Koronavirustilanne on taas kääntynyt huonompaan suuntaan ja uusien positiivisten päivittäinen määrä on 300 yläpuolella Massachusettsissa. Tämä huonontunut tilanne ei näkynyt lainkaan New Hampshiren puolella. Se ei tietysti ole suuri yllätys, onhan kyseessä New Englannin omalaatuinen osavaltio ("Live Free or Die"). Maskeja ei ollut kenelläkään Iso-O:aa ja muutamaa Mount Washingtonin huipun auto/junaturistia lukuunottamatta. Jätän siis koronan taakseni ja suuntaan reissuumme.
E lähti sunnuntaina aamusta Kritin, Kiranin ja Kritin poikaystävän kanssa New Hampshiressa olevaan Canobie Lake-huvipuistoon. Samaan, johon Brown Middle School normaalisti tekee retken 8. luokan päätteeksi. Kävin itse vielä lenkillä, Pikku-O kävi ulkoiluttamassa Holly-koiran ja Iso-O valmistautui muuten ennenkuin uunituoreet pizzat ja vaelluskamat auton takaboxiin pakattuina lähdimme itsekin ensin kohti huvipuistoa ja sieltä E kyydissä Woodstock Inn Brewery-ravintolaa. Täydensin olutvarastoni useilla panimon tuotteilla samalla kun E kannusti Italian jalkapallon Euroopan mestariksi paikan television äärellä muutaman muun asiaan vihkiytyneen kanssa. Ilman sen suurempaa odottelua (vrt. maaliskuu 2020, jolloin odotimme pöytää yli 1.5 tuntia) oli hyvä istua alas ja syödä tuhdisti. Iso-O valitsi Impossible Burgerin, E ja minä Chicken and Broccoli Alfonson ja Pikku-O Chicken Pesto Linguin. E maksoi visa-kortillaan keräten siten lisää pisteitä kohti ylimääräistä $200 bonusta 3% Dining in-bonuksensa lisäksi. Isoja rahoja opiskelijalle.
Olin valmistautunut siihen, että on jo pimeää, kun ajamme vuorialueen läpi, muttei ollutkaan. Ihanasti näkyivät Cannon Mountain, Lafayette Mountain ja monet muut kukkulat, kun ajoimme tieltä 93 tielle 3 ja sieltä edelleen tielle 2, jossa majapaikkamme, Mount Jefferson View-motelli sijaitsi. Se oli aika nukkavieru ja huone pieni, mutta näköala oli hieno, sänky oli kaikille, ja kylpyhuone, pieni keittiö ja televisio riittivät hyvin, kun tavoitteena oli ihan jokin muu kuin hotellilla oleskelu. Edes ulkoallas ei vetänyt kolmikkoa puoleensa toisin kuin ehkä olisi vielä muutama vuosi sitten.
Aamulla kaikki olivat autossa klo 7.15, mikä on aikamoinen saavutus nykyään mielellään pitkään nukkuville teineille. Ajomatkaa Pinkham Notchille oli yli 20 minuuttia, joten kaiken alkusäätämisen jälkeen olimme reput selässämme matkalla kohti huippua vähän ennen klo 8. Keli oli ihan hyvä. Ei satanut ollenkaan ja aurinkokin pilkisti. Pilviä oli kyllä sen verran, ettei tälläkään kerralla näkymä huipulta liikaa huimannut. Kävelimme ensin Tuckerman Ravine Trail:ia lähelle Hermit Lake-vaellustupaa, josta Lion Head Trailia pitkin jälleen Tuckerman Ravie Trailia aina huipuille (6288 feet = 1917 m) saakka. Aikaa meni 3.5 tuntia, mikä on ihan hyvin, kun korkeuseroa tuli noin 1300 metria. Ylhäällä on ravintola ja sinne pääsee sekä autolla että junalla, joten ihmisiä oli melko paljon. Vaelluspoluilla oli paljon hiljaisempaa.
Alaspäin menimme koko ajan Tuckerman Ravine Trail:ä pitkin, mikä oli aika jännää sen jyrkimmässä, melkein pystysuorassa kohdassa. Jäin porukasta jälkeen seuranani vain Pikku-O, joka hänkin olisi mennyt nopeampaa, ja en pystynyt pitämään yhtään taukoa ennen Hermit Lakea, sillä aina kun tavoitin isoimmat, lähtivät he iloisina eteenpäin. Tuossa vaiheessa olin kävellyt 2.5 tuntia tauotta. Muillahan oli ollut taukoja vaikka minkä verran minua odotellessaan. Teinejä nauratti, kun vastasin kysymykseen "Miten menee, äiti?" lakonisesti:"Ei hyvin" ja totesin, että tarvitsen kunnon tauon. Olin melkein huolissani, etten jaksa alas autolle. Ihana auringonpaiste kasvoilla ja upea naköala Tuckerman Ravinen seinamälle elvytti kipeät lihakseni ja mustuneet isovarpaani siten, että jaksoin kuin jaksoinkin teinien perassä lopun 2 tunnin matkan. Huomasin, ettei ole kiva olla porukan huonokuntoisin. Samalla olin tietysti hirmu ylpeä siitä, että kolmikko, Pikku-O mukaan luettuna, on sellaisia menijöitä.
Ajoin meidät takaisin motellille, jossa kaikki kävivät pesulla, Iso-O soitti teinipuhelun ystävälleen Israeliin (oli kuulemma tilanne päällä), ja sitten lähdimme kohti legendaarista Mr. Pizza-ravintolaa. Jouduimme hetken odottamaan pöytää, mutta saimme sitten paikan parhaan, ulkoterassilta tunturipuron varrelta. Kaikki ottivat alkuun pienet salaattiannokset. Pääruoaksi Pikku-O otti pekoniburgerin, minä ja E "All Dressed Burger"-annoksen ranskalaisilla, ja Iso-O Eggplant Parmigianan. E taas maksoi visa-kortillaan. Hieno oli ilta sinisen taivaan alla auringon paistaessa lämpöisesti. Vaelluskokemus alkoi tuntua pelkästään hienolta.
Seuraavana aamuna ei ollut kiire herätä, mutta ilman herätyskelloa olimme kaikki pystyssä heti kohta kahdeksan jälkeen. Hitaan aamupalan jälkeen oli tarkoitus ajaa Emerald Poolille hyppimään, mutta keli oli vaihtunut sateeseen ja raskaisiin pilviin, joten emme menneet. Ajoin meidät suoraan kotiin hieman huolissani siitä, että kipeät lihakseni eivät anna minun vaihtaa jalkaa kaasulta jarrulle tarpeeksi rapsakkaasti. Jokseenkin suoraan tavaroiden paikalleen laittamisen jälkeen E laittoi juoksukamat päälleen ja lähti 4 mailin lenkille. Minä hädintuskin pääsin portaita ylös tai alas. Iso-O teki saman 5 tuntia myöhemmin. Ei ehkä muuten olisi tehnyt, mutta kun juoksukaverit, Maya, Ali ja Emily odottivat. Aikamoisia ovat nämä teinit!
Kesäloman ensimmäinen matka on nyt ohi. Seuraavat pari viikkoa menevät kodin lähellä, kun olen itse töissä, ja Iso-O pitää kesäleiriään.
No comments:
Post a Comment