Heinäkuun loppu

Takanani on oikein hyvä jakso. Siihen on kuulunut mukavia hetkiä hienoissa paikoissa ja tärkeiden ihmisten kanssa. Alla kerään niitä yhteen.

T käymässä 

T saapui maanantai-iltana 20.7. viikon ajaksi seuraksemme. Kävin hänet hakemassa. E oli sillä välin lähtenyt Foxin ja Healyn kanssa Odyssey-elokuvaa katsomaan ja tapasi isänsä vasta seuraavana päivänä. He kävivät keskiviikkona yhdessä Bostonissa Massachusetts State Housen näyttelyssä.

Olin itse töissä poliklinikalla tiistain ja keskiviikon sekä etänä kotona torstaiaamun. Perjantain otin vapaaksi, jotta pääsimme T:n kanssa reissuun New Hampshireen ja Maineen. Lähdimme jokseenkin heti lounaan jälkeen ajamaan. Keli oli jo tuolloin ja jatkui aina sunnuntaihin saakka upean aurinkoisena.

Torstaina ajoimme Woodstock Inn Brewery:iin, jossa meillä oli huone ensimmäiseksi yöksi. Pienen asettautumisen jälkeen lähdimme lähellä olevaan luonnonpuistoon ja siellä olevaan turistikohteeseen, Flume Gorge. Maksu oli aika korkea, $21/henkilö, mutta sillä sai hyvin ylläpidetyn kävelytien, portaat ja pysähdyspaikat monen mailin matkalle kohti upeita putouksia ja kanjoneita. Olimme sen verran myöhään liikkeillä, että porukkaa oli vähän. Arvaan, että varsinkin viikonloppuisin ruuhkaa on. Puolentoista tunnin kävelyn jälkeen hyppäsimme takaisin autoon ja sillä majoituspaikallemme. Kävimme ostamassa kotiinviemisenä erilaisia panimon oluita - ja vahingossa yhden maustetun veden - ja menimme sitten syömän panimon omaan ravintolaan. Tarjoilijana meillä oli hauska serbialaisopiskelijapoika. Ruokajuomaoluet olivat todella hyviä - tuoreus on oluessa iso juttu. Eikä ruoassakaan ollut valittamista.

Hitaan aamun ja majoittumiseen kuuluneen tuhdin aamupalan jälkeen lähdimme ajamaan päivän vaellusreissun lähtöpaikalle. Parkkipaikka oli tupaten täynnä - jätimme auton nurmikolle ja osittain pienten puskien päälle. Juuri ennen omaa lähtöämme, eteemme lähti isohko iäkkäämpien ihmisten porukka, mikä aavistuksen harmitti. He kuitenkin kääntyivät pian helpommalle reitille ja saimme kävellä aivan rauhassa. Vaelsimme melkein 9 mailia pitkän Mount Lafayette ja Franconia Ridge-vaellusreitin. Alkuun nousimme melkein korkeuskäyriä vastaan metsässä ennenkuin upeat näkymät alkoivat. Ensimmäisen huipun, Little Haystack, saavutettuamme näkymiä oli joka suuntaan toisen huipun, Mount Lincoln:in kautta Mount Lafayette:lle saakka. New Englannin korkein vuori, Mount Washington näkyi toisella puolella ja Cannon Mountain toisella. Aika hienoa! Aikaa meillä meni melkein seitsemän tuntia.

Autolle saapumisen jälkeen ajoimme läheiselle Basin-nimiselle alueelle, jossa oli upeita putouksia ja koskipaikkoja. Uiminen oli erikseen kielletty, mutta se ei estänyt T:a menemästä kastautumaan. Vesi oli jääkylmää, mutta se ei häntä hidastanut. Minä jätin väliin.

Uinnin jälkeen ajoimme Littletoniin, jossa ensin majoituimme Thayers Inn-hotelliin. Koska kello oli hieman liikaa, pikaisesti piipahdimme Schilling Beer-panimon myymälässä ja maistoimme kolmea erilaista olutta ennenkuin päädyimme niistä yhteen, Ponyhawk, jota otimme sitten mukaamme. T jäi vielä valitsemaan itselleen paitaa, kun minä jo menin Littleton Freehouse Taproom and Eatery-ravintolaan varaamaan meille pöytää. Ravintola oli sen verran suosittu, että jouduimme odottamaan parikymmentä minuuttia ennenkuin pääsimme sinne syömään. Ruoka oli jälleen hyvää ja suorastaan ylitäyttävää. En saanut omaa lautastani tyhjäksi.

Aamulla rauhallisen aamuhetken ja -palan, sekä Crumb Bum Bakery-kahvilassa vielä erikseen juodun paremman kahvin jälkeen lähdimme ajamaan kohti Gorhamia. Siella kävi ilmi, että koronan aikaan lopettanut, legendaarinen Mr. Pizza oli avautunut uuden omistajan löytymisen jälkeen. Gorhamista ajoimme WildCat-laskettelukeskukselle, josta Mount Washington näkyy upeasti, ja sieltä North Convayn kautta kohti Mainia ja sen rannikkoa. 

Mainissa pysähdyimme turistirysään, Old Orchard Beach-kylään, syömään ja aistimaan Atlantin avomeren näkymiä. Pöytämme Pier Patio Pub:issa oli kirjaimellisesti meren päällä ja istuimme siten, että edessämme oli vain pelkkää vettä. Söimme hummeria. Syömisen jälkeen kävelimme vielä hetken hiekkarannalla ennenkuin hyppäsimme takaisin autoon ja silla takaisin kotiin.

Sunnuntaina kävimme pienellä kävelyllä ja E:n saavuttua söimme yhdessä illallista kotona. Illalla E heitti meidät Over the Charles Rooftop Bar-ravintolaan. Otimme siellä drinkit upeilla maisemilla varustettuina. Vaikka oli sunnuntai-ilta, olivat baarin pöydät ihan täynnä. Taitaa olla aika suosittu.

Maanantaina minulla oli töitä sairaalalla, mutta pystyin venyttämään lähtöä lähelle puolta päivää konsultaatioiden vähäisyyden johdosta. Töistä tullessani menimme kaikki O'Hara's:iin syömään. 

Tiistaina sain myös hitaan aamun ja takaisinkin tulin jo ennen neljää. Söimme yhdessä ruokaisaa kanasalaattia, minkä jälkeen lähdimme Arnold Arboretum:iin kävelemään tunnin ajaksi ennen Loganille menoa. T:n lento lähti kohti Pariisia kymmenen aikaan. 

E:n asioita

E nopeasti adaptoitui tälle aikavyöhykkeelle ja oli menossa jokseenkin heti saapumisestaan lähtien. Ajokortin uusinta meni hyvin ja nyt hänelläkin on 5 vuoden mittainen Standard-ajokortti meidän muiden tavoin. 

Han on ehtinyt käydä jo New Yorkissakin. Tekosyyllä yleisurheilun Yhdysvaltain-kisat hän vietti kavereineen oikein hauskan viikonlopun kaupungissa, jota hän ei ole tähän saakka juurikaan osannut arvostaa. Viikonlopun jälkeen hän totesi, että 'voi' mennä sinne jatkossa töihin. Itsevarmuutta ei tältä nuorelta lakimiesraakileelta puutu. He ajoivat Foxin ja Healyn kanssa Bostonista edestakaisin, yöpyivät Fitzin luona ja tapasivat muitakin joko entisiä joukkuekavereitaan tai kavereiden kavereita sillä seurauksella, että kilpailujen lisäksi illat olivat menneet juhliessa.

