu oli 12. toukokuuta Cambridge ja Boston Latin kouluja vastaan. Hän juoksi jälleen JV-kilpailussa 800 metriä voittaen helposti ajalla 2:22 min ja oli erittäin hyvällä mielellä. Kelikin oli katsojalle ihanan lämmin ja aurinkoinen. Kilpailun jälkeen seniorit Pikku-O heidän mukanaan huomioitiin, sillä kyseessä oli viimeinen "Home Meet". Juttelin radan varrella Dashielinin kilpapyörävarusteihin pukeutuneen 'mummon' kanssa sekä hänen seuraansa hetken päästä liittyneiden Dashielin vanhempien Jennin ja Neilin kanssa. Neil sivumennen sanoen juoksi Boston maratonin hieman E:a nopeammin ajalla 2:35:16 tuntia ollen omassa ikäsarjassaan (45-49-vuotiaat miehet) 14. nopein.

Pikku-O tuli huoneeseeni juuri ennenkuin menin nukkumaan ja kertoi auton naarmusta. Syy siihen, että hän halusi asiasta kertoa, ei ollut pelkästään huoli siitä, että saattaisin asiasta hermostua, vaan se, että hän halusi varmistaa, etten luule hänen törmänneen toiseen autoon. Vaurio oli tapahtunut 'pienellä' hipaisulla autokatoksen seinään. "Ei siis hätää, äiti!"

E:n ja Iso-O:n asioita

E soitti saadakseen henkistä tukea aiheuttamaansa silmätulehdukseen. Hän myös kertoi edessä olevasta armeijan SM-kilpailusta, joka tapahtuu kesäkuun alussa Porin Säkylässä. Hän juoksee siellä 4km maastojuoksukilpailussa. Jos pääsee mitaleille, saa siitä jonkinlaisen huomion. Hänen hieno maratonsuorituksena oli puheen tasolla huomioitu usean henkilön toimesta, mutta virallisia huomioita siitä ei saanut. Olisi pitänyt juosta alle 2:30 tuntia perushuomioon ja alle 2:20 tuntia korkeimpaan huomioon. Ei taida kovin moni ko. huomioita saavuttaa.

Iso-O on työstänyt papereitaan ja valmistautunut viimeisiin testeihinsä, jotka jatkuvat huomiseen lauantaihin 9. toukokuuta saakka. Samanaikaisesti hän on värkännyt Alaska-työhönsä liittyviä asioita, joihin ovat kuuluneet lopullisen työtarjouksen saaminen Alaskasta, kahden eri dekaanin Summer Internship-hyväksyntä, sekä varsinaisen työluvan hakeminen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Hän on myös viettänyt viimeisiä kesälomaa edeltäviä yhteisiä päiviä Thomasin kanssa. Me Pikku-O:n kanssa tapaamme hänet huomenna.

Omia ja kotiasioita

Olen jatkanut 25 mailia (40 km) per viikko juoksemistani omaa hidasta vauhtiani. Yhden niistä aikana oikeaan nilkaani tuli pistävä kipu. Sen johdosta nilkutin noin 200 metrin matkan ennenkuin se meni pois. Vaihdoin lenkkarit vähemmän käytettyihin ja kipu on pysynyt poissa. Ei varmaan ollut mikään liian vakava juttu.

Kävin Longwoodissa BIDMC:n rokotetutkimuspaikassa antamassa ison määrän verinäytteitä, nenänielunäytteen sekä sylkinäytteen. Nostalgista oli pyöriä paikassa, jossa työskentelystä on kulunut jo 10 vuotta. Sain parkkeerattua auton ilmaiseksi kalliiseen parkkihalliin. Se on saamani korvaus osallistumisestani. Seuraava käynti on edessä johonkin aikaan kesällä. Kaikkeen sitä tuleekin lupauduttua!

Vuokraisäntä kutsui öljy-yhtiön huoltamaan sekä meidän että naapurin öljykattilat. Työmies vietti aikaa tuntien ajan kellarissa siten, että jouduin pyytämään häntä siirtämään autoaan syrjään, jotta pääsin yllä mainitulle BIDMC-käynnilleni. Vaikka olin poissa helposti pari tuntia, hän oli edelleen tekemässä jotain. Taisi tulla todellakin huolletuksi.

Huomenna launtaina lähdemme Pikku-O:n kanssa kohti Washinton DC:tä. Hän halusi yllättäen lähteä seurakseni. Syynä on todennäköisesti se, että lupasin hänelle ajamisen. New Yorkin läpi ajaminen ei kuulemma huoleta yhtään.

E ja Iso-O käymässä - Boston Marathon ja AAN-konferenssi

E oli kotona yli viikon ja Iso-O:kin pystyi ottamaan nelipäiväisen viikonlopun opinnoistaan. Alla aikaa ennen isoa päivää, maraton maanantaita, päivän aikana ja sen jälkeen.

Ennen maratonia

E saapui torstaina 17.4. alkuillasta Loganille. Kävin hänet hakemassa. Söimme tortilloja ennenkuin hän meni nukkumaan. Puoliltaöin saapui Iso-O Loganille tuossa vaiheessa ajaneen Pikku-O:n kyydillä. Iloinen matami ilmestyi kotiin ja herätti isoveljensä positiivisella tavalla:"E, E, E!"

Perjantaiaamuna E oli hereillä aikaisin ja tavoilleen uskollisena kovaääninen keskustelija. Iso-O, joka ei ole aamuihminen, huuteli huoneestaan toistuvasti. Pikku-O:lla oli viimeinen koulupäivä ennen viikon mittaista kevätlomaansa. E haki Healeyn Loganilta meille, ja he hengailivat puoli viiteen saakka, jonka jälkeen töistä päässyt Fox kävi heidät hakemassa mukaansa Loganille, josta jälleen yksi juoksija hyppäsi kyytiin. E kävi välissä hakemassa Pikku-O:n koulusta käymään kotona ennen treenejään. E tuli hetkeksi kotiin. Illalla Adele ja Talia tulivat hakemaan E:n. Molemmat hyppäsivät autosta jättäen sen keskelle tietä ja ponnahtivat E:n kaulaan. Ihana nähdä, kuinka tykätty E on! Iso-O teki joitain opiskeluhommiaan. Me saimme yhdessä tehtyä hänen roikkumaan jäänyttä työlupahakemustaan, kävimme kävelyllä ja juttelimme useita asioita perspektiiviin.  

Lauantaina minä aloitin AAN-konferenssin etänä. Konferenssi oli tänä vuonna Chicagossa, johon olisin mennyt, jos se ei olisi sattunut Boston Marathon-viikolle. E lähti Pikku-O:n kyydillä Foxille ja sieltä poikien kanssa juoksemaan. Pikku-O lähti Lacrosse-peliin Southille. Minä kävin taas kävelyllä Iso-O:n kanssa. Iltapäivällä menimme kaikki syömään O'Hara's:iin ja juhlistimme E:n lähestyvää kilpailua ja loppusuoralla olevaa armeijaa, Iso-O:n opintoja ja Pikku-O:n lähestyvää High School valmistumista, sillä seuraava tämän porukan yhdessä samassa paikassa oleminen ei ole tiedossa ja isolla todennäköisyydellä ei tapahdu Pikku-O:n valmistumisen yhteydessä. Kotona pelasimme erän Trekking-peliä. Illalla E pelasi pitkästä aikaa tietokoneella, Iso-O lähti Abby:lle, ja Pikku-O rakensi huoneessaan palapeliä.

Sunnuntaina oli harmaan sateinen keli. Minä jatkoin AAN-konferenssia. E lähti lenkille poikien kanssa ja sitten suoraan Bostoniin maraton-pääpaikkaan ilmoittautumaan, hakemaan numerolappunsa (739) ja muut oheistuotteet sekä hoitamaan seuraavan päivän huoltoon liittyviä asioita (kuten juomapullojen valmistamisen sekä juoksunjälkeisen logistiikan suunnittelemisen). Iso-O lähti sillä välin kirjastoon tekemään opiskelujuttujaan. E saapui päiväunille ennenkuin lähti pastatankkaukselle kavereidensa kanssa.

