Vuosi sitten synttäriviikonloppunani olimme Cannonilla laskemassa. Rinteissä ja hissijonoissa oli jo väljää, mutta ravintola oli vielä tupaten täynnä. Maanantaina WHO julisti koronavirusepidemian pandemiaksi ja saman viikon torstaina oli lasten viimeinen koulupäivä. E:lta peruuntui SAT lauantailta ja aiheutti suurta murhetta. Minulla oli tuon jälkeen vielä muutama päivä poliklinikkaa sairaalalla ennenkuin kaikki sulkeutui. Maskeja, visiirejä eikä oikein mitään suojavarustusta ollut edes aivan etulinjassa oleville. Hurjaa aikaa. Vuodessa on moni asia muuttunut. Maskeista ja varotoimenpiteistä on tullut arkea ja uusi tapa tavata ystäviä on kehittynyt. Koulut löysivät huomattavan alkukankeuden jälkeen tavan tavoittaa ainakin tämän talouden teinit ja hybridimalli on antanut mahdollisuuden saada kokemusta molemmista. Vuoteen on mahtunut myös kaikenlaista hyvää kuten kiireettömyyttä, yhdessätekemistä, ruuhkan loppuminen (vieläkin työmatkani sujuu erittäin jouhevasti ilman pysähdyksiä, mikä on ihan hirveän suuri muutos), ja paljon muuta. Pikku-O mm. spontaanisti sanoi, että kesäloma oli kiva. Piti oikein tarkistaa, että hän tarkoitti kesää 2020. Pieniä asioita on oppinut arvostamaan enemmän ja isojenkin asioiden kanssa pääsen nopeammin perspektiiviin.
Koronavirus-rokotukset etenevät 2 miljoonan annoksen vauhtia päivässä ja tapausmäärät Yhdysvalloissa ovat tasaantuneet. Eivät ne ole enää laskussa, vaan nimenomaan tasaantuneet. Suomen kokoisessa Massachusettsissa on nyt hetki menty tasolla 1000-1600, mikä on toki paljon vähemmän kuin tammikuun 6000-7000 päivässä, mutta huolettaa kyllä. Erityisesti siksi, että Euroopassa Suomi mukaan lukien menee taas huonommin ja se saa kyllä minut miettimään, miten meidän kesälomamatkalle käy. Ja Iso-O:n riparille. Ja E:n armeija-ajatuksille. Onhan tämä kyllä aikamoista. Senkin ihmiset, kum ette osaa ottaa tätä tosissanne! Ja miten suurta tyhmyyttä osoittaa uhmaikäistyyppinen reaktio aikuisilta(!), jotka järjestävät maskienpolttotapahtumia lapsilleen.
Uutisissa ovat isoina asioina olleet pelkkien demokraattiäänien avulla hyväksytty 1.9 biljoonan (englanniksi trillion - 1,900,000,000,000) dollarin elvytyspaketti sekä Meghanin ja Harryn 2-tuntinen haastattelu, jota on puitu päivätolkulla sen monien perustavaa laatua olevien paljastusten johdosta. Isoimpina rasismiväitteet ja mielenterveysongelmien vähättely. Mielestäni haastattelun aiheuttama tunnereaktio on osoitus siitä, että maailma on muuttumassa monien samanaikaisten tapahtumien (ilmastonmuutos, pandemia ja toistuvat rasistiset tapahtumat) johdosta osittain arvaamattomalla tavalla suuntaan, josta paluuta entiseen ei ole. Mielenkiintoista.
E on viimein työskennellyt ahkerasti Ranska-hakemustensa äärellä. En ole yhtään pystynyt auttamaan, kun hakuohjelma on pelkästään ranskaksi ja on sekava ilman tätäkin yksityiskohtaa. Hän sai rajattua valintansa kymmenistä tuhansista mahdollisuuksista viiteen ohjelmaan, jotka kaikki ovat Pariisissa ja siellä olevassa kahdessa yliopistossa (Sorbonne ja Pariisin yliopisto). Enää pitää vastata kaikkiin viiteen, että miksi juuri sinne sekä laittaa arvosanat sisään. Deadline on jokseenkin nyt.
E pääsi lyhyellä varoitusajalla mukaan Blue Hills-vaellukseen (Senior Hiking) keskellä viikkoa, kun hän sai koulutehtävänsä puristettua edellisenä päivänä todettuaan, että hauskanpito seniorina ei saa mennä ohi, oli pandemia tai ei. Keli oli tosi kiva ja vaikka hänellä jäikin syöminen väliin, hän oli hyvällä mielellä. Pitkästä aikaa hän näki muiden lisäksi Saylorin, joka on ollut kaiken vapaa-aikansa laskuhommissa sekä Alexan, jonka piti toimia autonkuljettajana, sillä Saylor ajoi ylinopeutta ja nuoren ikänsä johdosta ("junior operator") sakon lisäksi kortti meni 3 kuukaudeksi hyllylle, hänen täytyy tehdä ajokoe uudelleen seka osallistua "road rage"-oppitunneille. Naurattaa ihan tämä tragikoomisuus. Jos hän olisi ollut pari kuukautta vanhempi (yli 18 vuotta), olisi hän selvinnyt pelkällä sakolla.