Nuoremmistakin kuuluu

Pikku-O:n hukkaama lompakko löytyi. Aikamoinen helpotus, sillä minua oli huolettanut luottokortin häviäminen aika paljon nuorta miestä enemmän. Ajokortin hän oli jo uusinut, mutta ei sekään ollut hyvä, jos vanha olisi joutunut vääriin käsiin. Käyn hakemassa lompakon viikonlopun aikana hänen kaverinsa luota.

Pikku-O on päässyt viikottain vapaalle. Juuri nyt hän matkusti Tampereelle lomakyydillä, sieltä isänsä kanssa Jyväskylän kautta Papan mökille viikonlopuksi. Sunnuntaina sitten takaisin.

Iso-O:n työt loppuivat Chickenissä ja hän matkusti Fairbanksin kautta Seattleen. Siella hän tapasi ystävänsä Saran vanhempineen ja lähti viikon mittaiselle Alaska(!)-risteilylle rannikkoa ylöspäin ja takaisin. Hänestä ei juuri ole kuulunut, mutta harvat viestit ovat olleet positiivisia. Tulevana tiistaina hänen pitäisi olla tulossa tähän suuntaan. En malta odottaa! Nopeasti tosin meni kesän touhut hänelläkin.

Kotona ja omassa elämässäni tapahtuu

Bigelow-öljyfirma kävi vaihtamassa öljypolttimet ja ilmaamassa kaikki patterit sen jälkeen. Itse vaihtoon meni kaksi päivää aiheuttaen hirveän melun asunnossamme. Pattereiden ilmaaminen oli nopeampi asia. 

Etuhampaani tai oikeammin sen paikkaus lohkesi taas ja se ei näytä hyvältä. Harmitti ja harmittaa aika paljon. Olisin saanut ajan heti seuraavalle päivälle, mutta valitsin myöhemmän ajan, jotta sain samalle lääkärille ja toisaalta oman vapaapäiväni ajalle. Nyt pitää sitten jotenkin selvitä 'jääkiekkoilijan' hammaskalustolla pari viikkoa. Pitää vähentää amerikkalaista hymyilyä ja tyytyä suomalaiseen. Toissa päädyin käyttämään maskia vain ihan tästä syystä. 

Chattasin T-Mobilen tekoälyn kanssa, sillä kuukausimaksu puhelinliittymistä ja uudesta netistäni oli liian korkea. Sain siltä vastauksia moniin, yksinkertaisempiin kysymyksiini, mutta yhtään monimutkaisemmat (joita minulla myös oli) jäivät vastaamatta. Siitä huolimatta se ei yhdistänyt minua ihmiselle. Sain vain jälkikäteen kysymysviestit tyytyväisyysasteestani. En antanut korkeita pisteitä. 

Viikonloppu alkoi! Mukavaa. E:lla on tuleva asuinkaverinsa Adele seuranaan. Suunnittelevat lähtöä Bostoniin. Mina nautin tylsästä illasta ilman mitään sen suurempaa.

Viikko loman jälkeen

Sain onneksi kokonaisen viikonlopun ajan toipumisaikaa kotiinsaavuttuani. Menin perjantaina klo 18 nukkumaan ja heräsin kahdelta saamatta unta enää. Lauantaista tulikin sitten aika pitkä ja olin iloinen aikaerosiirtymäni onnistumisesta. Vaan enpä ollutkaan siirtynyt yhtään mihinkään. Sunnuntaina palasin takaisin Alaskan aikavyöhykkeelle ja alkuviikon töihin herääminen oli brutaalia. Kun samalla sain jonkinlaisen pikkuflunssan, oli arjenalku raskasta. 

Google-tilini on aina täynnä. Nyt kuitenkin olin aivan uudenlaisessa kriisitilanteessa sen kanssa. Jouduin siirtämään 15(!) kuukauden verran kuvia pois tilliltäni, jotta Alaska-kuvani saivat sinne tilaa. Taisin siis ottaa aika monta kuvaa, sillä poissiirrettyjen kuvien mukana menivät niin Rooma-, Breckenridge- kuin San Diego-kuvanikin. Aikaa meni tuntikaupalla tai oikeammin päiväkaupalla. Aloitin kotiinsaavuttuani ja jatkoin tiistaihin saakka. Hupsis. 

Koska olin lisäksi matkaa edeltäen vaihtanut Verizonilta T-Mobilen kotinettiin, piti minun tehdä kaksi asiaa aikalailla heti myös. Kävin palauttamassa Verizonille niin kaapeliboxin kuin wifi-pöntönkin ja aktivoin aiemmin tilaamani ROKU:n. Tämä viimeksi mainittu meni jouhevammin kuin ajattelin ja nyt minulla on mahdollisuus käyttää vanhaa televisiotani lähes entiseen tapaan. 

Hoidettavia asioita oli muitakin. Maksoin E:n ja Iso-O:n syyslukukauden maksut. Aina se kirpaisee. Samalla konkurssilla päädyin maksamaan niin kotivakuutuksen, autoon liittyvän AAA-jäsenyysmaksun meille kaikille ajajille kuin varaamaan majoituksen Washingtoniin ensi toukokuulle Iso-O:n valmistumisen ympärille. Huh huh.

Työt alkoivat kiireisinä poliklinikalla. Potilaslistat olivat ylitäynnä ja potilaiden viestit "In-Basket":issä pursusivat yli. Kaikilla oli ihan hirveästi asiaa. Meillä oli myös tapaaminen pomon ja Stroke-ryhmän (n=6 erikoislääkäriä) kanssa. Monia asioita oli keskusteltavina, pomon tavoitteena on yleisesti meidän hyvinvointimme ja viihtyminen töissä siten, ettei kukaan lähtisi. Aika kiva. Taustalla on toki se, että työmme muuttuu jatkuvasti kiireisemmäksi tulospaineiden ja potilasmäärien kasvamisen johdosta.

Nuorten aikuisten asioita

Iso-O laittoi minulle viestin:"mistä löydän minun I-9". Äitihän toki senkin tietää. Googlasin. Se on lupapaperi työntekoa varten, joka olisi pitänyt hoitaa kuntoon ennen työnalkua. Huolestuin aika paljon, mikä usein johtaa viestitulvaan minun puoleltani (*en ole ylpeä). Iso-O vastasi:"mom, im at work". Soitin tuntien päästä. Ei vastausta. Mutta viesti:"olen kanadassa". Tänään sunnuntaina sain viestin, että I-9 asia oli ratkennut ja kaikki oli hyvin.

Iso-O oli siis Kanadassa. Hänellä on kesätyöuransa aivan lopuillaan ja olivat saaneet kaikki 4 läheisintä työkaveria päivän vapaaksi pientä reissua varten. Iso-O, Anisa, Brooke ja Kiley menivät Anisan autolla rajan yli Dawson City:iin ja olivat siellä yön. Mukavaa oli ilmeisesti ollut, vaikka yksityiskohtia vielä odotankin.