Maraton-maanantai

Maanantai oli kaunis, mutta kirpeän kylmä. E heräsi ajoissa syömään ja valmistautumaan. Iso-O hyppäsi suoraan sängystä häntä ja juoksukavereitaan viemään Hopkingtoniin, maratonin lähtöpaikkaan hyvissä ajoin ennen teiden sulkeutumista. Hän ajoi kaupan kautta kotiin, jossa televisio oli jo auki näyttäen livekuvaa maraton-reitiltä (Boston Marathon). 

Ensin lähtivät pyörätuolikilpailijat, sitten perään ammatikseen juoksevat, ja kymmenestä eteenpäin 6 aaltoa juoksijoita, yhteensä melkein 30000. E oli kavereineen ensimmäisessä eli nopeimmassa aallossa. Moni, itseni mukaan lukien, jännitti seuranta-appi kädessään, kun hän ohitti virstanpylvään toisensa jälkeen. Me kävimme heti hänen lähtönsä jälkeen aivan vieressä (*yksi talo vain välissä) näkemässä jo tuossa vaiheessa ohi kiitävät pyörätuolikilpailijat. Tuolloin saapuivat E:n kaveri Ashley neljän opiskelukaverinsa kanssa kantaen upeita kannustuspostereita, sekä Martha-äiti. Puolisen tuntia myöhemmin ohi juoksivat nopeimmat ammattiurheilijat ja pienen tauon jälkeen alkoivat ilmestyä ensimmäiset ei-ammattijuoksijat. E:n juoksukaveri Healey juoksi ohitsemme tavoitevauhtiaan 5:20 minuuttia per maili, ja onnistui tavoitteessaan juosta alle 2 tuntia 20 minuuttia (2:19:41). Seuraavana juoksi Fox, jonka kanssa E oli juossut ensimmäiset 20 mailia, mutta jäänyt sitten Newtonin mäissä hieman jälkeen, vauhdilla 5:55 min/maili, loppuajalla 2:34:57. E tuli pian perässä, otti Iso-O:lta suunnitellusti pullon elektrolyyttijuomaa, ja jatkoi tasaisella 6:00 min/maili vauhdilla loppuaikaan 2:37:19, mikä oli aivan mielettömän upea saavutus. Tulokseensa pettynyt E:n ja Foxin lähin juoksukaveri Fitz meni ohi vauhdilla 6:32 min/maili saavuttaen maaliviivan ajalla 2:51:18 min, eli tietysti tosi hyvin hänkin.

Ashley porukoineen lähti tuossa vaiheessa eteenpäin, Martha-äiti jäi hetkeksi jutustelemaan. Pikku-O:n kaveri Jake tuli seuraksi, ja pojat yrittivät päästä lähellä olleen televisionkuvausryhmän kautta livekuvaan. Hieman myöhemmin saapuivat E:n kaverit Adele ja Talia päällään teettämänsä E Fun Club-paidat. Talia oli lisäksi ladannut kivan kuvan E:sta Instagramiin. Jake lähti lacrosse-treeneihinsä, ja vieraaksi saapuivat Bill, Kia ja Mike. Bill oli ollut vapaaehtoisena yhden Newtonin juomapisteen alueella huolehtien kahdeksan (4 miestä ja 4 naista) eliittiurheilijan nesteytyksestä (*aika tiukat ovat ohjeet, miten ko. pestissä pitää toimia). Adele ja Talia lähtivät eteenpäin kuultuaan tuossa vaiheessa kaverinsa puhelimesta soittaneelta E:lta, ettei hän tule kotiin vielä useaan tuntiin. Hän meni nimittäin pienen Bostonin baarissa tapahtuneen debriefing-session jälkeen porukalla syömään. 

Pikku-O lähti kavereineen YMCA:n punttisalille, Iso-O tapaamaan Abbya, ja mina jäin jutustelemaan oman ikäisteni vieraiden kanssa. Iso-O saapui heidän vielä meillä ollessa, mutta E - jonka suoritusta ihmettelivät maratoonarit Bill ja Mike - tuli vasta heidän lähtönsä jälkeen. Pienen piipahduksen jälkeen E lähti takaisin Foxille iltaa jatkamaan. Iso-O ja Pikku-O hakivat hänet sieltä hieman ennen puoltayötä.

Maratonin jälkeen

Tiistaiaamuna vein Iso-O:n lennolleen kukonlaulun aikaan. Olimme kentällä jo klo 4.45, lento lähti 6.20.  Kotiin saavuttuani pojat nukkuivat ja vastaanotin Stop and Shop:in kauppatilauksen itsekseni. E köpötti jäykillä jaloillaan ylös ensin. Pikku-O:n uni riitti pitkälle puolen päivän jälkeiseen aikaan. Saimme hoidettua E:n kanssa joitain käytännönasioita ennenkuin hän lähti Adelen luokse hengailemaan. Meillä oli Pikku-O:n kanssa tarpeellinen keskustelu asioista, joita kumpikin meistä voisi tehdä paremmin. Keskustelun lopputuloksena oli lupaus paremmasta kommunikoinnista puolin ja toisin  sekä luopuminen edellisessä postauksessa mainitusta motivaatiotaulukosta keppeineen ja porkkanoineen. Saavutimme myös kompromissin hänen Colgate Admission Day-suunnitelmiensa kanssa (ks. alla). Kasvan jatkuvasti äitinä - helppoa kasvu ei ole ollut. Sain lopuksi halauksen. <3.

Keskiviikkona E heräsi melko aikaisin ja lähti Bostoniin polkupyörällä. Pikku-O heräsi yllättävän aikaisin hänkin, söi aamupalan ja pelasi hieman tietokoneella ennenkuin alkoi pakata autoa sekä valmistautua yön yli matkaansa kohti Hamiltonin kylää ja Colgate yliopistoa. Matka oli mennyt hyvin, autolle oli löytynyt turvallinen ja laillinen paikka. Iso-O:n Alaska-työ törmäsi pieneen esteeseen.

Torstaina oli aamusta kiva keli. Pikku-O:lla oli mennyt yö hyvin ja aamupäivä Colgate:lla oli mukava. Ensin hän oli osallistunut luennolle, sitten osallistunut yliopiston esittelyyn vanhemman opiskelijan opastuksella. Hänen lisäkseen oli ollut tyttö äiteineen. Ryhmiä oli ollut yhteensä kahdeksan. Minulla alkoi päivystysvapaan jälkeinen aika etäpäivällä kotona.  E saapui puolenpäivän aikaan samaan aikaan kaasumittaritarkastajan kanssa, ja lähti jokseenkin heti kohti Wellesley College:a ja siellä ollutta ystäväänsä Ananyaa. Wellesleystä saavuttuaan hän tapasi uudelleen Ashleyn, ja lähti illaksi Pikku-O:n kyydillä Adelen ja Talian kanssa Talian seniori-iltaan Bentley College:lle Walthamiin. 

Perjantaina minä lähdin poliklinikalle Burlingtoniin. Kotiin ajaessani kävi ilmi, että Pikku-O oli 'unohtanut' mennä harjoituksiin. Hän kuitenkin lähti saatuaan auton. E tuli piipahtamaan kotona, hyppäsi Foxin kyytiin iltaa viettämään ja sieltä vielä Bostoniin. Pikku-O lähti illanviettoon Nathanille.

Lauantaina jouduin herättämään Pikku-O:n aamutreeneihinsä. "Kaksi minuuttia", hän totesi. Hakumatka oli monimutkainen, sillä ympäristössämme oli menossa BC Race to Educate-urheilutapahtuma ja jouduin kiertämään aikamoisen lenkin. E vietti hitaan päivän kotona löytäen aikaa pelaamiseenkin. Neljän kieppeillä menimme Stella-ravintolaan Heartbreak Hill:n juurelle ja söimme hyvin italialaista ruokaa. Hetken hengähdyksen jälkeen lähdimme Loganille, josta E:n matka takaisin Suomeen alkoi. Jake tyttöystävineen piipahti meillä ja otti Pikku-O:n mukaansa illanviettoon. Minä jäin tyhjentyneeseen taloon ja laitoin lämmityksen ECO:lle (*lämmitys lähtee käyntiin vain, jos lämpotila laskee alle asuinkelposuuden).

