Kaksi viikonloppureissua - Washington DC ja Sugarloaf Mountain - ja viikko kotona välissä

Kaksi reissua eri suuntiin itärannikkoa ovat takanamme. Alla ne ja välissä olleen viikon kiireitä.

Washington DC 

Lähdimme Pikku-O:n kanssa ajamaan lauantaina 9. toukokuuta puoli kymmenen aikaan vaihtelevassa kelissä. Mukaan pakkasimme Iso-O:n polkupyörän. Pikku-O ajoi koko matkan pitäen taukoja tankkauksen aikaan Connecticutissa, hampurilaistauon aikaan pari tuntia myöhemmin New Jerseyssä ja vielä kertaalleen Marylandissä. Ajomatka meni melko jouhevasti aivan loppua lukuunottamatta. DC:n lukemattomat kamerat ja minun aiemmat sakkolappuni aiheuttivat sen, että matka eteni etananvauhdilla, "Granny-driving" siten, että Pikku-O puhisi hermostuksesta, mutta piti tärkeänä, ettei sakkolappuja nyt tule.

Saavutimme Georgetownin portin noin puoliseitsemän aikaan. Iso-O tuli Thomasin kanssa meitä sinne vastaan. Keli oli eteläisen aurinkoinen ja kostea siten, että tiukkaan paikkaan auton taskuparkkeerannut Pikku-O oli aivan hikinen. Ensitapaaminen Thomasin kanssa ei siis ollut liian virallinen. Kävelimme porukalla ensin viemään polkupyörän kesäsäilytykseen ja sitten Iso-O:n huoneeseen, jossa pakkaamista ei ollut Iso-O:n tyyliin sopien tehty vielä yhtään. Kävi myös nopeasti ilmi, että kamat eivät ole menossa ensi vuoden asuntoon vaan matkaavat mukanamme Bostonin seudulle. Olin tätä toki jo ounastellutkin, sillä taidan tuntea tyttäreni aika hyvin.

Iso-O pyysi meitä menemään syömään sillä välin, kun hän Thomasin kanssa pakkaisi kamat. Menimme läheiseen Chipotle-ravintolaan, jossa Pikku-O tilasi minullekin sopivan ruoan istuessani pöydässä odottamassa. Puoli yhdeksän aikaan Iso-O ilmoitti, että valmista on. Ajoimme auton portilta kampukselle sisään ajatuksella ajaa se aina asuntolan ovelle saakka. Tämä kuitenkin torpeedoitui noin 200 metriä aiemmin poliisiauton blokattua tien - kampuksella oli muitakin poismuuttajia vielä tuohon aikaan illalla. Jäin auton kanssa odottamaan, kun Pikku-O käveli auttamaan muutossa, ja parilla erillisellä käynnillä he (Iso-O, Pikku-O ja Thomas) kantoivat kaiken auton vierelle ja sinne sisään. Minun oli vain tarvinnut varmistaa, että yksi takapenkki on istuttavassa kunnossa - kaikki muu tila todellakin tarvittiin Iso-O:n kamoille. Pakkaamisen jälkeen ajoimme auton jälleen parkkiin pääportin viereen (siellä on kahden tunnin paikkoja ma-la 7-21), johon se sai rauhassa jäädä yön yli odottamaan sunnuntaiaamupäivän lähtöämme. Iso-O päästi meidät asuntolaansa, ja lähti saattamaan Thomasin omaansa ennenkuin tuli takaisin lähtien tuossa vaiheessa vielä Pikku-O:n kanssa hampurilaiselle. Minä jo nukahdin ennenkuin he puolen yön aikaan saapuivat. Iso-O tuli omaan huoneeseensa huonekaverin jo tyhjäksi jättämään sänkyyn ja Pikku-O nukkui yhteisen tilan sohvalla. Italialaiset huonekaverit kävivät siivoamassa omaa huonettaan jossain välissä yöllä, menivät takaisin juhlimaan, ja aamusta nukkuivat siten, etten heitä koskaan tullut tavanneeksi.

Sunnuntaina oli upea aurinkoinen keli. Huone piti luovuttaa siistinä klo 10 mennessä, mutta me olimme valmiita yhdeksältä. Autoon piti saada vielä mahtumaan patjanpäällinen, kolme isoa peittoa ja lukematon kasa tyynyjä. Lähdimme Pikku-O:n kanssa hakemaan aamukahvit ja bagelit Call Your Mother-kahvilasta samalla, kun Iso-O kävi palauttamassa fyysisen avaimensa.

