Covid 19 - Niagaran putoukset ja Lake Placid

Koronatilanne vain pahenee, mutta me pääsimme matkaan. New Yorkin osavaltio on samansorttinen Massachusettsin koronatoimien kanssa, lähinnä kai siksi, että molemmat olivat alkuun Yhdysvaltain pahimpia paikkoja. Tuntui ihan turvalliselta, eikä koronan olemassaoloa juuri muistanutkaan muusta kuin siitä, että maskit kulkivat mukana aina siltä varalta, että jossain oli vähän liikaa porukkaa samassa tilassa.

Sunnuntaiaamuna lähdimme matkaan hieman yhdeksän jälkeen. Ajoin meidät lounas- ja tankkaustaukoja lukuunottamatta suoraan Niagaralle tullitie 90 pitkin. Saavuimme matkan ensimmäiseen etappiin, aivan Niagara Falls State Parkin vieressä olevaan hotelliin (Comfort Inn the Pointe) jo melko pian neljän jälkeen. Huoneemme ikkunasta näkyi Niagara-joki ja sen kuohut, ei sentään pääputoukset. Meillä oli aikaa käydä näkemässä putoukset ennen päivällistä (josta alla erikseen). Ovat hienot. Niagara Falls kylä sen sijaan on putousten ympäristöä lukuunottamatta nähnyt parhaat päivänsä vuosikymmeniä sitten ja oli surullistakin katsottavaa. Kaikki meidän aikamme menikin putousten välittömässä läheisyydessä, Yhdysvaltain puolella. Kanadan puolelle ei ollut koronarajoitusten johdosta asiaa kenelläkään.

Matkan aktiviteetteja

Niagaralla

Aamupalan - joka jätti aika paljon toivomisen varaa - jälkeen lähdimme suoraan Maid of the Mist-risteilylle. Lautta menee alajuoksulta molempien isojen putousten aivan vierestä ja pysyy Kanadan puolen Horseshue-putousten alla hyvän tovin. Upea kokemus! Lauttamatkan jälkeen oli vielä mahdollisuus kävellä portaita pitkin Yhdysvaltain puolen putousten viereen. Sitten oli aika matkustaa hissillä takaisin yli 50 metriä ylempänä olevaan puistoon.

Koska hotelli oli niin lähellä, pystyimme menemään sinne lounaspatonkeja valmistamaan sekä vaihtamaan kuivat vaatteet. Ei sillä, että ne olisivat ihan hirveästi kastuneet, kun päällä oli koko vartalon mittainen muovipussi. Picnic-kamat repussa lähdimme Goat Islandin puolelle kiertäen sen ympäri nähden molemmat putoukset uudelleen eri puolilta.

Lenkkeilyä tuli myös harrastettua. Minä ja E kävimme molempina aamuina. Minä juoksin kaksi kolmen mailin lenkkiä, E juoksi 6 ja 7 mailia, ensin pitkin Shoreline Trailiä, sitten Goat Islandilla. Iso-O kävi iltapäivästä Pikku-O:n kanssa ensin 3 mailia, sitten jatkaen yksinään aina 8 mailiin saakka Shoreline Trailillä, sekä aamulla vielä 5 mailia Goat Islandilla. Molemmista hän oli tosi ylpeä, mutta erityisesti siitä, että aamu-unisena pystyi tuohon 5 mailin venytykseen.

Matka Niagaralta Lake Placidille

Halusin, että matka Niagaralta Lake Placidille on muutakin kuin jo nähty moottoritie, ja laitoin puhelimen GBS-asetuksiin "Avoid Tolls". Matka vei meidät Ontario-järven rantaa pitkin ja läpi Amish perheiden asuinalueita. Matka oli kaunis ja monilta osin ajatuksia avartava. E:a tosin huoletti se, että aikaa kului niin paljon ja se, että olimme keskellä Amish alueita ikäänkuin lupaa kysymättä.