Pikku-O pääsi ensimmäiselle lomalleen. Hän kertoi juosseensa koko komppanian kovimman Cooper-matkan, 3200m, mutta saaneensa kaikkein huonoimman kirjallisissa testeissä, joissa suomenkielen heikkous oli tullut hänen ongelmakseen. Hän kertoi arvanneensa vastauksia, kun ei ymmärtänyt kysymyksiä. Näistä ja yleisestä suomenkielen heikkoudesta johtuen hänellä on vaarana se, että armeijaura katkeaa jo kuuden kuukauden kohdalla. Harmillista, sillä hänessä olisi muuten potentiaalia paljon enempään.

E kävi viisumihaastattelussa, joka meni hyvin. Kolmen vuoden viisumin sijaan pari päivää myöhemmin saapui kuitenkin vain 11 kuukauden mittainen. Hän laittoi ystävällisen, mutta tiukan kysymyksen asiasta lähetystölle, olihan hän maksanut ylimääräisen pitkän viisumin maksunkin lähetystön itsensä antamien ohjeiden mukaisesti. Tämä viesti yllättäen johti siihen, että hänet pyydettiin uudelleen paikalle - ja kolmen vuoden viisumi rapsahti. Hän sai ystävänsä kanssa myös varattua heille asunnon DC:ssä, mikä vei ison huolen pois. Mukaviin aktiviteetteihin kuului ensin T:n mukana purjehdusreissulla oleminen ja sitten muutaman päivän ajan valmistautumassa lähtöönsä. Matkalaukusta tuli ylipainoinen ja osa tavaroista jäi siihen mahtumatta. Hän saapui Lontoon kautta Loganille eilen 18. heinäkuuta. Kävin hänet hakemassa kierreltyäni ympäriinsä uusien ajojärjestelyiden ja GoogleMapsin sekoilun johdosta.

Aika Bostonissa on hänellä alkanut vauhdikkaasti. Aikaero-ongelmasta huolimatta hän lähti heti ystävänsä kanssa iltaa viettämään. Seuraavana aamuna jokseenkin heti herättyään hän lähti Healyn kanssa juoksemaan ja pari tuntia myöhemmin jalkapallon MM-kisojen finaalia Foxin luokse katsomaan.

Kanadan metsäpalot saivat Bostoninkin seudulle maailmanlopun kaltaisen, oudon värisen ja hengityksessä tuntuvan ilmanalan. Väri oli vain päivän verran ongelmana, mutta kurkussa tuntuva kirvely jatkoi melkein viikon. Tänään on ollut helpompaa.

Kohti uusia seikkailuja.

Alaska-matka kesällä 2026

Kaksiviikkoinen Alaska-reissuni on nyt takanani. Sanat eivät riitä siitä kertomaan, mutta alla yritelmä.

Matkalla Bostonista Minneapolisin kautta Anchorageen

Lähdin matkaan perjantaina 26. kesäkuuta, heti päivystysvapaani jälkeisenä päivänä. Uber-kyytiäni jouduin jonkin verran odottamaan, kun erehdyin valitsemaan aavistuksen edullisemman version. Tämä edullisempi versio kuljetti minut kyllä ihan hyvin kentälle, joskin reittivalinta oli aavistuksen erikoinen ja auto piti sellaista meteliä, että mietin sen pysähtyvän moottoritielle. 

Lensin Minneapolisin kautta. Vaihtoaikaa minulla oli 5 tuntia, minkä aikana olisin ehtinyt käydä itseani sivistämässä yhdessä maailman suurimmista ostoskeskuksista, Mall of America, mutta priorisoin rauhallisen aterian, ja menin kentän kivaan Stone Arch-ravintolaan. Aika meni yllättävän kivasti, ja pääsin lennolleni Anchorage:iin. Saavuin Alaskaan keskellä yötä klo 1 paikallista aikaa nukuttuani koiranunta. Löysin helposti autonvuokrausalueen, ja sain Alamo-firmalta käyttööni melkoisen "Soccer-mom"-auton, Chrysler Pacifica:n 2026-mallin, vaikka olin pyytänyt keskikokoista autoa. Sillä oli mittarissa 6000 mailia. Minä lisäsin siihen kahden viikon aikana 2500. 

Matka kentältä Chickeniin

Lähdin ajamaan heti auton saatuani, noin puoli kahden aikaan yöllä. Tuolloin oli vielä pimeää, ja kun vähän satoikin, olivat ensimmäiset hetket Alaskassa vähän sumuisia. Vuoret silti jo näkyivät ja matka lähti etenemään. Olin ajatellut tekeväni pienen, ensimmäisen vaellukseni jo matkalla kulkien aivan Glacier View:n reunamalle, mutta luovuin suunnitelmasta tihkusateen johdosta, ja päädyin vain ottamaan siitä kuvan matkan päästä. Matkani eteni hitaasti, sillä pysähdyin aivan liian usein ihmettelemään upeita maisemia, ja käytin 400 mailin matkaani melkein 12 tuntia, vaikka Google epäili siihen menevän vain hieman yli seitsemän. Ruuhkaa en voi syyttää, sillä ajoin käytännössä yksin.

Alun Talkeetna- ja Chugach-vuorimaisemat muuttuivat enemmän Suomen lappimaiseksi ja keli samalla kirkastui. Tämä tapahtui hassusti heti sen jälkeen, kun Iso-O lähetti minulle viestin:"Pilvet pois!" Tien päässä alkoi ajomatkan aikana näkyä jatkuvasti suureneva, minulle tuossa vaiheessa uusi vuoriseinämä, tällä kerralla Wrangell-St.Elias-vuoristo, ja niiden kaksi lähintä huippua, Mount Sanford (4949 m) ja Mount Drum (3606 m). Saavutin Glennallen-kylän hieman ennen klo 8, ja odotin paikalle samaan aikaan saapuneen miehen kanssa Copper Valley IGA-kaupan aukeamista. Sain sieltä mukaani aamupalan ja mikä tärkeintä, ison kupin Cappuccinoa. 

Ajoin seuraavan vuorialueen, Alaska Rangen läpi pieneen Tok-kylään, jossa tankkasin ensimmäisen kerran. Tok oli myös viimeinen paikka ennen Chickeniä, jossa minulla oli kännykässä kenttää, joten laitoin sieltä viimeisen updaten Iso-O:lle matkani etenemisestä. 12 mailia Tokin keskustasta kääntyi Taylor Highway (Highway number 5) suoraan kohti pohjoista. Tämä oli myös tie, johon en vuokra-autollani olisi saanut mennä.

Olin edeltävästi matkaani suunnitellessani olettanut, että matka Tokista Chickeniin on pelkkää tasamaata. Vaan eipä ollutkaan. 67 ajomailin aikana sain kokea pohjoislapin ja Skotlannin tapaisia kukkuloita upeine väreineen. Tie oli ennakko-odotusten vastaisesti isolta osin päällystetty, tosin täynnä monenlaisia kuoppia ja muhkuroita. Vain noin 3 mailin matka oli hiekkatietä. Muutamia autoja tuli vastaan - kukaan ei mennyt kanssani samaan suuntaan, tai ainakaan ohittanut.