MCAS-testit ilmoitettiin tapahtuviksi ainakin Pikku-O:n kohdalla. Hän on ollut viimeaikoina murrosikäisen tyyliin herkkä loukkaantumaan. Tästä esimerkkinä tilanne, jolloin hän oli ensin tosi iloinen siitä, että oli saanut matematiikka-testinsä tehtyä todella nopeasti, mutta olikin sitten heti muistanut minun sanoneen, ettei saa kiirehtiä koulutehtävien kanssa, ja pahoitti mielensä. Meillä oli pitkä keskustelu tästä ja loukkaantumistaipumuksesta ylipäänsä ja luulen, että opimme molemmat jotain. Erilaiset omatoimiset projektit myös jatkuvat. Hän tuli kertomaan, että hänelle oli käynyt pieni virhearvio. Hän oli laittanut kylmään lasipurkkiin kiehuvaa vettä, ja se halkesi. Vesi oli valunut ihan joka paikkaan keittiössä. Sain kuulla tästä vasta sen jälkeen, kun kaikki oli siivottu.
Iso-O teki meille päivällisen. Söimme wokkinuudeleita. Tosi hyviä! Jopa Pikku-O antoi hänelle arvosanan A, vaikka yleensä kritisoikin vahvasti maustettua ruokaa. Hän päätti osallistua riparitapaamiseen, mikä jarjestyy etänä Suomen koronaongelman vuoksi, mutta tulee olemaan melko epäsopivaan aikaan (klo 3.30-9). Onneksi meidän kellomme on tuolloin jo siirtynyt (tämä tapahtuu tänä viikonloppuna) ja Suomen ei vielä, sillä muuten olisi ollut vielä tunnin huonompi ajoitus.
Iso-O halusi järjestää minulle syntymäpäiväviikonlopun pelkän syntymäpäivän sijaan ("Birthday Extravaganza", sanoi hän). Lauantaina hän teki meille poikien avustamana tofu-pinaatti-riisiruokaa (sitä, joka kesallä aiheutti kaikkien kolmen istumisen takarappusilla odottamassa minua kotiin), ja sunnuntaina E oli valmistellut minun hienon treenikelloni käyttökuntoon. Iso-O leipoi porkkanakakun, E teki Fetucchini Alfredon ja Pikku-O salaatin. Ilahdutti. Minut lisäksi todella yllätettiin Marthan perheen toimesta, kiitos Iso-O:n. Ovikello soi. Menin avaamaan vain nähdäkseni, että talon edessä oli pöytä, jonka päällä oli iso paketti, jonka päällä oli pieni muffinssi kynttilän kanssa. Koko perhe vanhinta poikaa lukuunottamatta seisoi pöydän takana ja lauloi minulle syntymäpäivälaulun. Paketista löytyi 15 tölkkiä Harpoons-olutta. Ihania ihmisiä!
Hienoa treenikelloani olen käyttänyt ihan koko ajan syntymäpäiväni jälkeen sekä päivällä että yöllä (kun se mittaa unenkin tehokkuutta). E oli laittanut oletusaktiivisuustasokseni matalimman mahdollisen, jotta saisin positiivista palautetta, kun pääsen päivittäin tavoitteeseeni. Hassu. Kellon johdosta olen jo muuttanut - hieman - tottumuksiani ja olen saanut sairaalalla portaiden ylös-alas-kulkemisella askelia ihan hurjia määriä. Lenkkeily vielä hieman odottaa. Tosin ei ehkä hirveän pitkään, sillä kelit yhtäkkiä muuttuivat oikein mukaviksi (+15-20*C) ja tekosyyni katoavat.
Viisumiurakka alkoi taas oikein kunnolla. Olen aika väsynyt hommaan. Tuntuu ihan tosi tyhmältä kerätä papereita ja todistuksia omasta erinomaisuudestani vain paperinkeräämisen vuoksi. Koen myös hirveän kiusalliseksi vaivata itseäni korkempitasoisia ihmisiä todistuspyyntöjen johdosta.
Minulla oli "Super Woman"-hetki, joka ei kestänyt kovin pitkään, mutta teki minut kyllä iloiseksi. Tunne oli aika vahva, ja sisälsi seuraavat onnistumiset. Olin selvinnyt kiireisen päivystyspäivän, lähettänyt viisi suosituskirjepyyntöä ja kymmeniä tiedostoja viisumishakuprosessiin liittyen, saanut päivällisen uuniin, hakenut urheilijat harjoituksistaan, valmistellut perunarieskat ja kattanut pöydän. Hyvä tunne. Sitten otin perunarieskat uunista ja eiväthän ne olleetkaan onnistuneet. Muutama potilastekstikin piti vielä tehdä. Tunne meni ohi. Palasin takaisin reaalimaailmaan.
Kävin silmälääkärillä. Voisin jo siirtyä moniteholaseihin lähinnä oikean silmän heikentymisen johdosta. Toisaalta, muutos on niin pieni, että voin jatkaa lukulasien kanssa. Täytyy tosin hommata niitä vähän enemmän ja opetella pitämään niitä aina mukanani. Iso muutos ihmiselle, jolla silmälasimaailma on uusi.
Päivystysvapaani alkoi. Perjantaikin vielä. Ja keli upea. Mukavaa.
No comments:
Post a Comment