Lähdimme ajamaan klo 9.30 tietäen, että tankata täytyy aika pian. Granny drivingin etuna oli se, että kyydissä olija ehti mukavasti nähdä ympärilleen. National Mall:in perinteisten nähtävyyksien lisäksi tuli Pentagon ja upea Potomoc-joki nähtyä oikein kunnolla. Pian olimme jo Marylandin puolella ja pikainen tankkaus onnistui (hinnat matkalla vaihtelivat yhteensä kolmen pysähdyksen aikana 4.79 - 4.69 - 4.49 dollarin välillä - Pikku-O kauhisteli joka kerta:"Yli 50 dollaria!"). Liikennettä oli lisääntyvästi ja pyysin meille sen johdosta uuden pysähdyksen New Jerseyn puolella.

Perinteiseksi muodostuneella tavalla pidimme myöhäisen lounastauon Connecticutin Stamford Diner:issä. Samoin kuin kaksi vuotta aiemmin osuimme sinne äitienpäivälounaan aikaan - paikka oli aivan täynnä. Söimme hyvin ja tuhdisti - annokset ovat amerikankokoisia - ja jatkoimme matkaa noin tunti myöhemmin.

Loppumatka sujui jatkuvasti lisääntyvässä liikenteessä yhden tankkaustauon pysäyttämänä ja kotiin saavuimme noin klo 19. Oli vielä valoisaa, ja purimme auton samalla vauhdilla, tosin vain olohuoneen nurkkaan odottamaan sitä, että Iso-O:n viimeisin paperi tulisi lähtetyksi maanantai-iltana 11. toukokuuta.

Arkipäivät välissä

Maanantaina Pikku-O lähti aikaisin kouluun, sillä edessä oli AP-Calculus. Se oli aiempien tapaan mennyt "ihan hyvin". Välipäivät olivat koulua lukujärjestyksen mukaisesti seuraten perjantain AP-Environmental Science testiä. Päivä sitä ennen hän heräsi pää ihan vinossa kovasta niskakivusta kärsien. Se meni onneksi ohi kipulääkkäillä, hieronnalla ja venyttelyllä.

Pikku-O:n Prom Date oli lähettänyt hänelle kuvan puvustaan, mikä viimein aktivoi hänen ajattelemaan omaa pukusuunnitelmaansa. Hän laittoi päälleen tumman pukunsa ja totesi sen "fits like a glove", minkä vuoksi sopivamman hankkiminen tavalla tai toisella tuli monta astetta tärkeämmäksi. Hän oli kuitenkin piipahtanut ostamassa itselleen uuden valkoisen paidan ja useita eri näköisiä kravatteja, jotta plan B, vanhan puvun käyttäminen, olisi mahdollinen. Vuokraushintoja vertaillessamme ja Pikku-O:n toive sinisestä puvusta smokin sijaan huomioiden päädyimme silti uuden puvun ostamiseen - varsinkin, kun sen sai näppärästi tilattua netistä kotiin tuotuna. Se - ja siihen sopivat kengät - saapuivat muutamassa päivässä ja olivat hänelle oikein sopivat.

JV-DCL kilpailu oli Walthamissa 12. toukokuuta kauniissa kelissä. Se oli mukava siksikin, että kilpailu jäi minun yleisurheiluäitiyteni viimeiseksi. Pikku-O juoksi 800 metriä ajalla 2:15 min tullen toiseksi ja oli hyvällä mielellä. Hän jopa ehti juoksunsa aikana huomioida siskonsa siten, että heitä molempia nauratti. Iso-O jutteli hetken tyttöjen avustavan valmentajan kanssa, ja lopuksi tapasimme poikien valmentajan vaimon, jolle Pikku-O palautti kilpapaitansa.  

