Ensilumi satoi 5. päivä joulukuuta ja pysyi maassa muutaman päivän ennen sulamistaan. Paljon sitä ei tullut toisin kuin suurten järvien ympäristössä, jossa lunta tuli yli 1,5 metriä. Minua ei harmita muuta kuin Pikku-O:n ja muiden hiihtäjien puolesta. Edellisten vuosien tapaan toivon paljon lunta Westoniin ja ei juuri lainkaan Newtoniin.
Hän on käynyt muutenkin päivittäin hiihtämässä, oli treenit tai ei. Sukset vaan reppuun ja 8 km suuntaansa pyörällä, 16 km hiihtämistä ja sama takaisin. Reipashenkistä. Lauantaina hänellä oli ollut kavereitakin (Dashiel, Nathan ja Rohan), mutta hän on yleisesti mennyt muiden aktiivisuudesta välittämättä.
Pikku-O on pitkään puhunut tarvitsevansa uudet sukset ja itse asiassa otti käyttöönsä Iso-O:n sukset. Samalla hän spontaanisti myi omat suksensa omalla antamallaan hinnalla ($30) Dashielin pikkusiskolle. Tämä tapahtui ennenkuin hänellä oli mitään tietoa omista uusista suksistaan (*menemme huomenna ostamaan). Kuultuani asiasta pyysin häntä jälleen kerran keskustelemaan ensin kanssani ennenkuin asiat jo menevat eteenpäin. Hän taas lupasi - ja lähti halauksen jälkeen illanviettoon Dashielille. Tämä johti siihen, että Dashielin äiti, joka oli selvästi enemmän kartalla suksien arvosta päätyi maksamaan hänelle $75. Se tuntuu minusta hyvältä, sillä totta on, että Pikku-O on parissa vuodessa muuttunut isommaksi lihaskimpuksi ja pari vuotta vanhat sukset eivät siten enää aja asiaansa. Ne olisivat olleet ylimääräiset meille.
Istuimme yhdessä alas ja katsoimme ensi kevään testipäivät ja -paikat valmiiksi. Samalla istumalla Pikku-O ilmoittautui molempiin, SAT- ($68) ja ACT-testeihin ($69). Ensimmäinen on maaliskuun 8.
päivä Southilla ja toinen huhtikuun 5. Northilla. Niihin pitäisi nyt
sitten valmistautua. Huoh! Hän periaatteessa tietää, miten. Khan Academy:ssa on mahdollisuus valmistautua juuri niin syvällisesti kuin haluaa.
Yhden illan hän käytti läksyjen ja testitreenien sijaan pastan valmistamiseen. Siis pastan, ei kastikkeen. Se onnistui paljon edellistä kertaa paremmin. Hän kysyi, mitä sanoisin, jos hänestä tulisi "Food truck owner in New York City" (*suora lainaus). Sanoin, että mikäs siinä, mutta pidetään Plan B kuitenkin mielessä.
Hiihtojoukkueen ensimmäinen Team Dinner tilaisuus on tänä iltana meillä. Iloista pulputusta kuuluu oman huoneeni oven takaa.
E, Max (joka sivumennen sanoen juoksi BC:n 600 metrin ennätyksen 1:18.70 min), ja Ian (E:n ranskalainen huonekaveri) saapuivat meille lauantai-illan aloitukseen ennenkuin jatkoivat eteenpäin varsinaisiin kaudenaloitusjuhliin. Pääjuhla, joka viime aikaisista tapahtumista johtuen rajoittui vain yli 21-vuotiaisiin, oli tyttöjen juoksija Roshnin luona. E tarjosi pojille mm. terästettyä glöginkorviketta. Hauskaa tuntui pojilla olevan. Max:kin uskaltautui juttelemaan minulle huomattavasti aiempaa enemmän, kun onnittelin häntä hienosta juoksusta. Sain pääjuhlasta keskellä yötä puhelun E:lta. Hän kysyi, josko lähtisin heitä viemään Bostoniin yökerhoon. En lähtenyt.
