Kaksiviikkoinen Alaska-reissuni on nyt takanani. Sanat eivät riitä siitä kertomaan, mutta alla yritelmä.
Lensin Minneapolisin kautta. Vaihtoaikaa minulla oli 5 tuntia, minkä aikana olisin ehtinyt käydä itseani sivistämässä yhdessä maailman suurimmista ostoskeskuksista, Mall of America, mutta priorisoin rauhallisen aterian, ja menin kentän kivaan Stone Arch-ravintolaan. Aika meni yllättävän kivasti, ja pääsin lennolleni Anchorage:iin. Saavuin Alaskaan keskellä yötä klo 1 paikallista aikaa nukuttuani koiranunta. Löysin helposti autonvuokrausalueen, ja sain Alamo-firmalta käyttööni melkoisen "Soccer-mom"-auton, Chrysler Pacifica:n 2026-mallin, vaikka olin pyytänyt keskikokoista autoa. Sillä oli mittarissa 6000 mailia. Minä lisäsin siihen kahden viikon aikana 2500.
Alun Talkeetna- ja Chugach-vuorimaisemat muuttuivat enemmän Suomen lappimaiseksi ja keli samalla kirkastui. Tämä tapahtui hassusti heti sen jälkeen, kun Iso-O lähetti minulle viestin:"Pilvet pois!" Tien päässä alkoi ajomatkan aikana näkyä jatkuvasti suureneva, minulle tuossa vaiheessa uusi vuoriseinämä, tällä kerralla Wrangell-St.Elias-vuoristo, ja niiden kaksi lähintä huippua, Mount Sanford (4949 m) ja Mount Drum (3606 m). Saavutin Glennallen-kylän hieman ennen klo 8, ja odotin paikalle samaan aikaan saapuneen miehen kanssa Copper Valley IGA-kaupan aukeamista. Sain sieltä mukaani aamupalan ja mikä tärkeintä, ison kupin Cappuccinoa.
Ajoin seuraavan vuorialueen, Alaska Rangen läpi pieneen Tok-kylään, jossa tankkasin ensimmäisen kerran. Tok oli myös viimeinen paikka ennen Chickeniä, jossa minulla oli kännykässä kenttää, joten laitoin sieltä viimeisen updaten Iso-O:lle matkani etenemisestä. 12 mailia Tokin keskustasta kääntyi Taylor Highway (Highway number 5) suoraan kohti pohjoista. Tämä oli myös tie, johon en vuokra-autollani olisi saanut mennä.
Olin edeltävästi matkaani suunnitellessani olettanut, että matka Tokista Chickeniin on pelkkää tasamaata. Vaan eipä ollutkaan. 67 ajomailin aikana sain kokea pohjoislapin ja Skotlannin tapaisia kukkuloita upeine väreineen. Tie oli ennakko-odotusten vastaisesti isolta osin päällystetty, tosin täynnä monenlaisia kuoppia ja muhkuroita. Vain noin 3 mailin matka oli hiekkatietä. Muutamia autoja tuli vastaan - kukaan ei mennyt kanssani samaan suuntaan, tai ainakaan ohittanut.
Saavutin Chicken Creek Cafe:n pihan klo 13.20, ja vain hetki parkkeeraukseni jälkeen kuulin iloisen huudahduksen ja kaulaani hyppäsi energinen Iso-O. Iso-O esitteli minulle niin työpaikkansa sen kaikkine osineen (Chicken Creek Cafe, Saloon, Liquor Store, ja Gift Shop) ja oman asumuksensa kuin kaikki työkaverinsa, asiakkaansa ja kuka nyt paikalle sattui saapumaankin:"This is my mom!!" Emme olleet lyöneet lukkoon mitään suunnitelmia, mutta hän oli pakannut kassinsa valmiiksi ja kertoi olevansa vapaana aina keskiviikkoaamuun saakka (*tuolloin oli siis lauantai-iltapäivä), joten aloimme heti katsoa mahdollisuuksia. Keittolounaan jälkeen istuimme alas varaamaan majoituksia, ja vaikka takanani oli jo 12 tunnin ajo, lähdimme reissullemme heti tuolloin. Iso-O ryhtyi kuljettajaksi, vaikka sekään ei olisi ollut vuokrafirmalle ok.