Saavutin Chicken Creek Cafe:n pihan klo 13.20, ja vain hetki parkkeeraukseni jälkeen kuulin iloisen huudahduksen ja kaulaani hyppäsi energinen Iso-O. Iso-O esitteli minulle niin työpaikkansa sen kaikkine osineen (Chicken Creek Cafe, Saloon, Liquor Store, ja Gift Shop) ja oman asumuksensa kuin kaikki työkaverinsa, asiakkaansa ja kuka nyt paikalle sattui saapumaankin:"This is my mom!!" Emme olleet lyöneet lukkoon mitään suunnitelmia, mutta hän oli pakannut kassinsa valmiiksi ja kertoi olevansa vapaana aina keskiviikkoaamuun saakka (*tuolloin oli siis lauantai-iltapäivä), joten aloimme heti katsoa mahdollisuuksia. Keittolounaan jälkeen istuimme alas varaamaan majoituksia, ja vaikka takanani oli jo 12 tunnin ajo, lähdimme reissullemme heti tuolloin. Iso-O ryhtyi kuljettajaksi, vaikka sekään ei olisi ollut vuokrafirmalle ok.

Tyttöjen reissu vuorialueelle ja rannikolle

Ajoimme illaksi Gakonan kylään hieman Glennallenin pohjoispuolelle ja vietimme yön kivassa AirB@B:n kautta löydetyssä pikkumökissä (Snowshoe Haven Cabins). Mökki oli sen verran kiva, että siellä olisi voinut olla pidempäänkin. Aamulla ajoimme Glennalleniin, jossa tankkasimme, ja sieltä ensin Wrangell-St.Elias Visitor Centeriin. Iso-O kysyi henkilökunnalta, missä karhuja voisi parhaiten nähdä, kun hän ei vielä kolmen viikon Alaskassa olonsa jälkeen niitä ollut nähnyt. Minua nauratti moinen kysymys, mutta hän sai aivan asianmukaisen vastauksen - tundralla ja vuorialueella on paras mahdollisuus.

Aamupalalle ajoimme läheiseen Old Town Copper Center Inn and Restaurant-ravintolaan ja jatkoimme sieltä ensin soratietä pitkin Chitinan kylään menevälle päällystetylle, mutta numeroimattomalle tielle päätyen ko. kylään ihmetellen matkan aikana aivan upeita vuorikanjoneita ja koskia sekä muutaman metrin päästä hirveä kahden vasansa kanssa. Kävelimme hetken ympäriinsä ja harkitsimme ajoa McCarthyn kylään, mutta jätimme väliin, sillä tie näytti sellaiselta, että vuokrafirman ko. tien erikseen kieltäminen kävi järkeen paremmin kuin Chickenin Taylor Highway.

Palasimme Chitinasta takaisin tielle numero 4, jota pitkin matkasimme vaihtuvassa kelissä kohti yhteisen reissumme päätekohtaa Valdezia. Matkan varrella näimme upeita kanjoneita (erityisesti mieleen jäi Keystone Canyon), vesiputouksia (Horsetail Falls, Bridal Veil Falls) ja pysähdyimme hetkeksi Worthington Glacier-puistoon kävellen jäätikön aivan reunamalle. Valdeziin laskeuduimme yli 800 metrin korkeuteen vieneen Thompson Pass-ylityskohdan kautta merenpinnan tasolle. Näkymät sieltä olisivat olleet huimaavat, ellei keli olisi ollut, kuten Iso-O myöhemmin työkavereilleen kertoi:"Clouds were down to our noses".

Majoituimme isolla hiekkakentällä sijainneeseen RV- ja telttakylän, jälleen AirB@B:n kautta löydettyyn pikkumökkiin (Eagles Rest RV Park and Cabins). Mökki oli sinänsä ihan kiva, mutta sen ympäristö jätti toivomisen varaa ko. hiekkakentän karuuden sekä sen takana menneen tien johdosta. No, emme me tietysti sinne mökkiin olleet tulleet oleilemaan. Sateen loputtua kävelimme kivaan aasialaisravintolaan, Fu Kung, ja söimme eri kulttuureita sotkien oikein maittavan aterian. Minä maistoin matkani ensimmäisen Alaska-peräisen oluen, Icy Bay IPA. 

Yö meni oikein mukavasti ja aamu alkoi rauhallisesti pikkuaamupalalla mökissä ennenkuin lähdimme etsimään karhuja. Olin erikseen Iso-O:n toiveen huomioiden googlannut paikkoja Valdezissa, joissa karhuhavaintoja voisi helpoiten tehdä. Ensimmäinen kohde oli vain muutaman minuutin ajomatkan päässä ja helposti tien vierellä saavutettavissa, Crooked Creek Information Site. Itse informaatiokeskus oli kiinni, mutta sen ympäristö oli avoinna, ja vaikka karhuja emme nähneetkään, saimme ensi kosketuksen Alaskan rannikon luontoon. 

Ajoimme seuraavaksi vuonon toisella puolella olevan kalankasvatuslaitoksen alueelle. Sielläkin olisi voinut nähdä karhuja. Emme nähneet, mutta näimme hylkeen pistävän päänsä vedenpinnalle. Aivan läheltä lähti Solomon Gulch Trail, noin neljän mailin mittainen, hyväkuntoinen ja leveä vaellusreitti ylemmäs rinteelle kohti lampea ja sieltä alas mereen laskevaa koskea. Olimme varustautuneet hyvin Iso-O:n karhusumutteella, mutta hieman kirpaisi kylttiä vaellusreitin alussa katsoessa:"CAUTION. Recreate at your own risk. Bears in area". Koin, että upeaahan karhu olisi nähdä, mutta eihän miellä oikeasti ole pienintäkään käsitystä, mitä tehdä sellaisessa tilanteessa.

Olimme suunnilleen puolessa välissä reittiä juuri kivan näköalapaikan taaksemme jättäneinä, kun Iso-O jostain syystä johtuen leikitteli karhusumutteen varmistimen kanssa. Hänen takanaan kävellessäni näin ensin ilmassa lentävän sumutepullon ja tuhannesosa sekunnin myöhemmin kuulin kovan karjaisun. Iso-O oli vahingossa sumuttanut itseään. Hänen kaulansa oli oranssi, silmät puristuneina kiinni ja voivottelu lisääntyi minuuttien kuluessa eksponentiaalisesti. Opimme, että sumute sisältää chili-pippurin kapsaisiinia. Minä opin aika nopeasti, että hengenhätää hänellä ei perusterveenä ihmisenä ole, mutta Iso-O itse teki kuolemaa. Kipu lisääntyi jatkuvasti ja silmät eivät auenneet. Kävin hakemassa läheisestä koskesta vettä, jolla hän yritti kasvojaan ja kaulaansa huuhdella, mutta - opimme myös - rasvaliukoisena aineena vedellä oli lähinnä vain lyhytaikainen kipualievittävä vaikutus. Tilanne olisi jatkunut staattisena pitkään, mutta ajattelin hänen voivan paremmin, jos vain lähdemme liikkeelle. Olin oikeassa. Koska hän ei saanut silmiään auki, pidimme käsiämme toistemme vyötärön ympärillä ja minä kerroin, mihin seuraava askel piti laittaa. Suurin osa matkasta oli helppoa, tasaista polkua pitkin alaspäin, mutta menimme me puronkin yli tällä taktiikalla onnistuneesti. Dramaattisuuteen taipuvainen Iso-O moneen otteeseen totesi minun pelastaneen hänen henkensä. Minua nauratti jo tilanteen alkuvaiheesta lähtien, mutta Iso-O kielsi nauramasta ennenkuin seuraavana päivänä. Tilanne sittemmin kehittyi melkoiseksi selviämistarinaksi ja vähintäänkin työkavereita huvittaneeksi "Blond in the wilderness"-kertomukseksi. Karhuja emme nähneet.