Iso-O alkoi heti maanantaiaamusta ja jatkoi koko päivän oman historiapaperinsa työstämistä. Viime minuuteille se meni, mutta tuli lähetetyksi. Kesäloma virallisesti alkoi tuolloin. Kesäloman alkuun kuului tavaroiden 'järjestämistä' Iso-O:n tyyliin sopien siten, että ensin kaikki näytti pahemmalta ja sitten mitään ei olisi tapahtunut, ellei sopivaa syytä olisi löytynut. Onnekseni sellainen löytyi.  Hän nimittäin lähti Worcesteriin perjantai-iltana pikaisesti tapaamaan siellä kilpailureissulla viikonloppua viettänyttä Thomasia sopien jo sunnuntai-illan vierailusta meillä(!). Tämä aiheutti sen, että tavarat löysivat hienosti paikkansa ja paljon saimme määrää pienennettyäkin.

Iso-O kävi Watertownin RMV-toimistossa näyttämässä Social Security-korttinsa, jotta jatkossa ajokortin uusiminen onnistuu helpommin. Melkein kysymättä ja yllättäen hän sai samalla ajokorttinsa uusittua Pikku-O:n tyyliin viisivuotiseksi. Sen pitäisi saapua parin viikon sisään.

Alaska-järjestelyt ovat edenneet siten, että hänellä on kaksi moduulia varattuna (vastaavat Suomen Hygieniapassia ja Anniskelupassia) ja lento Seattlen kautta Fairbanksiin toukokuun aivan viimeisenä päivänä. Vielä paljon pitää tapahtua, mutta jostain pitää aloittaa. Chicken, Alaska, ole valmis!

Minä kävin silmälääkärissä, jossa tilanteeni todettiin vakaaksi, mutta sellaiseksi, että toimenpidettä aletaan hieman selväsanaisemmin minulle suositella. Varasin puolivuotiskäynnin, mutta mietin, josko kuitenkin päätyisin operaatioon sen sijaan. Mitäpä sitä seurannassa käymään, jos tilanne ei odotusarvon mukaisesti tule muutoin korjautumaan.

Iloitsin liian aikaisin oikeusjuttuni katoamisesta. Ei ole kadonnut. Minusta on nyt tehty virallinen valitus. Mikäli en olisi pyytänyt lakimiehiä hyväksymään tietoa puolestani, olisi joku tullut minulle paperin tuomaan fyysisesti joko työpaikalleni tai kotiin. Koska - tietysti - annoin heille valtuudet ottaa tiedon vastaan, he hoitavat asiaa puolestani ensin - näin minulle kerrottiin - vastaamalla kaikkiin väitteisiin ne kieltäen, ja sitten jatkamaan asian kaipaamalla tavalla. Seuraava askel on se, että saan käsiini kirjeen, joka käsittelee minun osuuttani asiassa, ja voin sen jälkeen tarvittaessa jutella lakimiesten kanssa uudelleen. Minulla on mahdollisuus vakuutusyhtiön tarjoamaan terapiaankin, jonka otan mielelläni vastaan. Kurjalta tuntuu olla tässä tilanteessa, mutta yritän muistuttaa itseäni lakimiehen rauhallisella sanomisella:"We will get you through this".

Sugarloaf 

Heräsin spontaanisti ihan hirveän aikaisin, mikä oli hyvä, sillä ehdin hyvin lajitella poismenevää kamaa pinoihin Iso-O:n vietäväksi Swap Shop:iin vielä ennen lähtöämme. Pikku-O kömpi ylös yhdentoista jälkeen ja lähti Iso-O:n saavuttua Swap Shop:ista vielä viemään posteria Oliverille sekä hakemaan sinne unohtuneen lompakkonsa. Ajatus oli lähteä ajamaan klo 12, mutta se hieman viivästyi, ja olimme liikkeellä noin tunti myöhemmin. Pikku-O ajoi yhden bensatauon pitäen edeltä valitsemaani ravintolaan Farmingtonissa, The Homestead Kitchen and Bar. Söimme siellä seuraavaa päivää ajatellen pastaa, joskin Pikku-O otti lisäksi kaksi settiä tortilloja, minä alkusalaatin, ja Iso-O söi salaatin lisäksi hampurilaisen.