Sunnuntaiaamuna sain Snapin Helsinki-Vantaalta ja heti perään serkkuni V:n kuvan E:sta tullin läpi saapuneena. E oli Pikku-O:n matkalaukun lisäksi kuljettanut hänelle meille saapuneen jakun. Lentokentältä hän oli päässyt jouhevasti eteenpäin - ja seuraava snap ilmestyikin jo varusmiesvaatteissa Tikkakoskelta. Minä kävin E:n maratonreittiä testaamassa ja tulin siihen tulokseen, että Hammer-Nail-Coffin-mäistä pahin on Coffin, eli juuri se, joka johtaa meille. E:n mielestä Hammer on pahin.

Pikku-O:lla alkaa huomenna lomanjälkeinen viimeinen rutistus. AP-testit alkavat 4. toukokuuta ja jatkuvat kahden viikon ajan. Hänellä ovat edessään AP-Biology ja AP-European History samana päivänä 4. toukokuuta, AP-Statistics 7. toukokuuta, AP-Calculus 11. toukokuuta ja AP-Environmental Sciences 15. toukokuuta. Viimeinen koulupäivä loppuen "Senior Countdown"-minuuttien laskemiseen on 22. toukokuuta. Tiistaina 26. toukokuuta on kaikkien kirjojen, tabletin ym palauttaminen ja opettajien tervehtiminen. Prom on 27. toukokuuta ja valmistuminen (High School Graduation) 4. kesäkuuta. Aikamoista! Kaikesta tästä tietysti jatkossa lisää.

Huhtikuun alun kiireitä

Pääsiäinen sujahti ohi melkein huomaamatta, mihin toki oli syynä sekin, että sairaalani ei anna vapaata edes pitkäperjantaina (Pikku-O:lla se oli vapaana), maanantaista puhumattakaan. Huhtikuu on jo pitkällä ja kaikenlaista on taas tapahtunut.

Pikku-O:n asioita

Pikku-O:n koulu-uran viimeinen neljännes alkoi ja edellisen neljänneksen arvosanat saapuivat. Tällä kerralla hänellä oli hylkäys ns. Win Block:in osalta, sillä hän oli sieltä pois liian monta kertaa. Win Block on ylimääräinen tunti, jossa on mahdollisuus tavata opettajia ja tehdä tehtäviä, jotka ovat jääneet rästiin. Hänen on nyt pakko päästä ko. blokista läpi, jotta hän saa High Schoolin päästötodistuksen. Muistutin asiasta. Arvosanat hänen muista aineistaan olivat tällä kerralla seuraavat. A-tuli englannista (Shakespeare; oli noussut B:stä), matematiikasta (AP Calculus AB), biologiasta, ja ympäristötieteestä (AP-Environmental Science, oli noussut A-:sta). B+ tuli historiasta (AP-European History; oli pudonnut A-:sta). B tuli statistiikasta (oli laskenut A-:sta).

Pari viikkoa viimeisen neljänneksen alkamisen jälkeen hän iloisena kertoi, kuinka hän oli saanut European history ja Statistics nousemaan tasolta C tasolle B tekemällä enemmän töitä ja saaden siten testeista täydet tai jopa yli. Kun huomautin, etta töitä voisi koko ajan tehdä, hän totesi, että on keskittynyt optimoimaan tilanteen siten, että laitettu työmäärä on optimaalisessa suhteessa tulokseen verrattuna. Huokaus. Kun samaan syssyyn hänellä on jatkunut yleisurheilutreenien skippaus, keksin hänelle keppi-porkkana-motivaatiosetin. Meillä on nyt taulukko keittiössä, jossa on 3 eri osa-aluetta. Ensimmäinen liittyy urheiluun. Porkkana (+1) on kaikkiin treeneihin ja jäljellä oleviin kilpailuihin osallistuminen. Neutraali (+/-) on treenien skippaaminen osittain mutta kilpailuihin osallistuminen. Keppi (-1) on, jos kilpailuja jää väliin. Toinen liittyy AP-testeihin. AP 5 (+1), AP 4 (+/-) ja AP 3 (-1). Kolmas liittyy loppuarvosanoihin. A ja A- (+/-), B+, B ja B- (-1), ja C+, C ja C- (-2). Kaikki porkkanat hänen on mahdollista saavuttaa töitä tekemällä, joten vaatimukset eivät ole kohtuuttomia. Neuvottelemme vielä siitä, mikä porkkana fyysisesti on.

Koulussa on normaalityön lisäksi kaikenlaista poikkeavaa. Hän oli mm. Statistiikka-ryhmän kanssa Red Socks:in järjestämällä STEM-reissulla Bostonissa. Tilastotiedettä oli käytetty erilaisten Baseball-tulosten ennustamiseen ym. Kiva. On hienoa, että kuivasta aineesta tehdään opiskelijoita motivoivalla tavalla arkielämään sopivaa. Tilastotiedettä kun tarvitsee niin monella alalla.

Pikku-O:lla on mahdollisuus käydä Colgate University:n sisäänpäässeiden opiskelijoiden päivillä ("Admitted Students' Day), ja aloitti järjestelyt. Hän haluaisi mennä itsekseen. Katsotaan, mitä tapahtuu; päivä on tulevalla viikolla, kun E:kin on täällä.

Sosiaalisen puolen aktiivisuus on kasvanut entisestään. Viikonloppupäivien lisäksi useina arki-iltoinakin hän on ollut kavereiden kanssa menossa. Joskus on tehty läksyjäkin tai valmistauduttu testeihin yhdessä, mutta hauskanpito on ollut suurimmassa roolissa. Tähän jatkuvaan menemiseen on ollut toki vaikuttamassa sekin, että hänellä on ollut auto käytössään. Sain tullitieltä uuden maksun ja ihmettelin, että tulipa myöhään, kun viimeisimmästa DC-reissusta on jo kuukausia aikaa. Selvisi, että autolla oli ajettu Worcesteriin asti kaveriporukalla. Moottoritieajelu on siis hallussa. (*pyörittää silmiään).

Pikku-O:n kaverit miettivät jatkopaikkojaan. Parin viikon päästä on viimeiset deadline:t. Nathan lähtee Georgetowniin. Admitted Student Day:n aikana Iso-O oli ollut hänen ryhmänsä naapurusto-opas. Hauskaa.

Pikku-O kantoi pyynnöstäni matkalaukun kellarista huoneeseensa. Annoin ohjeen pakata sinne ensi vuoden aikana tarvittavat kamat E:n mukana Suomeen vietäväksi. Hän ei ole tehnyt mitään. Kun kysyin asiasta, hän totesi aikaa olevan vielä yli viikon verran.

Hänen OP-tilin lukitsemistilanteensa jatkuu. Pyysin apua hieman korkeammalta taholta ja asia on nytkähtänyt eteenpäin. On mahdollista, että hän saa uuden pankkikortin lähetetyksi isänsä osoitteeseen ja siten itselleen käyttöön kesäkuun reissua varten. Tiliä ei silti saa avatuksi muuten kuin lähetystön kanssa täällä asioimalla ja yhteensä 120 euroa siitä maksamalla. Päädyin hyväksymään asian ja Pikku-O hoitaa tämän osan kuntoon fyysisesti Suomeen saavuttuaan. En kuitenkaan voi olla kommentoimatta, että yksityisyyden rajat ja kaiken hoitaminen netissä 'turvallisesti' ovat tässä tapauksessa naurettavat ja täysin asiakkaan oikeuksien vastaiset.

E:n asioita

E sai ensimmäisen viisumipaperinsa ja työskenteli ahkerasti saadakseen haastatteluajan varattua. Haastatteluajan varaaminen otti hieman aikaa ja vaivaa, mutta onnistui - aika on heinäkuun ensimmäisena päivänä. Käymme hänen kanssaan pienen strategianeuvottelun ennen haastattelua - enää ei voi luottaa siihen, että haastattelu johtaa automaattiseen hyväksymiseen.

Armeijasta hän on saanut pari taukoa. Hän pääsi Ianin syntymäpäiville Pariisiin pääsiäisviikonloppuna ja sai itselleen yli viikon mittaisen vapaan Boston-reissua varten.