Ajoin meidät (*tyttöjen reissun kuljettaja oli hetkellisesti kykenemätön) takaisin mökille, jossa Iso-O otti pitkän, lämpöisen suihkun saippuaa runsaasti käyttäen päästen eroon isosta osasta sumutejämiä, joskin kirvely siirtyi sitten sormiin. Hetken tauon jälkeen hän oli valmis jatkamaan. Ajoimme läheiselle jäätikköjärvelle (Valdez Glacier Lake). Siellä olisi voinut mennä melomaan jääpalojen sekaan ja kiva niin olisi ollut tehdäkin, jos tilanne olisi ollut erilainen niin Iso-O:n kuin kelienkin osalta. Mutta, kivalta näytti näinkin. Illallispaikaksi valikoitui toinen kiva ravintola, Fat Mermaid. Ruokajuomaksi otin King Street Brewing Companyn IPA:n. Kaupassa piipahdimme aamupalaa ja eväitä varten vielä ennen nukkumaanmenoa. Kelikin kirkastui sen verran, että pääsimme näkemään Valdezin ympäröimät upeat vuoret, jotka Norjan tavoin lähtevät suoraan merestä. 

Aamulla lähdimme melko aikaisin ajamaan, sillä edessä oli yli 300 mailia matkaa. Iso-O söi hieman aamupalaa. Minä säästin tilaa suunnitellulle aikaiselle lounaalle Glennallenin Caribou Grill-ravintolassa. Olimme lähdössä sieltä, kun paikalle ajoi bussilastillinen Amish-heimoa. Se oli vaikuttava näky, vaikka toki heitä olemme aiemminkin nähneet. Tankkasimme jälleen Glennallenissa, jatkoimme Alaska Rangen ylittäen kohti Tokia ja sieltä Taylor Highwaytä pitkin Chickeniin saavuttaen kylän noin puoli neljän aikaan. Iso-O meni pyykinpesuhommiin ja valmistelemaan meille päivällisen. Minä menin sillä välin majoittumaan reissuni hienoimpaan paikkaan, Goldpanner-hotelliin. 

Chicken, Alaska

Söimme Iso-O:n henkilökunnan keittiössä valmisteleman Tortilla-päivällisen. Iso-O ripusteli pyykkinsä kasvihuoneessa sijaitseville pyykkinaruille. Sen jälkeen menimme Saloon-pubiin. Ehdin nähdä Iso-O:n läheisimmän työkaverin, Minnesotasta kotoisin olevan 25-vuotiaan Anisan ennenkuin hän lähti omalle parin päivän mittaiselle reissulleen Valdeziin. Hän halasi minuakin lähtiessään. Kaksi hyvää työkaveria, 29-vuotias floridalainen Kiley ja 24-vuotias koloradolainen Brooke, saapuivat pian seuraksemme. Pubissa istui jo toista kesää Chickenissä työskentelevä 61-vuotias pohjoiskarolinalainen entinen lastensairaanhoitaja Shelly sekä muutama paikallinen kullanhuuhtoja. Baarimikkona oli tuolloin toinen Iso-O:n pomoista, Mackenzie (tai oikeammin Mac), 36-vuotias paljasjalkainen alaskalainen. Maistoin yhtä heidän uusista drinkeistään, WhishkyFishky, johon kuului jääpalan sisällä ollut neulamuikku. Kun sen nielaisi, se huomioitiin erikseen. Huuhtelin kalan alas Juneau Juice-oluella. Iso-O otti Moscow Moose-juoman sekä King Street panimon kuivan siiderin.

Hieman huonosti nukutun yön jälkeen - ymmärsin nimittäin vasta klo 5 aamulla, että hotellihuoneessa oli lämmitysmahdollisuus, mitä arvostin paleltuani tuntien ajan ohuen peiton alla noin 10*C lämpötilassa - menin aamupalalle Chicken Creek Cafe-ravintolaan, jossa olivat töissä Iso-O, Kiley, Mac ja Iso-O:n toinen pomo, 34-vuotias Max, jolla on alaskalaisuutensa lisäksi Ranskan kansalaisuus. Otin Cappuccinon ja "Breakfast Platter"-aamupalan, johon kuului paahtoleivän lisäksi paistetut perunat, makkarapihvi sekä mansikkahillo. Jätin Iso-O:n jatkamaan työpäiväänsä ja lähdin päiväni ensimmäiselle vaellukselle. Se piti sisällään Chicken-pitäjän ison metallikanapatsaan ("Eggee") ihmettelyn lisäksi käynnin Chickenin pienellä lentokentällä ja Fortymile Riverin rantamilla. Puolen päivän aikaan kävin tervehtimässä Iso-O:aa hänen lounastaukonsa aikana. Kiireistä oli ollut. Sitten lähdin toiselle kävelylleni, jona aikana kävin katsomassa Chickenin postin - sen hoitaja on Chickenin toinen ympärivuotinen asukas, toinen on hänen miehensä - sekä kävelin ylös Chickenin ohi jatkavaa tietä nähden kivasti niin koko Chickenin kuin toisessa suunnassa jatkavan pätkän jokeakin. Sitten olikin jo aikamoinen nälkä. Suihkun jälkeen ajoin lyhyen matkan hotellilta Chicken Creek Cafe:lle, jossa juuri ennen sen sulkeutumista tilasin itselleni hampurilaisaterian. Koska halusin sen kanssa oluen (Forty Ninth Solstice IPA), minun piti mennä se erikseen tilaamaan Saloonin puolelta, ja jäin istumaan sen etuterassille. Siinä syödessäni sain kaverikseni Eaglessa 40 vuotta asuneen, tupakkatauolle jääneen miehen. Juttelimme helposti 45 minuutin ajan ennenkuin hän lähti jatkamaan matkaansa. Tuona aikana hän ehti kertoa elämäntarinansa ja kokemuksensa asumisesta paikassa, johon ei talvella ole mitään muuta pääsyä kuin lentäen, ja johon vievä tie on sellaisessa kunnossa, että sitä kuvaillessaan hän teki ristinmerkin ja lausui latinaksi:"In nomine Patris et Filii et Spiritus Sancti".

