Venäjän outoja uutisia, New Yorkin matka ja kaikenlaista muuta

Venäjän vallankaappausyritys juhannuksen aikaan oli mielenkiintoista seurattavaa ja jätti epäilyksen, että kaikki ei ehkä ole aivan sellaista kuin näyttää. Tästä olemme kuulleet ja arvatenkin kuulemme vielä paljon lisää. 

Paikallisuutisiin kuuluu kolmen iäkkäämmän ihmisen löytyminen kuolleena kotoaan Newtonin Nonantum-kaupunginosassa johtaen moniin sahköpostiviesteihin mm. kirkolta, koululta ja kaupungilta. Hieman jätti huteran olon itselleni. Meillä kun takaovi on aika usein pitkiä pätkiä auki, kun joku meistä on jossain päin menossa aivan ihmeaikoihin.

Iso-O:n asioita

Iso-O heräsi sopivasti ennen puoltapäivää ehtiäkseen House of Tandoor-ravintolaan Jasonin kanssa syömään. Tunnin kotipiipahduksen jälkeen hän lähti Marthan kanssa edellisessä postauksessa mainittuun Lovely the Band-konserttiin ja oli aivan ylimielissään:"Best concert ever!".

Tyhjensin Iso-O:n vaatekaapin kaaosmaisen sisällön vaatehuoneen sängylle, jotta hän pystyi tekemään vaateinventaarion. Kaappiin sai laittaa vain sellaisia vaatteita, jotka joko lähtevät elokuussa mukaan tai ovat harvoin käytettäviä, mutta edelleeen käyttökelpoisia, ja siten säästettäviä. Kaikki muu meni joko eteenpäin laitettavaksi tai roskiin (rikkinäisiä tai huonokuntoisia). Roskiin vaatteita ei Newtonissa saa enää sakon uhalla laittaa (niille on erilliset luovutuslaatikot), mutta roskatasoiset tulkitsin sellaisiksi. Menemme Iso-O:n pyynnöstä viikonloppuna käymään Newtonin Swap Shopissa, joka sijaitsee kierrätyskeskuksella. Sinne viemme mm. kaiken tämän vaatemäärän.

Iso-O:n syntymäpäiviään varten olohuoneen kattoon kiinnittämät leveät serpentiinit, jotka ko. juhlien lisäksi koristivat Vappu-juhlaamme, E:n syntymäpäiväjuhlia sekä Iso-O:n valmistumista, on viimein otettu pois. Juhla-aika on ohi.

Iso-O on aloittanut syksyn kurssien valitsemisen sekä alkaa hieman orientoitua lähestyvään muuttoonsa. Viimein.

Pikku-O:n asioita

Pikku-O oli hellepäivänä jälleen Nathanilla uimassa. Onnea on lammen rannalla asuva hyvä ystävä! 

Keskellä yötä hän oli paistamassa jauhelihapihvejä ja tekemässä suklaakarkkeja. Keittiö on silti ollut aamuisin siisti aivan päinvastoin kuin aiemmin.

Pikku-O:n ensimmäiset kapteenitreenit olivat jo 26. kesäkuuta Cold Spring Parkissa. Sen lisäksi hän on päivittäin käynyt juoksemassa, kaatosateista huolimatta.

Yhteistä

IKEA-reissu oli maanantaina. Pikku-O:kin halusi lähteä mukaan, mikä oli kiva. Molemmat lähtivät suoraan yöuniltaan klo 12. Iso-O keräsi kaikenlaista ruoanlaittoon ja minihuoneeseensa tarvittavaa, mutta mekin Pikku-O:n kanssa löysimme 'tarpeellisia' tavaroita kotiin yli 250 dollarin verran.   

Visa-kuvien ottaminen on ollut aikamoinen ponnistus. Jopa sellainen, että nostin jo käteni pystyyn kertaalleen, toisen yrittämisen jälkeen. Motivaatiokerroin on meillä kaikilla kolmella ollut negatiivinen. No, tarina jatkui mutkikkaana 29. kesäkuuta, kun menimme ensin kolmannen kerran CVS-liikkeeseen, jossa olisimme saaneet kuvat otettua - minun puhelimellani(!) - mutta työntekijä ehdotti sellaista, että otamme kuvat itse ja printtaamme paljon halvemmalla. No, sehän ei viime vuonna onnistunut ollenkaan. Koska Iso-O:lla on hieno järjestelmäkamera, tulimme kuitenkin kotiin yrittämään. Yrittämiseksi se jäi. Varjoja tuli kaikkiin kuviin, värit olivat oudot ja valo ei riittänyt. Meinasimme taas luovuttaa, mutta sitten kuitenkin yhteistuumin lähdimme Wabanissa olevaan valokuvausliikkeeseen (vinkki Marthalta), jossa saimme ensin kuulla, että ajanvaraus pitäisi olla, mutta sitten pienen odottelun jälkeen homma onnistui. Iso-O sanoi olevansa henkisesti niin uupunut, että tarvitsee päiväunet. Minä kiittelin vuolaasti kuvien ottajaa. Nyt on hienot!

