Covid 19 - Jäimme tänne

Jäimme jo toiseksi kesäksi peräkkäin tänne menettäen mahdollisuuden läheistemme näkemiseen, Suomi-lomaan ylipäänsä sekä Iso-O:n rippileiriin (x2). Syynä ei ole se, ettemmekö voisi tulla Suomeen. Olemme kaikki kokonaan rokotettuja ja Suomen kansalaisia. Meidän ongelmamme satojen tuhansien samankaltaisessa tilanteessa olevien Yhdysvalloissa asuvien eurooppalaisten kanssa on se, ettemme pääse tänne takaisin, jos lähdemme. Kysyt ehkä, miksi pitäsi päästä, ja se on ihan validi kysymys. Vastaus ei ole yksioikoinen, eikä varsinkaan yksinkertainen, eikä minulla ole siihen ratkaisua. 12 vuotta pois Suomesta on pitkä aika, erityisesti täällä kasvaneille nuorille. Takaisin täytyy päästä. Toisin sanoen, ei ole mahdollista lähteä. Tilanne ei tule korjautumaan nopeasti. Yhdysvaltain Helsingin suurlähetystöllä on 15 kuukauden verran viisumihaastatteluja jonossa jo tässä vaiheessa, eikä jono ole lyhentymässä ennenkuin suurlähetystö aukeaa ja alkaa haastatteluja tarjota. Eivät kaikki jonossa olleet tietenkään enää viisumia tarvitse, mutta aika surkealta näyttää.  

Lasten peruselämään ja turvallisuuden tunteeseen näillä isoilla asioilla ei onneksi näytä olevan suurta vaikutusta. Hyvin meillä täällä menee. Ja se tuntuu minusta äitinä tosi hyvältä. Alla viimeisten päivien, näihin isojen linjojen asioihin liittymättömiä tapahtumia.

E on jatkanut penkkiurheiluaan hyvin intensiivisesti. Jos ei tule jalkapalloa, pyöräilyä tai jääkiekkoa, jopa tennis käy.  Parin viikon päästä alkavat olympialaiset. Televisio on jokseenkin koko ajan päällä. 

E:n OP-tunnukset tulivat ja hän sai sen asian hoidettua kuntoon, kiitos avuliaan OP Oulussa työskentelevän henkilön johdosta. Jee! Taas yksi huoli vähemmän. Hänellä on nyt mahdollisuus sähköiseen tunnistautumiseen Suomessa, mikä on iso asia, kun kutsunnat ovat ajankohtaiset ja muutenkin tietysti asia on tärkeä. "Minä teen isojen poikien hommia", sanoi hän ylpeänä.  

E sai todistettua amatööriurheilijastatuksensa NCAA:lle saatuaan lähetettyä SAT-, ACT-, ja High School Transcriptinsä sähköisesti ja saatuaan niiden perillesaapumisesta varmistuksen sekä saatuaan testitulokset Sickle Cell-statuksestaan ja TB;stä, molemmat negatiivisiä oletusarvon mukaisesti. Kuulin omasta "keski-ikäisyysradiostani" eli NPR:lta (National Public Radio, jota kuuntelen autossa), että Boston College opastaa urheilijoitaan brändinsä muodostamisessa. E oli tästä jo tietoinen saatuaan BC:lta sähköpostin asiaan liittyen. Tämä muutos johtui siitä, että oikeuden päätöksellä College-urheilijoilla on nyt oikeus korvauksiin, jos heitä hyödynnetään markkinoinnissa. College-urheilu on miljardibisnes Yhdysvalloissa. Urheilijat eivät niistä rahoista saa mitään. Paitsi epäsuorasti ne, jotka saavat urheilua varten stipendin. Yleisurheilua harrastavat eivät usein kuulu tähän, ei myöskään E.

Tietokoneen valinnassa hän on tehnyt hyvää työtä ja valinnut itselleen kandidaatin, minulle kerrottiin. Kuulen hänen perustelunsa ensi viikolla. En ymmärrä, miksi en jo nyt, mutten jaksanut vääntää. Vaatekaapin sisällön valinta ja College-huoneen sisustaminen ovat lisäksi olleet hänen mielensä päällä. Annoin ohjeeksi tehdä lista valmiiksi, kun ensi torstaina menemme IKEAan.