Aamupalalle ajoimme läheiseen Old Town Copper Center Inn and Restaurant-ravintolaan ja jatkoimme sieltä ensin soratietä pitkin Chitinan kylään menevälle päällystetylle, mutta numeroimattomalle tielle päätyen ko. kylään ihmetellen matkan aikana aivan upeita vuorikanjoneita ja koskia sekä muutaman metrin päästä hirveä kahden vasansa kanssa. Kävelimme hetken ympäriinsä ja harkitsimme ajoa McCarthyn kylään, mutta jätimme väliin, sillä tie näytti sellaiselta, että vuokrafirman ko. tien erikseen kieltäminen kävi järkeen paremmin kuin Chickenin Taylor Highway.
Palasimme Chitinasta takaisin tielle numero 4, jota pitkin matkasimme vaihtuvassa kelissä kohti yhteisen reissumme päätekohtaa Valdezia. Matkan varrella näimme upeita kanjoneita (erityisesti mieleen jäi Keystone Canyon), vesiputouksia (Horsetail Falls, Bridal Veil Falls) ja pysähdyimme hetkeksi Worthington Glacier-puistoon kävellen jäätikön aivan reunamalle. Valdeziin laskeuduimme yli 800 metrin korkeuteen vieneen Thompson Pass-ylityskohdan kautta merenpinnan tasolle. Näkymät sieltä olisivat olleet huimaavat, ellei keli olisi ollut, kuten Iso-O myöhemmin työkavereilleen kertoi:"Clouds were down to our noses".
Majoituimme isolla hiekkakentällä sijainneeseen RV- ja telttakylän, jälleen AirB@B:n kautta löydettyyn pikkumökkiin (Eagles Rest RV Park and Cabins). Mökki oli sinänsä ihan kiva, mutta sen ympäristö jätti toivomisen varaa ko. hiekkakentän karuuden sekä sen takana menneen tien johdosta. No, emme me tietysti sinne mökkiin olleet tulleet oleilemaan. Sateen loputtua kävelimme kivaan aasialaisravintolaan, Fu Kung, ja söimme eri kulttuureita sotkien oikein maittavan aterian. Minä maistoin matkani ensimmäisen Alaska-peräisen oluen, Icy Bay IPA.
Yö meni oikein mukavasti ja aamu alkoi rauhallisesti pikkuaamupalalla mökissä ennenkuin lähdimme etsimään karhuja. Olin erikseen Iso-O:n toiveen huomioiden googlannut paikkoja Valdezissa, joissa karhuhavaintoja voisi helpoiten tehdä. Ensimmäinen kohde oli vain muutaman minuutin ajomatkan päässä ja helposti tien vierellä saavutettavissa, Crooked Creek Information Site. Itse informaatiokeskus oli kiinni, mutta sen ympäristö oli avoinna, ja vaikka karhuja emme nähneetkään, saimme ensi kosketuksen Alaskan rannikon luontoon.
Ajoimme seuraavaksi vuonon toisella puolella olevan kalankasvatuslaitoksen alueelle. Sielläkin olisi voinut nähdä karhuja. Emme nähneet, mutta näimme hylkeen pistävän päänsä vedenpinnalle. Aivan läheltä lähti Solomon Gulch Trail, noin neljän mailin mittainen, hyväkuntoinen ja leveä vaellusreitti ylemmäs rinteelle kohti lampea ja sieltä alas mereen laskevaa koskea. Olimme varustautuneet hyvin Iso-O:n karhusumutteella, mutta hieman kirpaisi kylttiä vaellusreitin alussa katsoessa:"CAUTION. Recreate at your own risk. Bears in area". Koin, että upeaahan karhu olisi nähdä, mutta eihän miellä oikeasti ole pienintäkään käsitystä, mitä tehdä sellaisessa tilanteessa.