Saman kurssin erikoistujaystäväni, puolinorjalainen Erik perheineen asuu Queensburyssa, jos ei nyt ihan matkan varrella Niagaralta Lake Placidiin, niin kuitenkin siten, että sovimme illanistujaiset heillä. Koska lapset ovat elämänsä aikana kulkeneet heille vieraiden ihmisten luota toisille kokien sen usein kiusallisena, varmistin etukäteen, josko suunnitelma oli heillekin ok. Yllättäen kukaan ei ollut vastaan ja jopa innokkaasti hyödynsivät takapihan uima-allasta ja poreallasta huomioiden perheen kolme 6-11 vuotiasta lasta sekä heille juuri muuttaneen 2-vuotiaan sijoituslapsen tavalla, joka teki minut äitinä taas ihan tosi ylpeäksi. Värikkyyttä iltaan muodosti myös se, että heillä on kaksi koiraa, kaksi kissaa ja lisko, kaikki hylättyjä eläimiä ("rescue animals"). Ashley, Erikin sairaanhoitajavaimo, aiemmin armeijassa kuusi vuotta lentoyksikossä ja Irakissakin palvellut, oli tehnyt koko porukalle ruoan. Kaksi tuntia aiottua myöhemmin pääsimme matkaan tietäen hyvin, että saavumme Lake Placidille aivan liian myöhään. Majapaikan (Mountain Brook Lodge) omistaja oli meitä siellä odottamassa. Hieman noloa. 

Lake Placidilla

Keskiviikkona oli tarkoitus olla turistipäivä, mutta se ei mennyt aivan kaikilta osin aivan nappiin. Päivä alkoi suunnitelmani mukaan kävelyllä Cobble Lookout-paikkaan. Luulin, että kävely on puolet lyhyempi, mikä aiheutti pientä harmistusta erityisesti pojille. "We are losing time", sanoi E, ja Pikku-O otti "Mom Travels" tähdistä useamman pois. Iso-O piti saarnaa pojille huonosta käytöksestä. Nauratti ihan. Kävely palkitsi hienoilla maisemilla ja aikaa kului kokonainen tunti, joten ihan hirveän suuri katastrofi ei ollut kyseessä.

Sen sijaan harmin aiheutti seuraava kohde. Olin suunnitellut meille porrastreenin ja E:lle lenkkimahdollisuuden hyppyrimäkien ympäristöön. Se meni ihan pommiin. Koko paikka oli remontissa, eikä mahdollisuutta ollut tehdä mitään mielekästä. Oli pakko luopua ajatuksesta. Koska E:lle piti kuitenkin tarjota päivän 7 mailin lenkkimahdollisuus, pudotimme hänet autosta 7 mailia ennen seuraavaa kohdetta, the Wilmington Flume putouksia ja hyppelyä syvään veteen. E:n lenkki meni pitkin kaunista, joskin aavistuksen liian liikennöityä vuoristotietä pitkin. Pysäytin auton noin mailin välein ja kannustimme E:n lenkkinsä loppuun. 

Uusi pieni pommi meinasi tapahtua putouksia etsiessä. Pysäköin auton Flume Gorge-parkkipaikalle, josta lähti useita polkuja lähimetsään. Ehdimme kävellä 15 minuuttia ennenkuin totesin porukalle, että nyt on paras palata takaisin autolle ja antaa asian olla. Karttaa sitten hieman tarkemmin katsottuamme, löysimme tien toisella puolella olevan polunalun, joka vei meidät oikeaan paikkaan. Se oli tosi upea paikka putouksineen kaikkineen. Ihmisiä oli liikaa, mutta kaikki kolme menivät vähintäänkin uimaan. Iso-O meni ainoana hyppäämään ja hyppäsi 3 kertaa noin 5 metrin korkeudesta kosken kuohuihin. En olisi uskaltanut. "Mom Travels" tähdistö alkoi kiivetä takaisin ylös myös Pikku-O:lla.