Iso-O:n asioita

Iso-O:lle tarjottiin kesätyöpaikka Alaskassa. Sitä varten pitää hieman värkätä, jotta hän saa sen sopimaan ulkomaalaiselle opiskelijalle sallittuun sapluunaan. "Asia etenee", sanoi Iso-O, kun häneltä - taas - asiasta kyselin.

Iso-O:n tärkeä syntymäpäivä, 21-vuotta, oli huhtikuun alussa. Hän lähti sitä juhlimaan Praha-huonekaverinsa luokse North Carolinaan. Oli ollut todellä mukavaa. Hän on nyt saavuttanut iän, jossa alkoholin juominen on sallittua.

Iso-O oli ymmärtänyt väärin ja laittanut liian ylimalkaisen hakemuksen "Senior Thesis"-kurssia varten saaden hylkäysviestin. Tämä oli hänelle iso asia. Juttelimme ja laitoimme asiaa perspektiiviin.

Minun asioitani

Sain ilmoituksen, että New Hampshiren lisenssini oli hyväksytty ja seuraava uusintatarve on normitapaan kahden vuoden kuluttua. Helpotuksen huokaus. Sain myös kirjeen Massachusettsin Medical Boardilta vain tiedoksi, että minusta sinne tehty valitus ei johtanut mihinkään. Kyseessä oli ollut iäkäs mies, joka oli syyttanyt minua pyörtymisensä aiheuttamisesta, kun olin kysynyt hänen poikansa kuolemasta. Kurjaa, että hän oli niin asian kokenut. :( Ja kurjaa, että hänellä ei selvästi ole ollut mahdollisuuksia käydä läpi poikansa kuolemaa rakentavalla tavalla.

Hassuja irtohuomioita. Ilmoittauduin rokotetutkimukseen spontaanisti, kun halukkuuttani potilasportaalin kautta kysyttiin, ja odotan nyt ensimmäistä käyntiäni Bostonissa BIDMC:n rokotekeskuksessa. Odottelin hissiä sairaalalla, kun vieressäni ollut nainen kysyi:"Are you a runner?" Tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku on niin kysynyt.

Aloitin kirjojen lukemisen pitkästä aikaa. Koska olen kärsinyt sosiaalisen median aiheuttamasta nykyajalle tyypillisestä lyhyestä keskittymiskyvystä, päätin aloittaa todella matalalta. Lainasin lasten kirjan, Famous Five; Five on a Treasure Island (Viisikko-sarjan ensimmäinen kirja), ja luin sen kannesta kanteen. Sain onnistumisen kokemuksen ja siirryin astetta korkeammalle, mutta edelleen hyvin vähän haastavalle tasolle, yltiösiirappiseen Danielle Steeleen. Toivon, että jatkan tästä eteenpäin; lukeminen on todella rentouttavaa.

Vein auton taas huoltoon. Maileja on jo yli 123000 (200000 kilometriä). Ihan hyvässä kunnossa se vielä on, mutta realistisesti autonvaihdon ajankohta lähestyy. Nyyh.  

E ja Iso-O tulivat eilen hetkeksi kotiin <3. Kolmikko on hetken kasassa. Siitä lisää myöhemmin.

Aktiivista meininkiä

Viileä maaliskuu on vierähtänyt tapahtumarikkaana. Alla joitain huomioita erikseen nostettuina hieman sekalaisessa järjestyksessä.

Pikku-O:n puuhailuja

Pikku-O:n ajokortti saapui postissa 9. maaliskuuta. Se on voimassa vuoden 2030 joulukuun loppuun saakka, mikä oli yllätys. Meidän muiden ajokorteista poiketen se ei toimi henkilöllisyystodistuksena. Jostain syystä johtuen hänelle ei sellaista annettu. Saa nähdä, onko tämä jokin poliittinen muutos - voi olla, ettei meillekään enää sellaisia myönnetä.

Koulua on Pikku-O:lla jäljellä enää hieman yli kaksi kuukautta. Osallistuin vanhemmille tarkoitettuun infotilaisuuteen. Siinä käytiin läpi asioita niin kaikenlaisiin vaatimuksiin kuin hauskanpitoonkin liittyen. Asiaa oli Prom:ista, sen jälkeisestä juhlasta ja valmistujaisista. Tilaisuuden johdosta aktivoiduin ja tilasin Pikku-O:lle valmistumishatun tupsun. Viitta ja hattu meillä jo on isosisarusten jäljiltä.

Talviurheilukausi päättyi Winter Sports Awards Night-tilaisuuteen. Sain edeltävästi tietää, että hänet tullaan palkitsemaan 110% palkinnolla, ja yritin keksiä keinoa, kuinka pääsen hänen mukaansa tilaisuuteen, johon en aiemmin ollut kertaakaan mennyt, ilman, että hän alkaisi asiaa ihmetellä. Hänellä kuitenkin sattui olemaan hiihtoliigan gala-tilaisuus Walthamissa samana iltana, joten Dashielin kanssa hänellä jäi palkintonsa juhlassa saamatta. Gala-tilaisuudessa hän sai toisenlaisen palkinnon oltuaan liigan kymmenen parhaan joukossa.

Olin häntä muutamaan kertaan patistanut olemaan Colgate University:n Admissions-toimistoon yhteydessä armeijavaatimuksensa johdosta. Hän tavoilleen uskollisena jätti patisteluni huomiotta - ja kertoi sitten aivan yllättäen soittaneensa heille, laittaneensa saamiensa ohjeiden mukaisesti lykkäyspyynnön, ja saaneensa sen. Jouduin taas toteamaan, että on monta tapaa hoitaa asiat oikein.

Yleisurheilukausi alkoi kaatosateisena päivänä 16. maaliskuuta siten, että hän 'unohti' mennä treeneihin. Löysin hänet kotoa katsomasta jalkapallopeliä, kun saavuin töistä. Samaisena lauantaina hän jätti menematta, kun eihän sitä voi pitkää lenkkiä juosta, kun on juoksutauko takana. Seuraavana lauantaina hänen piti toipua edellisen illan juhlista. Kausi ei siis ole lähtenyt liian hyvin käyntiin. Huokaus.

Autoni on ollut kovassa käytössä. Etäpäivieni aikaan hän on saanut mennä sillä kouluun. Muina päivinä hän on pyöräillyt kouluun, mutta pyytänyt kyydin takaisin. Iltaisin ja varsinkin viikonloppuisin auto on harvoin ollut tallissa. Positiivisena asiana on se, että tankkausta minun ei ole tarvinnut tehdä hetkeen.

Sosiaalisella puolella on ollut vahvasti liikettä. Hän järjesti perjantaina isot juhlat meillä. Juhlioita saapui lähes 40 ja ääntä riitti. Hän oli raahannut ylimääräiset kalusteet kellariin ja laittoi jouluvaloja ovenpieliin. Oli oikein tunnelmallista. Reipas meininki jatkui puolille öin, mutta sitten rauhoittui. Pikku-O siivosi asunnon aika hyvin jo yön aikana ja viimeisteli lauantaina iltapäivällä herättyään vain muutama tunti ennenkuin lähti seuraaviin juhliin Jake:lle.

Osuuspankki-asia *(vittaaus edelliseen postaukseen) jatkuu. Olen käynyt vahvasävyistä kirjeenvaihtoa OP:n kanssa asian edistymättä. Nyt viimeisenä yrityksenä on yrittää sopia, että Pikku-O:n täti tai veli voisi valtuutettuna pankissa käydä asian ratkaisemassa siten, että Pikku-O olisi samanaikasesti puhelimen välityksellä tavoitettavissa. En pidätä hengitystäni. Mutta äärimmäisen harmistunut olen siitä, että nykyaikana etäyhteyksiä ei mukamas ole olemassa pankkimaailmassa.

Omia juttujani

Minä kävin taas vuosittaisessa mammografiassani. Nyt keksin, että pystyn sen tekemään aivan lähellä sijaitsevassa keskuksessa ja vieläpä mukavan jouhevasti. Aikani oli klo 17. Saavuin paikalle klo 16, pääsin heti tiskille, istuin alas, ja minut kutsuttiin sisään 2 minuutia myöhemmin. Olin kokonaisuudessaan valmis klo 16.30 ja kotona pian sen jälkeen.