Vein huonekasvit ulos kesäkuun puolivälissä, kun viimein alkoi näyttää, että lämpöä riittää öisinkin. IKEA-käynnin jälkeen vaihdoin ne kaikki isoihin ruukkuihin ja laitoin ruukut pulkkien päälle, jotta keräävät sadevettä silloin, kun olemme poissa.

Leikkasin nurmikon puolivahingossa lenkin jälkeen. Se on ihan mukavaa hommaa sähköleikkurilla. Heti, kun 10 minuutin värkkäämisen jälkeen keksin, miten se menee päälle. Ukkonen jyrisi, ja auton kohdalla satoi, kun auringonpaisteessa noin 3 metrin päässä leikkasin. En kastunut. Outoa.

Minulla on aika paha maskin aiheuttama "Maskne". Ajattelin, että se häviää, kun maskia ei enää ole tarvinnut jatkuvasti käyttää. Ei ole hävinnyt. Iso-O on antanut ohjeen mennä ihotautilääkärille tai tehdä edes jotain sanoen:"Your face is screaming, please!"

Olen aika ajoin saanut Stroke-lehdeltä pyyntojä toimia käsikirjoitusten arvioijana, mutta erilaisiin syihin viitaten välttänyt niitä usean vuoden ajan. Nyt koin tarpeelliseksi nähdä vaivan ja muutaman tunnin uurastuksen jälkeen sain arvioni lähtemään. Toisin sanoen, aivan hirveän hankalasta hommasta ei ole kyse, mutta jotenkin se on viimeisten vuosien aikana tuntunut liialliselta. Nyt meni hyvin. 

Kävin päiväreissulla New Yorkissa tapaamassa lääkiskavereitani O:a ja M:aa sekä heidän jo nuoriksi aikuisiksi kasvaneita lapsiaan. Lähdin klo 5 metrolla kohti South Stationia, josta klo 6.30 lähteneellä bussilla kohti Manhattania. Tapasimme heti bussilta saavuttuani ja kävelimme Grand Central-terminaalille, josta Stephen A. Schwarzman-rakennukselle, joka on New Yorkin kirjaston päärakennus, ja edelleen jatkuvasti kehittyvälle High Line:lle.  Kävimme syömässä Zoob Zib Thai-ravintolassa. Hyvät annokset ja hinnat oikein kilpailukykyiset. Suosittelut! Kiva päivä ja ihanat ihmiset, mikäpä sen parempaa. Klo 18.40 lähteneellä bussimatkalla jouduin todistamaan tummaihoisen naiskuljettajan huonoa käytöstä. Hän latasi heti lähtiessä tiskiin säännöt matkan ajalle, joista yksi oli puhelimen käyttökielto. No, yksi mies ei tätä noudattanut sillä seurauksella, että nainen agressiivisesti pysäytti bussin kahdesti moottoritien varteen ja uhkasi soittaa poliisit paikalle. Tämän seurauksena toiset matkustajat alkoivat huutaa kuljettajan vaarallisuudesta ja kaikkien meidän tarpeesta päästä perille määränpäähämme. Hän puhisi, palasi paikalleen ja ajoi bussin renkaat vinkuen välillä pelottavankin kovaa, mutta perille pääsimme jokseenkin aikataulun mukaisesti noin klo 23.40. En halunnut jäädä South Stationille odottamaan ensin punaista linjaa vaan kävelin hiljaisen Bostonin keskustan läpi Boylston-asemalle ja onnenkantamoisella ehdin juuri sinne saapuneeseen vihreän linjan D-metroon ja sillä pikavauhtia kotiin. Seuraava päivä meni fyysisesti toipuessa, mutta mieli oli virkeä.

Päivystysvapaani on ohi ja etäpäivä jo ohi. Huomenna fyysisti takaisin. Edessäni on elämäni ensimmäisen Tuberous Sclerosis-diagnoosin antaminen 19-vuotiaalle perusterveelle College opiskelijalle.