Iso-O pääsi töistä ja muista toimistaan puoli viiden aikaan. Tuolloin hoidimme muutaman käytännönasian, kuten Georgetown Universityn terveydenhuoltovakuutuksesta luopumisen ($4500 säästö) sekä passinuusimisajan varaamisen (*hänen passinsa menee voimasta ensi helmikuun lopulla kuten meidänkin, mutta marraskuulle suunnittelemansa Lissabonin matka jättää hänet tilanteeseen, jolloin hän olisi yrittämässä takaisin Yhdysvaltoihin passilla, joka on alle 6 kk voimassa). Sitten lähdimme yhdeltä kullanhuuhtojalta saadun vihjeen mukaisesti käymään noin 10 mailin päässä jokeen joutunutta autoa ihmettelemässä. Se oli joutunut sinne parkkeerattuaan alueelle, joka oli arvaamattomasti ja yllättäen tulvinut. Samalla tulimme molemmat käyneeksi Chickenin pohjoispuolella. Illalla vietimme taas aikaa Saloonissa. Baarimikkona oli nyt Brooke. Maistoin alaskalaisen siiderin, Iso-O otti "Spruce Tip Tonic"-cocktailin. Olin jo lähdössä takaisin hotellille, kun Max tuli kysymään, josko voisin antaa lääkärin mielipiteen. Vain noin tunti aiemmin Chickeniin saapunut, hänen seitsemänvuotias sukulaispoikansa oli juossut baarin pihalla koiran kanssa ja kaatunut loukaten polvensa. Poika oli perheen autossa. Katsoin haavaa - se oli syvä, likainen viiltohaava polven alapuolella aina luuhun saakka. Todennäköisesti vähintäänkin osittain katkaissut polvilumpion sääriluuhun kiinnittävän jänteen. Totesin, että pojan on pakko lähteä sairaalakäynnille. He lähtivät takaisin Tokiin, mutta mietin kyllä, josko se riittää. Seuraavana päivänä selvisi, että oli riittänyt, kahdeksan tikkiä oli siihen laitettu.

Hyvin nukutun yön ja pitkän suihkun (*tiesin sen matkani viimeiseksi) jälkeen pakkasin auton, luovutin hotellihuoneen sekä ajoin Chicken Creek Cafe:lle. Siellä Iso-O oli jälleen kiireisenä niin matkallaolevien kuin samaan aikaan metsäpaloa pohjoisessa sammuttavan palomiehistön aamupalatoiveiden kanssa. Minä söin saman setin kuin päivä aiemmin ja jätin matamin ja Chickenin taakseni. Haikealta tuntui.  

Kolme yötä Denalin lähellä

Ajoin maileiltaan matkani pisimmän ajon, 430 mailia, mutta aikaa ei mennyt samalla tavalla paljon kuin lauantaina Anchoragesta Chickeniin ajaessani. Syynä oli se, että tiet numero 2 ja 3 olivat aika hyvässä kunnossa, melko suoria, ja liikennettä ei ollut paljon. Maisemat olivat kauniita lähes koko matkan, sillä menin Alaska Rangen suuntaisesti Tokista Fairbanksiin. Näin karhun aivan lähietäisyydeltä. Se meni tien yli noin 50 metriä ennenkuin saavuin ko. kohtaan ja jäi toiselle puolelle hetkeksi ihmettelemään. Sen verran hidas olin kamerani kanssa, etten harmillisesti saanut siitä kuvaa. Tankkasin auton Delta Junctionissa ja kaupassa kävin Fairbanksissa. 

Olin varannut minulle AirB@B:n kautta luksusteltan Wildthingz Dog Mushing-koiratarhan alueelta. Näkymät olivat huikeat ihan joka suuntaan. Pienenä harmina oli koirien aiheuttaman ajoittaisen ulvomisen lisäksi vain noin 15 metrin päässä ollut pieni yhden huoneen kokoinen mökki, sillä ulkovessan vieressä ollut pesupaikka ei siitä syystä johtuen ollut realistinen vaihtoehto peseytymiselle. Teltan takana oli onneksi alue, joka antoi tarpeeksi yksityisyyttä tätä toimintaa varten, mutta selvästi tarkoituksena oli hoitaa peseytyminen muualla. Teltassa oli parisängyn lisäksi pieni kaasuliesi sekä lämmitin. Vaikka yöt olivat viileitä (*parina yönä meni alle +10*C), en laittanut lämmitintä päälle lainkaan, silla tarjolla oli kolme oikein lämpöistä peittoa.

Ajoin aamusta 3. heinäkuuta Denalin kansallispuiston Visitor Centerille. Olin valmistautunut maksamaan puiston maksun, mutta sitä ei tarvinnutkaan tehdä. Sekä perjantai että lauantai olivat kaikille ilmaisia Yhdysvaltain 250-vuosijuhlan johdosta. Hyva ajoitus minulla - en tiennyt tätä edeltävästi. Hetken alueella käveltyäni hyppäsin aina ilmaiseen, 15 mailin päähän olevalle Savage River-leirintäalueelle ajavaan bussiin. Jain pois kyydistä Mountain Vista pysäkillä muutama maili aiemmin ja lähdin hieman yli 4 mailia pitkälle, 480 korkeuserometriä kiivenneelle Savage Alpine Trail-reitille, joka kulki bussin päätepysäkille Savage Riverin rannalla. Reitti oli raskaampi kuin arvelin, mutta lähdin silti ylimääräiselle melkein 2 mailin mittaiselle Savage River Loop-reitille ennenkuin hyppäsin takaisin Visitor Centerille lähtevään bussiin. Jälkimmäisellä reitillä oli paljon enemmän porukkaa sen helppouden ja toisaalta kauniiden maisemien johdosta. Bussin saavuttua takaisin lähtöpaikkaan ajoin hitaasti maisemista nauttien takaisin noin puolen tunnin ajomatkan päässä Cantwellin kylässä sijaitsevalle teltalleni.

Toisena kokonaisena päivänä Denalin kansallispuistossa olin varannut itselleni pidemmälle puistoon ajavan, maksullisen bussipaikan. Normaalisti nämä bussit ajavat paljon pidemmälle puistoon, mutta maanvyörymän johdosta tie oli ja tulee olemaan katki koko kesäkauden ajan mailin 43 kohdalla. Bussiin voi hypätä ja siitä poistua missä vaiheessa vain, jos haluaa vaikka vaeltaa välillä. Koska paikkani oli vasta klo 13.30, tein pienen vaelluksen puiston alkupäässä. Horseshoe Lake on helposti lähestyttävä ja kaunis reitti, minkä johdosta ihmisiä oli minulle hieman liikaa. Aivan huonokuntoisille reitti ei tosin sovi, sillä korkeuseroa tuli melkein 100 metriä aika lyhyellä välimatkalla. En ehtinyt mennä koko 4 mailin reittiä, sillä otin aamun aika hitaasti, enkä toisaalta halunnut olla aivan ylihikinen bussiin hypätessäni.

Sain paikan etupenkistä, joten näkymäni olivat lähes täydelliset joka suuntaan. Bussi ajoi pysähtymättä Savage River-asemalle. Siella se pysähtyi ensimmäisen kerran, sillä joella oli pari poron näköistä otusta, joita täällä kutsutaan nimellä Caribou. Tie oli tuohon saakka päällystetty. Savage Riverin jälkeen se muuttui soratieksi, ajoittain vain yhden auton levyiseksi, joten ajovauhti hidastui. Pysähtymisiä oli aina, kun joku huusi STOP, joko eläimen tai maiseman johdosta. Näimme karhun, useita Caribou-eläimiä, monenlaisia lintuja, maaoravia ym. sekä kauniiden vuorimaisemien lisäksi kaukana häämöttävän 6190 metriä korkean Denalin. Denali on maailman korkein vuori, jos lasketaan laaksosta huipulle, ja oli todella vaikuttava, vaikka niin kaukaa sen pystyinkin vain näkemään. Bussimatkan päätyttyä ajoin taas hitaasti majapaikalle imien sisääni kauniin maiseman toisensa jälkeen.