Kesäkuussa umpeutuvan New Hampshire-lääkärilisenssini uusiminen tuli ajankohtaiseksi, ja jouduin olemaan lakimiehiin yhteydessä, sillä ko. osavaltio vaatii listaamaan oikeiden lisäksi mahdolliset oikeusjutut. Viittaan siis syyskuussa tietoisuuteeni tuotuun ongelmaan. Sain kuulla, että asiassa ei ole tapahtunut mitään. Se voi tarkoittaa ihan mitä vaan, mutta jopa sitä, ettei se koskaan mihinkään johdakaan, ja olen nyt ainakin hetkellisesti varovaisen helpottunut.

Viisumi pitää muutaman vuoden tauon jälkeen uusia, ja sairaala oli väliaikana vaihtanut lakitoimistoa. Hirveä määrä vanhaa materiaalia piti ladata heidän tiedostoihinsa ja aikaa meni aivan tarpeettoman paljon. Asia on vielä alkutekijöissään, mutta suurta ongelmaa ei pitäisi tulla.

Vuokrasopimuksestakin laitoin kysymyksen ja ilokseni sain kuulla, että saan jatkaa kodissani edelleen. Pikku-O:n lähdön ja isosisarusten Washington DC:ssä olemisen johdosta minulla on mukavasti tilaa vieraille jatkossakin. Tervetuloa!

E:n ja Iso-O:n asioita

E:llakin on kaikenlaista virallista asiaa tehtävänään ja olen kuullut hänestä siksi tavanomaista enemmän. Yhdysvaltain veroilmoituksensa hän sai tehtyä helposti siten, että minä sen täällä printtasin ja postasin. Hänen viisumihakemusasiansa ovat hitaasti etenemässä, ja muutaman viikon päästä olevan Boston maratonin järjestelyt ovat lapsenkengissään. Saa nähdä, pääseekö hän tulemaan. 

Armeija- ja yllä olevien virallisten kiireiden lisäksi E:lla on ollut jotain mukavaakin. Hän teki setänsä kanssa 24 tunnin mittaisen reissun Turkuun isänsä väitöstilaisuuteen, ja on lähdössä kaverinsa luo Pariisiin pääsiäiseksi.

Iso-O on soitellut päivittäin vähemmän virallisilla asioilla. Hän löysi netin kautta, mutta omalta kampusalueeltaan samanikäisen kuubalaistaustaisen soutajapojan, jonka kanssa hän on juuri nyt ihailemassa Washington DC:n kukkaloistoa sekä upealla illallisella jälkikäteen. Hän on myös saanut haettua joitain kesätöitä, joista hassuin on työpaikka keskellä ei mitään Alaskassa. Olen kuulolla - ja suunnittelen omaa matkaani sinne, jos niin tosiaankin pääsisi käymään.

V-serkku Bostonissa

Energinen V-serkkuni saapui myöhään torstai-iltana maaliskuun puolivälissä puolentoista viikon mittaiselle Boston-reissulleen. Hän oli viikonloput meillä, mikä tarkoitti erittäin vauhdikkaita viikonloppuja minullekin. Hänellä oli  perjantaina etäpäivä, mikä sopi hyvin, sillä minun piti mennä sairaalalle. Illalla Pikku-O kävi viemässä hänet New Balancelle samalla, kun minä kokkasin meille iltapalaa. 

Lauantaina kävimme aamulenkillä Heartbreak Hill Running Factoryn porukan mukana. Kurvasimme kuitenkin aika nopeasti reitiltä takaisinpäin, sillä ennakkotietojeni vastaisesti reitti lähti aivan toiseen suuntaan. Söimme aamupalan ja lähdimme sitten Blue Hills:ille vaeltamaan. Parituntisen vaelluksen jälkeen ajoimme Wrenthamin Outlet-myymälöihin. Olin henkisesti varautunut siihen, että minä shoppailua karttava ihminen tulen paikassa viettämään aika kauan aikaa. Niin kävikin. Sain itselleni oikean yksityisshoppailijan. Minun piti vain pysyä sovituskopissa, kun V toi sinne vaatteen toisensa jälkeen. Lähdimme kaupasta ison vaatekasan kanssa. Kotimatkalla 'piipahdimme' Sephora:ssa, jossa V:n ja asiantuntevan myyjän avustuksella sain itselleni täyden meikkisetin siten, että ponnahdin heti Sephoran VIP-asiakkaaksi. Nauratti. Illalla menimme Haywards:ille syömään. Näytin niin erilaiselta kuin yleensä, että sain osakseni melkoista huomiota.

Ensimmäisen viikonlopun sunnuntaina Pikku-O heitti meidät Cambridge:n Red Line:lle. Ajoimme sillä keskustaan, josta bussilla South Bostoniin. Red Line:n oli tarkoitus viedä meidät suoraan St. Patrick's Day-paraatiin, mutta ihmispaljouden johdosta se ei pysähtynyt sopivilla pysäkeillä, ja siksi tarjolla oli bussikuljetus. Ihmisiä oli todellakin paljon. Itseasiassa niin paljon, että meitä jo hieman porukkaa vanhempia ihmisiä suorastaan pelotti. Eipä tarvitse mennä uudelleen. Kävelimme takaisin keskustan puolelle ja menimme Mr. Dooley's-irkkupubiin syömään. Matkustimme hitaalla Greenline B-metrolla takaisin. Minä olisin ollut jo valmis hengähtämään, mutta V:n vahvasta kannustuksesta johtuen kävimme pienellä lenkillä Reservoir:in ympäri. Sitten veinkin V:n Cambridgeen. Hänellä oli siellä vuoden mittaisen MIT-koulutuksen loppusessio. Hän valmistui perjantaina.

Toinen viikonloppu käynnistyi iltaruoalla ja iltakävelyllä lähiympäristössä. Keli muuttui sateiseksi. Aivan pahimman kaatosateen ajan olimme mäen alla olevassa jäätelöbaarissa (New City Microcreamery). Huonomminkin olisi voinut olla.

Launtaina lähdimme pienelle reissulle. Keli oli ihanan aurinkoinen. Ajoimme Bostonin pohjoispuolelle aina Atlantin rantaan saakka, Halibut Point State Park:iin. Sieltä näkyi kaunis meri ja ei vastarantaa. Ajoimme rantaa pitkin pieneen kylään nimeltään Rockport ja menimme syömään sievään Fleur Cuisine-ravintolaan herkullista merellistä ruokaa.  Paikkakunnalla oli myös Tuck's Candy Factory, jossa oli ehkä maailman huonoin myyjä, mutta suklaata tarttui silti mukaan. Paluumatkalla piipahdimme TikTok:ista (*ei minulle) tutussa Kennedy's Cafe:ssa, jossa  olimme aivan viimeiset asiakkaat. Matka jatkui Burlington Mall-ostoskeskukseen, jossa myyjä kysyi, olenko E:n äiti, ja välittömästi kysymyksen jälkeen tunnistin hänet Alexan äidiksi. Tapaaminen oli sen verran hassu meille molemmille, että hän teki pilkkuvirheen, mikä johti erittäin edullisiin housuihin, sekä unohti poistaa niistä hälyttimen. Täyden päivän jälkeen katsoimme elokuvan illalla kotona.

Viimeinen sunnuntai alkoi aamulenkillä, jatkui V:n pakkaamisella, ja lopuksi aikaisella päivällisellä O'Hara's-ravintolassa. Pikku-O:kin lähti mukaan. Palasimme vielä kotiin ennenkuin V lähti Uberilla kentälle ja takaisin Suomeen. Olipa tosi mukava, että hän kävi! Näitä lisää!

Kohti huhtikuuta jo mennään. Maailmalta ja Suomesta kuuluu vain huolestuttavia uutisia. Taidanpa laittaa Netflixin päälle.