Farmingtonista oli noin 50 minuutin matka Sugarloaf-hiihtokeskuksen ala-asemalle, jossa oli numerolappujen ja oheistuotteiden hakeminen klo 15-19. Ehdimme viimeisten joukossa. Hotellimme, Sugarloaf Mountain Hotel, oli aivan ala-aseman vieressä, joten majoittuminen oli helppoa. Huoneeseen päästyämme seuralaiseni jämähtivät sängyilleen, eivätkä innostuneet ehdotuksestani ajaa maratonin lähtöpaikkaan tai edes mennä ulos kävelemään. Menin itsekseni. Mieleni oli nostalginen, sillä olemme viimeksi olleet siellä aikana, jolloin elämämme oli suuressa muutoksessa, ja koin kävelyn jotenkin puhdistavaksi. Saavuin takaisin, kun aurinko oli laskemassa. Pikku-O oli jo nukahtanut ja Iso-O:kin iltahommissa. Pikku-O ei ollut valmistautunut aamuun mitenkään, mutta minä halusin katsoa juoksukamat ja aamupalasuunnitelman valmiiksi.

Heräsin spontaanisti klo 4. Koska herätyksen olin laittanut 4.15, nousin ylös ja aloin mikropuuron keittoon. Paloittelin sinne banaanin ja join termariin valmiiksi laittamaani kahvia. Sain tarvittavan ajan valmistautumiseen, herätin muut klo 5.30, ja lähdin klo 6 itsekseni hotellin edestä kohti 15k-juoksun lähtöpaikkaa. Maraton-bussi olisi lähtenyt jo klo 5.45, mutta sovimme Iso-O:n ajavan Pikku-O:n paikalle, jotta unta sai puoli tuntia pidempään.

Keli oli upea, joskin juoksun kannalta liian kuuma. Maraton-juoksijat lähtivät juoksemaan klo 7, me lyhyemmän matkan juoksijat 16.9-mailikohdalta klo 7.30. Reitti meni Mainin tietä numero 27 siten, että autoilua ei ollut estetty. Tämä toimi hyvin, sillä muita kuin juoksijoihin liittyvää liikennettä ei juuri ollut. Iso-O sai siten kannustettua pikkuveljeä ainakin kymmenessä eri kohdassa, mikä tuntui minusta hyvältä, sillä hän lähti taas matkaan käytännössä ilman minkäänlaista treenaamista. 

Minä lähdin juoksemaan liian nopealla vauhdilla, minkä johdosta vauhtini hidastui maili toisensa jälkeen. Juoksin silti alle tavoitteeni, mikä oli <90 minuuttia. Aikani oli 1:25:39 vauhdilla 9:11 minuuttia/maili, ja olin 6. nopein omassa ikäryhmässäni 22 maaliinsaapuneista. Pikku-O:kin juoksi oman ennätyksensä 3:39:45. Hän juoksi kovassa sarjassa, alle 29-vuotiaat miehet, joten sijoitus 51/108 maaliinpäässeestä ei kuulosta kummoiselta, mutta jos katsoo ko. sarjan alle 20-vuotiaat, oli hän 3/6 maaliinsaapuneesta. Hän oli juossut pitkään itseään 5 vuotta vanhemman Harvard Medical School-opiskelijatytön kanssa toinen toistaan kannustaen. Maaliin saavuttuaan hän rojahti maahan makaamaan, eikä saanut edes nestettä oikein sisälleen, mikä johti ensin lääkintämiehen saapumiseen hänen vierelleen, ja sitten oksentamiseen vessassa. Hänen olonsa parani sen verran, että nestettä alkoi mennä sisään, ja pääsimme matkaan kotia kohti. Pikku-O ehti alkuun kertoa, että hänen elämänsä juoksut on nyt juostu, niin hirveää taas oli, mutta loppumatkasta häneltä alkoi tulla iloisempia huomioita. Saa nähdä. Armeijassa on kai pakko jonkin verran liikkua.

Iso-O ajoi meidät lisääntyvässä liikenteessä 4.5 tunnin matkan ensin Mainin pikkuteitä kohti Yhdysvaltain itärannikkoa seuraavaa tietä numero 95, pikkupätkän New Hampshiren läpi ja lopuksi Massachusettsin rannikkoa kohti teitä numero 1, 93 ja lopuksi 90. Boston näytti upealta eri suunnista sitä ihaillen. Iso-O huomautti tästä moneen otteeseen, ja en ole eri mieltä.

Kotona purimme auton, jolla Iso-O lähti kohti Worcesteria katsomaan Thomasin viimeisimmän kilpailun viimevetoja. Thomasin joukkue lähti bussilla kohti Georgetownia, mutta Thomas tuli meille suihkuun ja syömään ennenkuin Iso-O vei hänet Loganille lentokoneeseen. 

Pikku-O:n viimeinen varsinainen kouluviikko alkaa nyt.