Iso-O pörrää ympäriinsä jopa hirveässä kaatosateessa. Hän sai tehtyä aivotärähdysseulan (mikä mielestäni täyttä humpuukia antaen väärän turvallisuuden tunteen vanhemmille) koulun urheilua varten. Hän myös aloitti pienten poikien (joskus tyttöjen) 'kesäleirin'. Hänellä on leiritettävänään naapurin 6-vuotias Chip, ja vaihteleva määrä muita lapsia. Ensimmäisellä kerralla oli Chipin samanikäinen kaveri ja kaverin 4-vuotias veli. Palkkaa hän saa 10 dollaria/tunti/lapsi eli melko hyvin, jopa hiljaisempina päivinä. Ensimmäisenä päivänä aktiviteetti kesti kuusi tuntia ja Iso-O koki olonsa sekä henkisesti että fyysisesti täysin loppuunimetyksi. Kaikki suunniteltu tekeminen oli tehty jo puolen tunnin jälkeen. Olin häntä tästä varoittanut. Seuraavana päivänä hän meni naapurin äidin kyydillä Doveriin perheen isoäidin luo, jossa Iso-O sitten piti seuraa Chipille ja Chipin samanikäiselle serkkutytölle. Päivä oli ollut paljon mukavampi ja tekemistä oli riittänyt. Se oli myös poikinut hänelle uuden perheen, johon hän meni perjantaina klo 8. Hän hassusti katsoi osoitteen siten, että luuli sen olevan Bostonissa. Onneksi keksi ennenkuin lähti metrolla aamutuimaan puksuttamaan. Oikea paikka oli Newtonin keskustassa. Vein hänet autolla, kun satoi kaatamalla (Elsa hurrikaanin rippeet tulivat meillekin saakka). Hyvin oli mennyt perheen 6-vuotiaan pojan kanssa.

Pikku-O on pelannut shakkia päivittäin konetta vastaan ja on saavuttanut aika hyvän tason. Hän teki uuden valomiekan puukepistä ja leipoi Brownies-suklaakakkua. Kirjastosta hän kävi hakemassa palapelin ja tilaamiaan kirjoja, mutta kyllä aika puhelimella ja tietokoneella pääosin kuluu. Hän raaputti puupöytään kämmenen kokoisen piirrustuksen. Mitään kunnon selitystä hän ei osannut kertoa. Hänen osaltaan on oikein hyvä, että intensiivinen päivystysjaksoni on ohi ja teemme jotain oikeasti yhdessä.

Sain ajokortin tänä vuonna ilman dramatiikkaa varaamalla ajan lähimpään AAA-toimistoon. Koska edelliset ajokorttini ovat jo jonkin aikaa olleen ns. Real-ID, en tarvinnut kuin vanhan ajokortin, AAA-kortin, passin, viisumin ja viisumijatkopaperin. Minusta otettiin taas kuva, mutta näkökykyä ei jostain syystä johtuen testattu. 20 dollarin maksun jälkeen sain käteeni väliaikaisen kortin, vaikka minulla on edelleen voimassa oleva vanhakin. Kun kysyin, mihin sitä tarvitsen, sanoi iäkäs virkailija, että se on hyvä olla, jos vaikka hukkaan vanhan. Hmm. 

Teinien kanssa kävimme pitkästä aikaa ajamassa. Osaavat hyvin kontrolloidussa tilanteessa. Kaduilla ja liikenteessä emme tietenkään ilman laillista lupaa ole olleet. Taskuparkkeeraus on edelleen se kaikkein haastavin ja muutama "Oops!" tapahtui, kun jarru ja kaasu menivät sekaisin, mutta homma etenee. Ja on arvokasta äiti-lapset aikaa.

Bazassa tein heräteostoksen, kun edessäni oli pino erivärisä Long Drink-tölkkejä. Lonkero ei koskaan oikein kuulunut menneisyyteeni, mutta jotenkin se tuntui nostalgiselta. E innostui aika paljon ja otti tölkeistä kuvan. Varmaan laittoi Snap Chatiin, hassu.

E on Bostonissa tapaamassa Michelleä, Mason-Ricesta jo neljännen jälkeen Wellesleyhin muuttanutta tyttöä, Iso-O Newtonin keskustassa tapaamassa Middle School-juoksukaveriaan Sarahia, Pikku-O pelaamassa (huoh!), ja minä lähden lenkille. Illalla pakkaamme, sillä suuntana on White Mountains-alue New Hampshiressa ja alueen korkeimman vuoren, Mount Washington, huippu. Palaamme.