 

Iso-O:n kotonaollessa tapahtui paljon

Iso-O saapui perjantaina 27. helmikuuta yli viikon ajaksi kotiin. <3  Alkaen heti ensimmäisestä päivästä, hän nukkui niin yöllä kuin päivälläkin; vain nenä näkyi sohvapeiton alta. Syy tähän selvisi torstaina, kun kävimme lääkärissä muutama päivä maanantaina alkaneiden oireiden jälkeen. Hänella on mononukleoosi maksa-arvojen nousuineen ja lymfosyyttivoitoisine valkosolujen lisääntymisineen kaikkineen! Ja jotta tilanne olisi vieläkin monimutkaisempi, hänellä kasvoi nieluviljelyssä myös pieni määrä beta-hemolyyttisiä ryhmä C-streptokokkeja.

Aika ennen sairastamista

Paljon onneksi ehti tapahtua ennen sairastumista. ACC Indoor Championship-kilpailu oli tänä vuonna Bostonissa, Boston Collegen isännöimänä. Vaikka E ei enää olekaan rosterissa, ajattelin tilanteen olevan liian hyvä huomiotta jättämiseksi. Päätin siis mennä kolmipäiväisen kisan viimeisenä päivänä, lauantaina, siellä käymään. Iso-O ei ollut innosta soikeana lähdössä mukaan, mutta lähti kuitenkin. Hän sai palkinnoksi sosiaalisen kokemuksen. E:n parhaat juoksukaverit, Fitz ja Fox, monien muiden lisäksi olivat paikalla, ja Iso-O oli oikein elementissään heidän kanssa parveillessaan. Tästä tuli minulle todella hyvä mieli. Fox on toipumassa leukamurtumasta, jonka hän sai lenkillä kaatuessaan, ja nauroi hänen olevan E:n kanssa melkoinen tiimi huhtikuun Boston maratonilla (*selityksenä, E on varmaan ainoa mies, jonka kunto menee armeijassa huonompaan suuntaan). Olimme paikalla puolisentoista tuntia - tarpeeksi 3k-kisojen sekä poikien 4x400 metrin viestikisojen katsomiseksi. Tunnelma oli katossa New Balance:n hallissa erityisesti tiukan viestikisan parhaimpien joukkueiden juostessa. 

Iso-O:lla oli yhden kurssityön deadline samaisena lauantaina klo 12 yöllä. Hän oli sen äärellä aivan viimeiseen saakka. Valmiiksi tuli. Viikolla oli muutenkin kaikenlaisia käytännönasioiden hoitoa, joista tärkein, Yhdysvaltain veroilmoituksen tekeminen tuli hänellä tehdyksi ja postitetuksi. Hän tulee saamaan $250 takaisinpäin, mikä on tietysti kiva. Listalla oli myös CV:n päivittäminen, kesätöiden hakeminen, ja vuoden päästä tapahtuvan valmistumisen jälkeisen ajan alustava suunnitteleminen, mutta nämä jäivät taka-alalle sairastumisen hidastettua muutenkin aavistuksen vastahankaista prosessia. 

Kävimme O'Hara's:issa ensimmäisenä Iso-O:n lomasunnuntaina. Onneksi teimme niin, sillä jälkimmäisen viikonlopun suunnitelmat piti sairastumisen johdosta selkeästi kutistaa alkuperaisistä. Pikku-O ajoi meidät viereisen kadun varteen ylpeästi ajotaitojaan siskolle esitellen, ja kävelimme sisään tuttuun ravintolaan. Pöydän saimme heti. Meillä oli kaksi tarjoilijaa, mikä saattoi olla syy siihen, että ruokien koordinointi meni pieleen. Olimme häthätää saaneet alkupalat, kun pääruoat jo saapuivat. Pöytä oli täynnä lautasia. Positiivinen ongelma. Herkullista oli ja tunnelma kolmenhengen porukassamme mukavan leppoisa ja hyväntuulinen. Nämä ovat parhaita hetkiä.

Iso-O:n kotonaolo ei olisi perinteinen, ellei hänen elämänsä leviäisi koko asuntoon. Maanantaina kotiin töistä saavuttuani näin heti ensimmäisenä kollaasit, jotka olivat olohuoneen pöydällä, sohvilla ja lattialla. Niiden äärellä hän työskenteli jopa sairastamisen alettua. Ilmeisesti sen verran valmista tuli, että hän spontaanisti keräsi ne pois ennen jälkimmäistä viikonloppua.

Iso-O:n paikalliset kaverit ovat muualla, osa ulkomailla vaihdossa, osan kevätloma vasta tuloillaan, joten sosiaalinen aktiviteetti oli tavanomaista vähäisempää. Benin kanssa hän kävi kuulumisia vaihtamassa, mutta siihen se jäi.  Oli hyvä, ettei houkutuksia ollut liikaa, jotta aikaa levähtämiselle oli.

Sairastamisen aikaan

Hän tuli kipeäksi maanantain ja tiistain valisenä yönä. Sain viestin hänen huoneestaan:"mom i have a fever i think i'm dying Pikku-O:n pitää löytää uusi kyyti". Aloin kiinnittää asiaan lisääntyvästi huomiota, ja torstaina totesin nielurisojen olevan sen verran turvonneet, että laitoin hänet soittamaan yleislääkärilleen (Beth Israel Needham Primary Care). Hän sai ajan samalle iltapäivälle. Tarjouduin menemään mukaan, minkä hän otti vastaan helpottuneena. Yleislääkärinsä sijaan hän tapasi NP:n (Nurse Practitioner), joka minun tavoin ajatteli taudin olevan streptokokkitonsilliitti. Iso-O:sta otettiin pikanäytteet, jotka olivat negatiiviset tuolle sekä koronalle ja influenssalle että labrat, jotka illan aikana varmistivat niin mononukleoosin kuin sen komplikaationkin (maksa-arvojen selvä nousu). Hän oli saanut antibioottireseptin, ehtinyt yhden annoksen jo ottaa, ennenkuin laboratorioarvot varmistuivat. Seuraavana päivänä hänelle oli soitettu, kehotettu lopettamaan antibiotin (minkä hän oli jo tehnyt), sekä informoitu laboratoriotuloksista ja jatkosuunnitelmasta. Olin varsin tyytyväinen hänen saamaansa hoitoon. Tosin tilanne mutkistui nieluviljelyn tuloksen saapuessa sunnuntai-iltapäivänä. EBV:n lisäksi viljelmässä kasvoi pieni määrä beta-hemolyyttisiä ryhmä C-streptokokkeja. Nämä taitavat olla ns. kolonisaatiota vain ja sellaisena niitä kohtelemme, sillä antibioottihoito samanaikaisen mononukleoosin kanssa on melkoisen haastavaa.

Iso-O:n sairastaessa Pikku-O on ollut menossa päivittäin, luonnollisesti koulussa, mutta vapaa-aikanaan myös autolla. Autonkäyttö on aktivoinut hänet optimoimaan sen toimintaa ja hän vaihtoi avaimen patterin toimivaksi. Minä en edes tiennyt, että avaimessa oli vaihdettava patteri (*noloa tunnustaa, mutta auto-asiatkaan eivät kuulu kiinnostuksenkohteisiini). Sain myös luennon auton huonosta tehosta ja bensankäytöstä, johon vastasin olevani niistä tietoinen ja jatkavani tällä kärryllä niin pitkään kuin se kuljettaa. Erityisesti koska se toimii mm. hänenkin autouransa alkumenopelinä.

Televisiota katsoessani katseeni nousi sen yläpuolella olevalle hyllylle ja siellä olleeseen uuteen kuvakehykseen. Menin katsomaan sitä lähempää. Kuvassa oli Nathan. Kaveriporukka oli tulostanut useita kuvia Nathanista ja laittanut niitä jokaisen kotiin testatakseen, kuin nopeasti Nathan huomaa. Kuva on edelleen esillä, sillä pojat eivät ole meillä sen saapumisen jälkeen vielä vierailleet. 

Seniorivuoden kevät etenee. Pikku-O:n Prom-lippu tuli ostettavaksi ja promiin liittyvä suostumuslomake allekirjoitettavaksi. Mielenkiintoista, että lomake pitää edelleen allekirjoittaa minun toimestani, vaikka juhlija itse on täysi-ikäinen.