Hyppypaikka oli tosi lähellä motelliamme, joten menimme sinne suihkuun ja siistiytymään Lake Placidia varten. Kello oli jo sen verran paljon, että ehdotin aikaista päivällistä ja vasta sen jälkeen tutustumista kylään. Niin teimme (alla tarkemmin syömiskokemuksesta). Olympic Center oli mennyt E:n harmiksi jo klo 17 kiinni, joten Lake Placid kokemus muodostui pääkadulla kävelyksi ja Hannaford-kaupassa retkieväiden keräämiseksi. 

Seuraava päivä oli varattu Whiteface Mountain vaellusretkelle. Polku lähti Albany-yliopiston Atmospheric Science Research Centerin luota, meni Mount Marblen huipun kautta käytännössä aivan suoraan Whiteface Mountainin huipulle, joka on 4867 jalan (1483 metrin) korkuinen. Korkeuseroa vaellukselle tuli noin 3000 jalkaa eli noin 900 metriä, ja kävelyn mitta oli noin 8 mailia edestakaisin. Lähdimme motellilta kello 9 ja olimme takaisin klo 15. Aktiivista kävelyä oli kelloni mukaan noin 5 tuntia, mistä olen omalla kohdallani ylpeä, sillä vaellus meni paljon paremmin kuin muutama viikko aiemmin Mount Washingtonilla. Lapsetkin olivat tyytyväisiä ja iloisia, paitsi Pikku-O, joka antoi palautetta vaelluksen raskaudesta. Suoraan vaellukselta ajoin meidät jälleen Flume koskille, jossa tällä kerralla E:kin hyppäsi kaksi kertaa sillä seurauksella, että hänen korvansa meni lukkoon ja vaikutti hänen iltansa kulkuun. Iso-O kutsui E:n kärsimystä nimellä "Man flu" (miesflussa), sillä hänen korvansa oli kuulemma ollut lukossa jo useamman päivän ajan, eikä hän ollut siitä kertonut kenellekään.

Koska käynti Olympic Centerillä ei onnistunut sen aukioloajoista johtuen, menimme sinne lähtöpäivänä. Pettymys. Koko paikka oli remontissa ja mahdollisuus oli vain kahden huoneen kokoiseen historianäyttelyyn. Siksi on hyvä, että neljä vuotta sitten olimme päässeet käymään sekä 1980 että 1932 olympialaisten jääkiekkokatsomoissa ja katsomassa kaikki muutkin tärkeät kohteet.

Olisin halunnut antaa meille kelkkalaskukokemuksen Van Hoevenbergiillä eli paikassa, jossa ko. aktiviteetti sekä hiihdot ym olivat olympialaisissa tapahtuneet. Jostain syystä kelkkailu on mahdollista vain viikonloppuisin, enkä voinut etukäteen varata meille aikaa lähtöpäivälle (perjantai), sillä ainoat vapaat olivat iltapäivällä. Menimme kuitenkin kokeilemaan onneamme, sillä he jakavat saman päivän lippuja, ensimmäiset ajat klo 11. Ei onnistunut.

Matkalla kotiin

Matka kotiin oli mahdollista tehdä joko isoja teitä pitkin kolmion kateetteja pitkin tai hieman pienempiä läpi Vermontin ja New Hampshiren (hypotenuusa). Valitsin jälkimmäisen. Se meni D3-College Middleburyn kampuksen läpi, kirjaimellisesti. Kello oli tuossa vaiheessa jo sen verran, että söimme kampuksella lounaan ison puun varjossa. Kivannäköinen paikka. Sinne menee useampikin Southilta, mm. juoksukaveri Will.