Yhtenä päivänä Iso-O soitti vain todetakseen, että hänellä on liikaa tekemistä. Hän ei varsinaisesti ollut asiasta huolestunut; halusi vain jakaa tilanteen. Totesin itsestään selvyyden "yksi asia kerrallaan", ja hän lähti hyvällä mielellä jatkamaan.
Sain viimein ilmoitettua Harvard Pilgrim-vakuutusyhtiölle, että Iso-O on muualla opiskelemassa. Siitä on etua siten, että hänellä on nyt oikeus saada apua myös vähemmän kiireellisiin asioihin DC:ssä. Tämä tuli mahdolliseksi vasta syksylla, mutta olisin tietysti voinut hoitaa kuntoon jo kuukausia sitten.
Glöginkorvikejuomaa (Winter Wassail) kävin hakemassa perinteisesti Trader Joes:ista Burlingtonista. IKEA:n glögi olisi tietysti parempaa, mutta en viitsi sitä varten vain lähteä IKEA-reissua tekemään. Tämä korvike maistuu yllättävän hyvältä ja toimii ko. tehtävässään tarpeeksi hyvin.
Mikroaaltouuni alkoi pitää hirveää ääntä, eikä lämmittänyt sinne
laittamaani juomaa. Kun se sitten rupesi haisemaankin, otin sen nopeasti
seinästä ja totesin käyttökelvottomaksi. Meilla oli onneksi toinen
samansorttinen kellarissa. Pikku-O haki sen ja asensi paikalleen. Hän iloisella naamalla kysyi, josko hän saisi purkaa vanhan
mikron ja katsoa, mikä siinä meni rikki. Tälläisen kiinnostuksen täytyy
olla sisäsyntyistä - minulla ei käynyt mielessänikään. Hän värkkäsi
tunnin verran sen parissa. Hänen
toimintansa johdosta se oli helpompi hävittää. Monta osaa meni suoraan kierrätykseen.
Juuri ennen päivystysviikkoani meidän piti pakata kaikki poliklinikan kamat laatikoihin ja ottaa tärkeät tavaramme pois sairaalalta. Neurologian poliklinikka nimittäin muutti 41 Mall Road-sairaalalta 29 Mall Road-rakennukseen noin 400 metrin päähän ja affiliaatiomme muuttui Burlington-sairaalalta Beverly-sairaalaksi. Outoa. Beverly-sairaala nimittäin sijaitsee 35 kilometrin päässä. Molemmat kuuluvat Beth Israel Lahey Health-sairaaloihin, joten päältäpäin muutosta ei näy. Tilat ovat juuri remontoidut ja siten kivat. Meillä on kaikilla sähkökäyttöinen "standing desk" ja pieni oma huone. Menetin huonekaverini, mutta en oikeasti. Huoneeni on hänen ja toisen stroke lääkärin, Collinin välissä. Razaz, sudanilaislähtöinen entinen huonekaverini, ei tosin ole hetkeen töissä. Hän sai muutama päivä sitten ensimmäisen vauvansa. Kyllä, hän on minua reippaasti nuorempi.
"Miten oli sinun päivä, äiti?" Ihana kysymys, jonka nykyään saan päivittäin. Yleensä pystyn vastaamaan, että aivan hyvä päivä on ollut, mutta nyt päivystysvapaalla ollessani se on erityisen helppoa.
Uutisissa on viime aikoina seurattu United Healthcare-vakuutusyhtiöpomon murhaa, murhaajan viikon mittaista etsintää sekä sen jälkeen ihan kaikkea ko. henkilöön liittyvää. Toisena maailmanlaajuisesti paljon isompana on käsitelty Syyrian vallankumousta, mikä on tietysti aikamoinen juttu.
No comments:
Post a Comment