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, Pikku-O sai ilmoituksen, että hänen OP-tiliyhteytensä oli lukittu. Sen pystyy uudelleen avaamaan menemällä konttoriin henkilöllisyystodistuksen kanssa. No mepä piipahdamme! Laitoin oman OP-mobiilini kautta viestin ehdottaen, että hän voisi korjata asian sähköisesti esim Teamsin tai What'sApp:in kautta. On melkoisen invalidisoivaa menettää yhteys, joka toimii vahvana tunnistautumisena ja jonka kautta hän on ajatellut hoitaa raha-asiansa Espanjassa ja Ranskassa ennen Suomeen saapumistaan matkustaessaan. Yksiselitteisen vastauksen mukaan pelkästään paikalle saapuminen ratkaisee asian. Voisiko tämä kiusanpito loppua?!?

Jouduin pyytämään toipumassa olevan Iso-O:n avukseni työpäiväni johdosta, ja hän meni Pikku-O:n seuralaiseksi viisaudenhammasleikkaukseen (Wellesley Oral Surgery & Implant Center). Pikku-O otti leikkaukseen valmistautuminen ja sen jälkeisten ohjeiden seuraamisen vakavasti. Edellisenä päivänä hän joi ananasmehua, jonka oli googlannut auttavan turvotukseen. Leikkauspäivänä hän ei syönyt, eikä juonut mitään ennen toimenpidettä ja sen jälkeen kaikenlainen nieleminen oli todella hankalaa. Häneltä poistettiin kaikki neljä kerralla, kolme luusta kaivamalla, joten toipumista riittää. Hänelle määrättiin opioideja kipuun - jälleen annoin niiden jäädä apteekkiin - sekä antibiootti endokardiitin estoon. Kipua on tietysti ollut jonkinverran, mutta sitä enemmän häntä on harmittanut se, että syöminen on niin hankalaa.

Toipilastalossa juhlallisuudet jäivät minimiin. Jouduin itseasiassa perumaan syntymäpäiväaamupalani, johon olisivat meidän lisäksemme osallistuneet ystäväporukkani. Sain lahjaksi Pikku-O:n hankkiman ja isosiskon hyväksymän lompakon. Hän oli kuullut, kun olin asiasta puhunut kuukausia sitten. Hän oli miettinyt, minkälainen minulle sopisi ja harkinnut muutaman vaihtoehdon välillä. Sain sen kaupan ruskeassa pussissa ilman sen suurempia seremonioita maaoravaksi turvonneelta Pikku-O:lta ja kalpeana taustalla hiippailevalta Iso-O:lta. Ihan paras oli lahja! Colin toi meille lisäksi suoraan uunista ottamansa Foccacio-leivän, joka oli niin herkullinen, että molemmat toipilaat osallistuivat sen tuhoamiseen siten, että seuraavana aamuna herätessäni löysin vain tyhjän leipätason.

Ismo Leikola Perseverance Tour pysähtyi Bostonissa 8. maaliskuuta ja olin meille liput hankkinut, kun tiesin Iso-O:nkin olevan paikalla. En tietysti tiennyt, että seuralaiseni ovat suboptimaalisessa kunnossa. Olin ajatellut meidän menevän ravintolaan ennen näytöstä Haywardsien kanssa, mutta sen suunnitelman peruin. Pääsimme heidän kyydillään Bostonin Chinatowniin ja kävelimme siellä Wilbur-teatterille. Teatteri oli lähes loppuunmyyty keski-iästä ylospäin olevalle yleisolle. Iso-O bongasi joukosta ystävänsä Abbyn vanhemmat. Meillä oli Haywardsien kanssa liput siten, että he istuivat täsmälleen takanamme, vaikka olimme ostaneet liput erikseen. Hauska niin. Esitys alkoi paikallisen nuoren naiskoomikon esityksellä. Noin 15 minuuttia myöhemmin Ismo aloitti. Se oli aikamoista tykitystä klo 19.30-21, ja nauratti melkein koko ajan. Suosittelen harkitsemaan, kun mahdollisuus siihen aukeaa - hän esiintyy myös Suomessa säännöllisesti.

Samaan aikaan toipilastalon kanssa E:lla oli seikkailu itsellään. Hän haki ja sai viikon vapaata armeijasta ja käytti sen matkustamalla Espanjaan. Siellä hän tapasi ystävänsä Ashleyn opiskelukavereineen jakaen ajan Marbellassa ja Malagassa. Ilmeisen hauskaa oli ollut. Herätin hänet iltapäiväuniltaan hänen saavuttuaan Jyväskylään tänään sunnuntaiaamuna ennen varuskuntaan uudelleen ilmoittautumista.

Kelit ovat viikon aikana vaihdelleet lumisateesta toisensa jälkeen alijäähtyneeksi vedeksi, sitten vedeksi ja lopulta aurinkoiseksi ja melko lämpimäksi. Lumet ovat vauhdilla sulamassa. Sulamisesta ja uudelleenjäätymisestä aiheutui ajoittoin todella vaarallisen liukas juoksukeli. Kaaduin, vaikka olin ihan ylivarovainen, saaden molempiin polviin hurjannäkoiset asfaltti-ihottumat ja housuihin samalle kohdin isot reiät. Onneksi ei käynyt pahemmin. Vaihtuvien kelien lisäksi kello siirtyi tunnilla eteenpäin ja aamut ovat jälleen pimeitä. :( Ja, Iso-O lähti tänään toipilaana takaisin opintojensa pariin. Vein hänet Loganille aamupäivällä. Nyyhkis.

Uutiset eivät ole olleet kovin positiivisia viime aikoina. Israel ja Yhdysvallat hyökkäsi Iraniin ja koko Lähi-Itä on kaaoksessa. Sodalla on jo aivan lyhyessä ajassa ollut iso vaikutus hintoihin. Secretary of Homeland Security (sisäministeri?) erotettiin. Ja Epstein-saga jatkuu. Sellaista.

Lumimyrsky ja Pikku-O:n ajokortti

Ihan hirveä lumimyrsky meni ylitsemme maanantaiaamuyöstä myöhäiseen maanantai-iltaan jättäen meidät lumen peittämiksi ja aiheuttaen paljon sähkökatkoksia. Kaikki maanantain potilaskäynnit oli vaihdettu etävastaanotoiksi. Minun 13 potilaastani 7 jäi jäljelle. Se sopi hyvin, sillä päivä jäi mukavan väljäksi. Pikku-O:lla oli Snow Day. Hän kävi tekemässä alustavia lumitöitä myrskyn vielä riehuessa, mutta luovutti pian, haki pulkan sekä laskettelu- ja murtomaasuksensa, ja yritti löytää niistä parhaiten toimivat. Pulkka jäi lumikinoksen alle odottamaan lumen sulamista (*se on siellä vieläkin - vain pätkä narua näkyy, heh heh) ja laskettelusukset olivat liian painavat. Murtomaasuksilla hän lähti hiihtämään pitkin Commonwealth Avenue:ta. Myrsky laantui, ja pari tuntiset lumityöt teimme yhdessä naapurimme kanssa klo 19 alkaen (kuva). Kadun muutkin asukkaat olivat samassa hommassa. Muutama Boston Collegen opiskelijapoika kyseli iäkkäämmiltä asukkailta, josko voisivat olla avuksi. Aika kiva.

Poikkeustilanne jatkui vielä tiistainakin. Lunta oli niin paljon, että sen poissiirtämiseen meni enemmän aikaa kuin seudulla oli resursseja. Koulut, kirjastot, virastot ym jatkoivat kiinniolemistaan. Minun sen sijaan tuli ilmoittautua työpaikalleni. Tämä oli ok, sillä ruuhkaa ei ollut. 

Lumimyrskyn jälkeen

Jostain syystä johtuen minun piti todistaa työpaikalleni, tai oikeammin varmaan vakuutusyhtiöille, että E, Iso-O ja Pikku-O ovat minun jälkeläisiäni ja siten terveydenhuoltovakuutuksessa huomioitavia "dependents". Onneksi satuin löytämään syntymätodistukset ja vanhan virkatodistukseni, jotka sain ladattua systeemiin. Samalla huomasin myös, että Adobe Acrobatin viimeisin update aiheutti vanhan läppärini nikottelun. Läppärin iästä ja käyttöjärjestelmän vanhuudesta johtuen en enää pysty avaamaan pdf-tiedostoja. Asian pystynee kiertämään - googlasin - mutta tämä on itselleni viimeinen niitti aktivoitua uuden hankkimiseksi.