Neljä yötä Hope-kylässä

Tietäen, että ajomatkani oli jälleen pitkä, lähdin liikkeelle yhdeksältä ja tankkasin noin 90 mailin päässä Trapper Creek-kylässä. Automäärä alkoi suurentua ja oli huomattavasti alkulomaani isompi koko loppumatkan ajan. Jouduin jopa hirveään ruuhkaan hieman Anchoragen pohjoispuolella ilmeisesti kolarin johdosta, ja auto seisoi melkein liikkumatta lähes tunnin ajan.

Ajoin ensin Talkeetnan kylään sen erikoislaatuisuuden johdosta. Sen lisäksi, että se on Denali-vuorelle yrittävien lähtöpaikka (*heidät lennätetään perusleirintäalueelle - base camp), kaupungissa on selkeä hippi- ja LGTBQ-myönteinen kulttuuri. Osuin keskelle joitain markkinoita ja näin useita turistibusseja pysähtyneinä. Pidin itsekin lounastauon. 

Pariin epäonnistuneeseen yritykseen kuuluivat Denali Viewpoint South-paikka (*Denali oli pilvessä ja ihmisiä oli liikaa) sekä Denali Brewery (*aivan liian pitkä jono), joten suuntasin sitten matkani jännittävimpään paikkaan, Hatcher Passille. Kiertotie oli kokonaisuudessaan noin parikymmentä mailia pidempi ja aivan upea, mutta minua jännitti hieman liikaa reitin korkeimmassa kohdassa. Tie oli tuolloin häthätää kahden auton levyinen vuoren seinämällä siten, että toisella puolella oli jyrkkä seinämä ylöspäin ja toisella puolella rotko. Tästä johtuen en päässyt täysin upeista maisemista nauttimaan. Auto myös likaantui mudasta sen näköiseksi, että tiesin jääväni vuokrafirmalle kiinni sopimattomissa paikoissa ajamisesta, ellen tekisi asialle jotain.

Kävin kaupassa Anchoragessa ja bensaa otin toisen kerran Girdwoodissa, viimeisessä paikassa ennen loppulomani majapaikkaa, AirB@B:n kautta vuokrattua Hopen pikkukylässä sijainnutta mökkiä. Ajomatka Anchoragesta Hopen kylään on käsittämättömän upea. Tie menee vuonon rantaa ympäri ennenkuin haarautuu vain muutaman kerran. Liikennettä on siitä syystä johtuen paljon. Vuonon toisella puolella päätie numero 1 jatkui. Hope Highway haarautui siitä ja jatkui paljon rauhallisempana vuorten välissä uudelleen kohti rantaa saavuttaen Hopen 16 mailia myöhemmin. 

Mökki (Ravens at the Starlight) oli positiivinen yllätys. Tilaa siellä olisi ollut helposti viidelle. Ulkovessa oli siisti, mökki oli lämmitetty, ja vaikka vesiyhteyttä ei ollutkaan, oli vesihuolto hoidettu hienosti kanisterein niin tiskaus kuin juominenkin huomioiden. Ainoa miinus oli taas pesutilan puute. Koska mökki sijaitsi samalla tontilla omistajan kanssa, ei saavipesuja ulkona voinut oikein toteuttaa. Tein ne sitten sisällä, mutta en olisi itse halunnut kenenkään niin tekevän, joten ihmettelen tätä selvästi kulttuurista piirrettä. Missä peseytyminen oikein ajatellaan tapahtuvan, kun saunaa ei ole, eikä peseytymiselle ole tilaa ulkoa varattu? 

Koska ajomatka oli niin energiaa vievä, päädyin päivään Hopessa. Ratkaisu oli hyvä, sillä löysin hienon vaellusreitin (Hope Point Trail) paikalliselle kukkulalle. Koska kelikin oli hieno, sain aivan täydellisen kokemuksen vuorenrinteellä, vuonon äärellä, kauas nähden. Alkuun hieman huoletti, silla karhuista erikseen jälleen varoitettiin ja kohtuullisen aktiiviseksi mainitulla reitillä ei näkynyt ketään muita - parkkeerasin auton täysin tyhjälle parkkialueelle klo 11.20. Minulla oli mukanani majapaikan tarjoamat karhusumute ja -kulkunen, mutta varsinkin alun metsäalueella yritin lisäksi taputella käsiäni vain kertoakseni mahdolliselle nallelle, että pitää minuun vähän etäisyyttä meidän molempien hyvinvoinnin varmistamiseksi. Vaellusmatkaa minulle tuli yli seitsemän mailia ja korkeuseroakin yli 2700 jalkaa (yli 840 metriä), vaikka aivan huipulle en mennytkään. Jouduin nimittäin kääntymään noin 200 korkeuserometriä aiemmin, sillä polku olisi hetken mennyt kahden rotkon välissä ja minua alkoi huimata. Mietin, ettei tässä iässä enää tarvitse suorittaa ja osasin nauttia jo saadusta kokemuksesta.

Tiistaina päädyin kahdesta vaihtoehdosta, Seward vs. Homer, ensimmäiseen vain siitä syystä johtuen, että sinne oli puolet lyhyempi ajomatka. Ajomatka oli taas hieno vaihtuvien vuorten, kanjoneiden ja lopuksi vuonon rantamia seuraten. Ajoin Sewardin eteläpuolella olevaan Lower Pointiin, josta avautuivat upeat merinäköalat, ja jatkoin sieltä itse Sewardin kylän alueelle ja sen rantamille. Pidin pienen lounastauon kylän pohjoispuolella kohti Exit Glacier-jäätikköä kääntyvän tien ulokkeella, jäätikköjoen varrella. Muutama muukin oli löytänyt paikan sen kauneuden johdosta. Tauon jälkeen ajoin lyhyen matkan alueelle, josta jäätikölle oli suora näkymä. Minuun teki surumieltä aiheuttavan vaikutuksen erityisesti paikalla ollut merkki jäätikön katoamisvauhdista - sama ongelma kuin Alpeilla - kiitos ilmastonmuutoksen. 

Takaisinajomatkalla tein lyhyen siirtymän tieltä levikkeelle päästääkseni takanani ajaneen auton ohi, ja löysin paikan, jossa vuoristojärvelle (Trail Lake) oli autolta vain muutaman metrin matka. Käytin tämän hyväkseni auton puhdistamiseksi kurasta. Litran vesipulloa lukemattomia kertoja kirkkaalla ja kylmällä vedellä täyttäen ja kättäni pesuharjana käyttäen sain pahimmat mudat autosta pois, jopa renkaiden pölykapseleista. Aikaa meni sen verran, että nälkä oli jälleen, ja pidin uuden myöhäisen lounastauon pian pesupaikan jälkeen hienolla Tern Lake Pullover-levikkeellä. 