Olimme suunnilleen puolessa välissä reittiä juuri kivan näköalapaikan taaksemme jättäneinä, kun Iso-O jostain syystä johtuen leikitteli karhusumutteen varmistimen kanssa. Hänen takanaan kävellessäni näin ensin ilmassa lentävän sumutepullon ja tuhannesosa sekunnin myöhemmin kuulin kovan karjaisun. Iso-O oli vahingossa sumuttanut itseään. Hänen kaulansa oli oranssi, silmät puristuneina kiinni ja voivottelu lisääntyi minuuttien kuluessa eksponentiaalisesti. Opimme, että sumute sisältää chili-pippurin kapsaisiinia. Minä opin aika nopeasti, että hengenhätää hänellä ei perusterveenä ihmisenä ole, mutta Iso-O itse teki kuolemaa. Kipu lisääntyi jatkuvasti ja silmät eivät auenneet. Kävin hakemassa läheisestä koskesta vettä, jolla hän yritti kasvojaan ja kaulaansa huuhdella, mutta - opimme myös - rasvaliukoisena aineena vedellä oli lähinnä vain lyhytaikainen kipualievittävä vaikutus. Tilanne olisi jatkunut staattisena pitkään, mutta ajattelin hänen voivan paremmin, jos vain lähdemme liikkeelle. Olin oikeassa. Koska hän ei saanut silmiään auki, pidimme käsiämme toistemme vyötärön ympärillä ja minä kerroin, mihin seuraava askel piti laittaa. Suurin osa matkasta oli helppoa, tasaista polkua pitkin alaspäin, mutta menimme me puronkin yli tällä taktiikalla onnistuneesti. Dramaattisuuteen taipuvainen Iso-O moneen otteeseen totesi minun pelastaneen hänen henkensä. Minua nauratti jo tilanteen alkuvaiheesta lähtien, mutta Iso-O kielsi nauramasta ennenkuin seuraavana päivänä. Tilanne sittemmin kehittyi melkoiseksi selviämistarinaksi ja vähintäänkin työkavereita huvittaneeksi "Blond in the wilderness"-kertomukseksi. Karhuja emme nähneet.
Ajoin meidät (*tyttöjen reissun kuljettaja oli hetkellisesti kykenemätön) takaisin mökille, jossa Iso-O otti pitkän, lämpöisen suihkun saippuaa runsaasti käyttäen päästen eroon isosta osasta sumutejämiä, joskin kirvely siirtyi sitten sormiin. Hetken tauon jälkeen hän oli valmis jatkamaan. Ajoimme läheiselle jäätikköjärvelle (Valdez Glacier Lake). Siellä olisi voinut mennä melomaan jääpalojen sekaan ja kiva niin olisi ollut tehdäkin, jos tilanne olisi ollut erilainen niin Iso-O:n kuin kelienkin osalta. Mutta, kivalta näytti näinkin. Illallispaikaksi valikoitui toinen kiva ravintola, Fat Mermaid. Ruokajuomaksi otin King Street Brewing Companyn IPA:n. Kaupassa piipahdimme aamupalaa ja eväitä varten vielä ennen nukkumaanmenoa. Kelikin kirkastui sen verran, että pääsimme näkemään Valdezin ympäröimät upeat vuoret, jotka Norjan tavoin lähtevät suoraan merestä.
Aamulla lähdimme melko aikaisin ajamaan, sillä edessä oli yli 300 mailia matkaa. Iso-O söi hieman aamupalaa. Minä säästin tilaa suunnitellulle aikaiselle lounaalle Glennallenin Caribou Grill-ravintolassa. Olimme lähdössä sieltä, kun paikalle ajoi bussilastillinen Amish-heimoa. Se oli vaikuttava näky, vaikka toki heitä olemme aiemminkin nähneet. Tankkasimme jälleen Glennallenissa, jatkoimme Alaska Rangen ylittäen kohti Tokia ja sieltä Taylor Highwaytä pitkin Chickeniin saavuttaen kylän noin puoli neljän aikaan. Iso-O meni pyykinpesuhommiin ja valmistelemaan meille päivällisen. Minä menin sillä välin majoittumaan reissuni hienoimpaan paikkaan, Goldpanner-hotelliin.