Opin matkalla myös, että Road Closed-kyltti oikeasti tarkoittaa, että tie on suljettu, vaikka Googlemaps ei niin kerrokaan. Usean kilometrin ylämäkeen vuoristotietä ajettuani tuli täysi stoppi eteen. Ei auttanut muu kuin kaivaa paperikartta esiin ja navigoida sen avulla, sillä Googlemaps ei suostunut muita reittejä tarjoamaan. E:n ripeällä toiminnalla reitti löytyi ja tilanteesta selvittiin ilman sen suurempia tunteita. Kotiinkin päästiin kivasti, vaikka loppumatkalla jouduimme tien 95 perjantairuuhkaan.

Ravintola- ja muita ruokakokemuksia

Matkan ensimmäisen illan ravintolaksi valikoitui Niagara Fallsin intialainen Zaika-ravintola. Se sijaitsi hieman kyseenalaisella alueella, mutta tarjosi monipuolisen buffetin, josta kaikki löysivät itselleen hyvät ja monipuoliset annokset.  Juomaksi otin paikallisen oluen - tai no paikallisen rajan toiselta puolelta - Molson Canadian, mikä maistui pitkän ajopäivän jälkeen hyvältä. Lapset ottivat kaikki Mango Lassin. Paikan muut asiakkaat olivat intialaisia, mitä pidin hyvänä merkkinä paikan autenttisuudesta.

Toisena iltana oli jo tiedossa, että hyväksi arvioitu kiinalaisravintola Royal Dragon tarjosi vain mukaan haettavia annoksia. Iso-O kokosi listan - 4 erillistä alkuruokaa ja jokaiselle oma pääruoka - ja E soitti tilaten kaikki ne sekä kaikille Bubble Tea-juomat. Keli oli upea, joten annosten kanssa oli hienoa mennä Niagaran putousten vierelle picnic-liinan kanssa viettämään aikaa ja syömään todella hyvin. Tämä oli mielestäni reissun paras ravintolakokemus ja luulen, että lapset ajattelevat samoin.

Lake Placidin ensimmäisen illan illallinen oli E:n valitsemassa italialaisessa Luna-ravintolassa Lake Placin Main Streetilla. Herkullista oli. Aloitimme alkusalaateilla. Pikku-O tilasi Fettuccini Alfredon, mutta halusikin Chicken Parmesanon, joten vaihdoin hänen kanssaan lautasten saavuttua. Hyvää olivat molemmat. Laskuun tuli harmillisesti 3% luottokorttilisämaksu ja hinnat olivat muutenkin turistilisällä varustettuja. 

Viimeisen illan illallinen oli suositussa Lisa G-ravintolassa hieman Lake Placidin keskustan ulkopuolella pienen puron rannassa. Jouduimme odottamaan pöytää yli puoli tuntia, mutta se oli sen arvoista. Pientä harmia aiheutti E:n korvaongelma (ks. yllä), jonka hän sai vieläkin pahemmaksi yrittäen aukaista sitä keinolla millä hyvänsä, kuten esimerkiksi autosilmälasieni sangalla. Salaattiannokset olivat matkan parhaat, eikä pääruoissakaan ole valittamista. Vahva suositus.

Aivan motellimme vieressä oli Adirondack Chocolates-myymälä, joka myy käsintehtyjä suklaatuotteita. Menin poikien kanssa ja ostin suklaa-kermakaramelleja (fudge) sekä paunan verran erilaisia käsintehtyjä suklaakonvehteja. Fudge on jo syöty, konvehtit vielä odottavat. Eivät varmaan kauan.

"Mom Travels"-pakettimatka on nyt taputeltu ja kotiin saavuimme ilman suurempia mustelmia perjantai-iltana. "No hate", sanoi Iso-O, ja jatkoi, että viikon matka perheen kanssa oli kiva, mutta pituudeltaan ehkä maksimimittainen todeten, että pari vuotta sitten tälle kesälle suunniteltu koko Yhdysvaltain ympäri menevä Road Trip olisi kyllä ollut ihan liikaa. Sain isommilta kuitenkin täydet 5 tähteä. Pikku-O:kin nosti tähdityksensä neljään, mutta viittä en saanut, sillä loma oli liian aktiivinen.