Iso-O allekirjoitti vuokrasopimuksen ajalle kesäkuu-toukokuu ja muuttaa neljän muun tytön kanssa lähelle Georgetown University:n kampusta. Hän löysi itselleen myös alivuokralaisen kesän ajalle, mikä on hieno juttu. Hänen piti maksaa ensimmäisen kuun vuokra sekä samankokoinen vakuusmaksu ennen helmikuun loppua ja ongelmaksi meinasi tulla hänen itsensä asettama päivittäisten rahasiirtojen raja. Tästäkin 'katastrofista' selvittiin.

Olin tilannut Stop and Shopin arki-illalle klo 18-20. Lumitilanteesta johtuen lasti saapui puolen yön jälkeen. Ihmettelen, etteivat peruneet kokonaan. Peruminen olisi sopinut oikein hyvin, sillä lastin myöhäinen saapuminen sotki nukkumaanmenoni täysin. Tuntui kurjalta myös kuljettajan osalta. Hän kertoi, että Stop and Shop oli määrännyt hänet jatkamaan reitillään, vaikka hän oli tuossa vaiheessa jo kuusi tuntia myöhässä ja yö pitkällä. Menimme Pikku-O:n kanssa molemmat kuljetusautolle ottamaan pussit suoraan häneltä, jotta hän säästi edes muutaman minuutin.

Pikku-O:lla oli perinteinen hiihtojoukkueen juhlatilaisuus, Nordic Banquet, Needhamin Mandarin Cuisine-ravintolassa 25. helmikuuta. Koska päivä sattui olemaan viimeinen ajoharjoitteluiltamme, lähdimme ajamaan ravintolaan niin aikaisin, että pystyimme entisten kotikatujemme alueella treenaamaan taskuparkkeerausta, peruuttamista ja ylipäänsä ajamista. Koska kadut olivat paljon normaalia kapeampia lumimäärän johdosta, kaikkea ei voinut treenata. Esimerkiksi auton kääntäminen 180 toiseen suuntaan ei tullut kysymykseenkään. Ruuhkasta johtuen ajomatka Needhan Streetin läpi kesti, ja kääntyminen ravintolan pihaan monikaistaisen tien yli ei onnistunut. Meidän piti tehdä aikamoinen ylimääräinen kierros. Ilta oli ollut mukava, seuraavat kapteenit ilmoitettu, ja ruokaa Pikku-O toi vielä kotiinkin.

Ajokoe, ajokortti ja vakuutus

Hain Pikku-O:n koululta 26. helmikuuta klo 14. Hän ajoi auton Watertown RMV:n taakse, paikkaan, josta ajokoe tyypillisesti alkaa. Kävelimme rakennuksen ympäri, sisään sen pääovesta, ja RMV:n Road Test alueelle odottamaan. Minuutin sisään virkailija tuli tarkastamaan, että meillä oli tarvittavat paperit mukanamme. Nämä olivat ajokoehakemus täytettynä, aiemmin saatu opetuslupa ("Learner's Permit"), testissä käytettävän auton rekisteriote ja minun ("Sponsor" eli ajokokeessa mukana olevan, yli 21-vuotiaan henkilön) ajokorttini. Paperit todettiin asianmukaiseksi ja koska auto oli jo oikeassa paikassa, pääsimme virkailijan ohjaamana heidän ovestaan autoon odottamaan. Ei siis tarvinnut kävellä pitkää rakennuksen kiertävää reittiä enää. 

Noin viiden minuutin päästä hyväntuulinen tummaihoinen mies saapui autolle. Hän pyysi Pikku-O:n ensin laittamaan hätävilkut päälle, sitten valot, vilkut, jarruvalot ja pyyhkimet. Hänen piti näyttää käsimerkit (oikealle, vasemmalle ja pysähdys) aukiolevasta ikkunasta sekä osoittaa, että käsijarru toimii, kun painaa kaasua. Auto oli todettu turvalliseksi ja asianmukaiseksi, ja lähdimme matkaan hänen istuttuaan Pikku-O:n vierelle.

Pikku-O lähti hienosti vilkkua näyttäen ja taaksensa katsoen liikkeelle. Ensimmäisenä hänen piti näyttää taskuparkkeeraus edessämme olleen auton taakse, erikseen testiä varten laitettujen liikennekartioiden sisään. Se meni hienosti. Pihatien päässä oli isolle tielle johtavat liikennevalot. En takapenkillä istuessani nähnyt niiden vaihtuvan vihreäksi ja spontaanisti huusin:"Stop!" Pyysin heti anteeksi, sillä sponsorin ei kuulu sanoa ja/tai osallistua kokeeseen lainkaan sen hylkäämisen uhalla. Hillitsin itseni jatkossa pakottamalla katseen sivuikkunasta ulos. Jälkikäteen käyttäytymiseni tietysti nauratti. Asia oli sen verran iso, että Pikku-O oli sen jakanut siskolleen. 

Isolta tieltä Pikku-O sai ohjeeksi kääntyä pienemmalle. Siellä hänen kuului näyttää muutaman kymmenen metrin mittainen peruutus, kolmen pisteen käännos, ja parkkeeraus ylä- ja alamäkiin. Matka jatkui takaisin isolle tielle ja sitä useiden liikennevalojen kautta ostoskeskuksen ympäri aloituspisteeseen. Pihatiekäännöksessä Pikku-O otti liian loivasti ja kääntyi vastaantulijoiden kaistan kautta. Se oli hänen ainoa virheensä. Koska niin oli, pienen opastuspuheen jälkeen arvioija totesi hänen läpäisseen kokeen, kirjoitti opetuslupapaperin taakse "Pass", ja kertoi oikean kortin saapuvan parin viikon sisään. 

Iloisella mielellä istuimme autossa hetken tapahtunutta makustelemassa. Sen jälkeen uuden ajokortin haltija ajoi meidät Needham Streetin AAA-toimistoon. Siellä hänet liitettiin autovakuutukseeni ja autolla-ajo virallisesti sai alkaa. Koska polkupyörä oli jäänyt Southille, hän ajoi meidät ensin sinne. Satuimme takaisin koulupäivän loppumisen aikoihin, mikä oli aavistuksen harmillista ruuhkan johdosta, mutta ilo uudesta ajokortista oli harmia isompi. Samalla, kun Pikku-O nosti pyörän autoon, hän poisti auton takana olleen "Student Driver"-magneetin, ja ajoi meidät kotiin.

Hänen ensimmäinen oma autoreissunsa ilman vieressä kiljuvaa äitiä tapahtui jokseenkin heti kotiin saavuttuamme. Yksi hänen kavereistaan ei ollut koskaan elämässään hiihtänyt, ja kavereiden yllyttämänä aikoi niin tehdä. Pikku-O ajoi Westoniin kannustamaan. Sieltä matka oli jatkunut vielä Dave's Hot Chicken-ravintolaan. Tietäen äitinsä hän laittoi viestin:"En elossa. On Dave's hot chicken" (*vapaasti suomennettuna:"Olen elossa. Olen Dave's Hot Chicken-ravintolassa"). Luonnollisesti olin jo alkanut miettiä kaikenlaisia skenaarioita, sillä aikaa hänen lähdöstään oli kulunut jo useampi tunti.

Nyt on kaikilla kolmella ajokortti ja jonkintasoinen ajotaito. Heidän ajouransa alku on hyvin erilainen omastani. Itse aloitin Jyväskylän 'ruuhkassa', he aloittivat yhdessä maailman kaaoottisimmassa paikassa, Bostonissa. Pikku-O lisäksi aloitti pahimpaan lumi-, liukkaus- ja pimeysaikaan. Kaikella tällä on toivottavasti taitoja nopeasti parantava vaikutus. Vakuutuksessani mukana oleminen auttaa heitä jatkossa, sillä kuuden ensimmäisen vuoden aikana vakuutusmaksut ovat huomattavasti korkeampia. Kun aikaa saa 'kulutettua' ennen oman auton hankkimista, tulee vakuutusmaksu heille tuossa vaiheessa siedettävämmäksi.

Iso-O saapui viikon mittaiselle lomalleen perjantaina. <3 Ajasta lisää jatkossa.