Hieman huonosti nukutun yön jälkeen - ymmärsin nimittäin vasta klo 5 aamulla, että hotellihuoneessa oli lämmitysmahdollisuus, mitä arvostin paleltuani tuntien ajan ohuen peiton alla noin 10*C lämpötilassa - menin aamupalalle Chicken Creek Cafe-ravintolaan, jossa olivat töissä Iso-O, Kiley, Mac ja Iso-O:n toinen pomo, 34-vuotias Max, jolla on alaskalaisuutensa lisäksi Ranskan kansalaisuus. Otin Cappuccinon ja "Breakfast Platter"-aamupalan, johon kuului paahtoleivän lisäksi paistetut perunat, makkarapihvi sekä mansikkahillo. Jätin Iso-O:n jatkamaan työpäiväänsä ja lähdin päiväni ensimmäiselle vaellukselle. Se piti sisällään Chicken-pitäjän ison metallikanapatsaan ("Eggee") ihmettelyn lisäksi käynnin Chickenin pienellä lentokentällä ja Fortymile Riverin rantamilla. Puolen päivän aikaan kävin tervehtimässä Iso-O:aa hänen lounastaukonsa aikana. Kiireistä oli ollut. Sitten lähdin toiselle kävelylleni, jona aikana kävin katsomassa Chickenin postin - sen hoitaja on Chickenin toinen ympärivuotinen asukas, toinen on hänen miehensä - sekä kävelin ylös Chickenin ohi jatkavaa tietä nähden kivasti niin koko Chickenin kuin toisessa suunnassa jatkavan pätkän jokeakin. Sitten olikin jo aikamoinen nälkä. Suihkun jälkeen ajoin lyhyen matkan hotellilta Chicken Creek Cafe:lle, jossa juuri ennen sen sulkeutumista tilasin itselleni hampurilaisaterian. Koska halusin sen kanssa oluen (Forty Ninth Solstice IPA), minun piti mennä se erikseen tilaamaan Saloonin puolelta, ja jäin istumaan sen etuterassille. Siinä syödessäni sain kaverikseni Eaglessa 40 vuotta asuneen, tupakkatauolle jääneen miehen. Juttelimme helposti 45 minuutin ajan ennenkuin hän lähti jatkamaan matkaansa. Tuona aikana hän ehti kertoa elämäntarinansa ja kokemuksensa asumisesta paikassa, johon ei talvella ole mitään muuta pääsyä kuin lentäen, ja johon vievä tie on sellaisessa kunnossa, että sitä kuvaillessaan hän teki ristinmerkin ja lausui latinaksi:"In nomine Patris et Filii et Spiritus Sancti".
Iso-O pääsi töistä ja muista toimistaan puoli viiden aikaan. Tuolloin hoidimme muutaman käytännönasian, kuten Georgetown Universityn terveydenhuoltovakuutuksesta luopumisen ($4500 säästö) sekä passinuusimisajan varaamisen (*hänen passinsa menee voimasta ensi helmikuun lopulla kuten meidänkin, mutta marraskuulle suunnittelemansa Lissabonin matka jättää hänet tilanteeseen, jolloin hän olisi yrittämässä takaisin Yhdysvaltoihin passilla, joka on alle 6 kk voimassa). Sitten lähdimme yhdeltä kullanhuuhtojalta saadun vihjeen mukaisesti käymään noin 10 mailin päässä jokeen joutunutta autoa ihmettelemässä. Se oli joutunut sinne parkkeerattuaan alueelle, joka oli arvaamattomasti ja yllättäen tulvinut. Samalla tulimme molemmat käyneeksi Chickenin pohjoispuolella. Illalla vietimme taas aikaa Saloonissa. Baarimikkona oli nyt Brooke. Maistoin alaskalaisen siiderin, Iso-O otti "Spruce Tip Tonic"-cocktailin. Olin jo lähdössä takaisin hotellille, kun Max tuli kysymään, josko voisin antaa lääkärin mielipiteen. Vain noin tunti aiemmin Chickeniin saapunut, hänen seitsemänvuotias sukulaispoikansa oli juossut baarin pihalla koiran kanssa ja kaatunut loukaten polvensa. Poika oli perheen autossa. Katsoin haavaa - se oli syvä, likainen viiltohaava polven alapuolella aina luuhun saakka. Todennäköisesti vähintäänkin osittain katkaissut polvilumpion sääriluuhun kiinnittävän jänteen. Totesin, että pojan on pakko lähteä sairaalakäynnille. He lähtivät takaisin Tokiin, mutta mietin kyllä, josko se riittää. Seuraavana päivänä selvisi, että oli riittänyt, kahdeksan tikkiä oli siihen laitettu.