Koska keskiviikolle oli luvassa vähintäänkin pilviä, ehkä jopa sadetta, mietin jääväni Hope-kylään ja tekeväni jonkin sortin kävelyn merenpinnan tasolla. Koska kuitenkin heräsin luonnollisesti aika aikaisin, muutin suunnitelmani, ja ajoin upean, turkoosinvärisen Kenai Lake-järven ja Kenai River-joen rantamia pitkin Cooper Landing-nimiseen kylään. Kylän toisella puolella oli leirintäalue, josta lähti suosittu, helppo vaellusreitti Russian Falls-koskelle, jossa lohet hyppivät matkatessaan mereltä takaisin syntymäjärvelleen, Russian Lake-järvelle. Päästäkseen vaellusreitin alkuun piti maksaa $14 päivämaksu, joka ei edes välttämättä taannut parkkipaikkaa. Minä sain viimeisimmin ja takanani tuli muita. 

Kävelin alkuun leveää reittiä pitkin nähden ihmisiä melkein jatkuvalla syötöllä molempiin suuntiin. Puolentoista mailin kohdalla oli silta joen yli, ja käännyin siinä pois pääreitiltä päästäkseni rauhallisempaan paikkaan. Tämä onnistui ja sain kävellä jokseenkin itsekseni ennenkuin juuri ennen Russian Lake-järveä vastaani tuli hyväntuulinen mies. Hän näytti minulle kartasta, missä olen ja mitä minun kannattaisi tehdä. Vasta tuossa vaiheessa huomasin hänen kantavan metsästyskivääriä - uusi kokemus minulle New Englannin alueelta saapuvana. Jatkoin lyhyen matkan järven rantaan ja pidin siellä rauhallisen lounastauon. Palasin samaa reittiä pitkin sillalle, ja käännyin siitä nyt alkuperäisen suunnitelmani mukaisesti kosken suuntaan. Kokemus kosken äärellä oli vaikuttava - lohet oikeasti hyppivät koskessa ylöspäin välillä onnistuen, usein epäonnistuen. Jäin niitä parinkymmenen minuutin ajaksi ihmettelemään ennenkuin palasin takaisin autolle, tuossa vaiheessa yli seitsemän mailia käveltyäni ja kuin huomaamatta yli 200 korkeuserolla.

Tankkasin varmuuden vuoksi Cooper Landingin alueella ja pidin toisen lounastauon samassa paikassa kuin vain päivä aiemmin (Tern Lake Pullover). Illalla laitoin kamojani kasaan ja suunnittelin seuraavan, viimeisen päiväni ohjelmaa. 

Matka kohti Anchoragea

Heräsin tarkoituksella myöhään ja suunnittelin aamun kulun siten, että pääsin lähtemään mökiltä vain juuri ennen check out-aikaa, puoltapäivää. Paikan 69-vuotias, eläkkeellä oleva emäntä tuli minua tuossa vaiheessa tervehtimään ja annoimme puolin ja toisin oikein hyvät arviot AirB@B:n kautta. Hidas, koko päivän mittainen ajomatkani kohti Anchoragen lentokenttää alkoi.

Pysähdyin monta kertaa kauniille levikkeille nauttimaan maisemista ja päästämään kiireisemmät ohitseni. Hope Highways taakseni jätettyäni liikennemäärät muuttuivat selvästi isommiksi, joten muita kulkijoita oli siedettävä. Edeltä suunnittelemiani pysähdyspaikkoja olivat Explorer Glacier-jäätikön ihailu pienen lammen rannalla tiellä kohti Whittier-kaupunkia Portage Valley-laaksossa, Portage Lake ja jäätiköt juuri ennen Whittierin kaupunkiin johtavaa yksikaistaista tunnelia, ja Tangle Pond-lampi paluumatkalla saman tien varrella. Olin myös suunnitellut ja toteutin matkan Alyeska-hiihtokeskukseen, sillä en ollut niitä matkallani vielä nähnyt yhtään. Hiihtoalueella oli paljon ihmisiä, sillä iso kabiini toimii kesälläkin ja hotellilla on kylpylä. Tuossa vaiheessa alkoi olla tarve lounaalle ja pidin tauon takaisin vuonon rannalle laskeuduttuani. Taukoni aikana näin kymmeniä vaunuja pitkän junan valuvan ohitseni. 

Koska minulla oli paljon aikaa käytettävänäni, pysähdyin myös Anchoragen lähellä olevalla kosteikkoalueella, jossa en muuten ehkä olisi tullut vierailleeksi. Onneksi pysähdyin! Näin vaikuttavien maisemien lisäksi useita lintuja ja hirven, ja sain oltua ulkona raikkaassa ilmassa yli tunnin. Jatkoin matkaani kohti kuuluisaa suklaakauppaa (Alaska Wild Berry Products) ja siellä olevaa suklaaputousta, Anchoragen kirjastoa sekä yliopistosairaalaa. Sitten aloin olla todella valmis jättämään autoilun taakseni, ja lyhyen tankkaus-sekä autonsiivoustauon jälkeen ajoin kentälle yli tunti aikomaani aiemmin. 

Takaisin kotiin

Sain palautettua auton jouhevasti ja ilman jälkiseuraamuksia - olin tainnut saada sen tarpeeksi puhtaaksi. Vietin ensin aikaa turvatarkastusta edeltävällä alueella juoden vettä korjatakseni päivän huonon juomisen, menin sitten toiselle puolelle, ja syömään. Valitsin monista vaihtoehdoista 49th State Brewery-ravintolan, ja tilasin niin heidän palkinto-oluensa (Smok) kuin palkintoruokansakin (49th State' Famous Halibut and Chips). Vatsa oli täynnä ja valmiina puoli yhden aikaan yöllä lähteneelle lennolle.

Lento Seattleen oli täynnä. Minut oli sijoitettu pahalta haisevan, joulupukilta näyttäneen miehen ja toisen melko isokokoisen miehen väliin siten, että molemmilta puolilta tunkeuduttiin minun tilaani. Yritin nukkua, mutta en oikein onnistunut ja kolmituntisen lennon puolivälin jälkeen aloin tuntea oloni aika epämiellyttäväksi. Lähdin käymään vessassa, mutta oloni senkuin huononi, ja vain noin 10 minuuttia myöhemmin jouduin menemään takaisin koneen taakse ja pyytämään lupaa maata taaimmaisilla penkeillä estääkseni pyörtymisen. Sain luvan ja tunnin verran jalat ylöspäin pitäen ja penkillä pää alaspäin pitäen aloin voida sen verran paremmin, että pystyin palaamaan paikalleni juuri ennenkuin kone alkoi laskeutua. 

Onneksi jatkolennolla paikkani oli käytävänpuolella ja vieressäni istui pieni aasialaisnainen. Sain torkuttua, mutta uni oli heikkolaatuista. Lopulta saavuimme Loganille. Heti koneesta ulos astuttuani kuuma, kostea ilmaseinämä teki heti selväksi, että Bostonissa on ollut päivien mittainen hellejakso. Löysin itselleni taksin helposti, ja pääsin kotiin. Matkalla ihaillessani Bostonia yleisesti olin samalla hyvin tietoinen taustalta puuttuvista vuorista. Takaisin todellisuuteen, mutta monta kokemusta rikkaampana!