Hyvin nukutun yön ja pitkän suihkun (*tiesin sen matkani viimeiseksi) jälkeen pakkasin auton, luovutin hotellihuoneen sekä ajoin Chicken Creek Cafe:lle. Siellä Iso-O oli jälleen kiireisenä niin matkallaolevien kuin samaan aikaan metsäpaloa pohjoisessa sammuttavan palomiehistön aamupalatoiveiden kanssa. Minä söin saman setin kuin päivä aiemmin ja jätin matamin ja Chickenin taakseni. Haikealta tuntui.
Olin varannut minulle AirB@B:n kautta luksusteltan Wildthingz Dog Mushing-koiratarhan alueelta. Näkymät olivat huikeat ihan joka suuntaan. Pienenä harmina oli koirien aiheuttaman ajoittaisen ulvomisen lisäksi vain noin 15 metrin päässä ollut pieni yhden huoneen kokoinen mökki, sillä ulkovessan vieressä ollut pesupaikka ei siitä syystä johtuen ollut realistinen vaihtoehto peseytymiselle. Teltan takana oli onneksi alue, joka antoi tarpeeksi yksityisyyttä tätä toimintaa varten, mutta selvästi tarkoituksena oli hoitaa peseytyminen muualla. Teltassa oli parisängyn lisäksi pieni kaasuliesi sekä lämmitin. Vaikka yöt olivat viileitä (*parina yönä meni alle +10*C), en laittanut lämmitintä päälle lainkaan, silla tarjolla oli kolme oikein lämpöistä peittoa.
Ajoin aamusta 3. heinäkuuta Denalin kansallispuiston Visitor Centerille. Olin valmistautunut maksamaan puiston maksun, mutta sitä ei tarvinnutkaan tehdä. Sekä perjantai että lauantai olivat kaikille ilmaisia Yhdysvaltain 250-vuosijuhlan johdosta. Hyva ajoitus minulla - en tiennyt tätä edeltävästi. Hetken alueella käveltyäni hyppäsin aina ilmaiseen, 15 mailin päähän olevalle Savage River-leirintäalueelle ajavaan bussiin. Jain pois kyydistä Mountain Vista pysäkillä muutama maili aiemmin ja lähdin hieman yli 4 mailia pitkälle, 480 korkeuserometriä kiivenneelle Savage Alpine Trail-reitille, joka kulki bussin päätepysäkille Savage Riverin rannalla. Reitti oli raskaampi kuin arvelin, mutta lähdin silti ylimääräiselle melkein 2 mailin mittaiselle Savage River Loop-reitille ennenkuin hyppäsin takaisin Visitor Centerille lähtevään bussiin. Jälkimmäisellä reitillä oli paljon enemmän porukkaa sen helppouden ja toisaalta kauniiden maisemien johdosta. Bussin saavuttua takaisin lähtöpaikkaan ajoin hitaasti maisemista nauttien takaisin noin puolen tunnin ajomatkan päässä Cantwellin kylässä sijaitsevalle teltalleni.
Toisena kokonaisena päivänä Denalin kansallispuistossa olin varannut itselleni pidemmälle puistoon ajavan, maksullisen bussipaikan. Normaalisti nämä bussit ajavat paljon pidemmälle puistoon, mutta maanvyörymän johdosta tie oli ja tulee olemaan katki koko kesäkauden ajan mailin 43 kohdalla. Bussiin voi hypätä ja siitä poistua missä vaiheessa vain, jos haluaa vaikka vaeltaa välillä. Koska paikkani oli vasta klo 13.30, tein pienen vaelluksen puiston alkupäässä. Horseshoe Lake on helposti lähestyttävä ja kaunis reitti, minkä johdosta ihmisiä oli minulle hieman liikaa. Aivan huonokuntoisille reitti ei tosin sovi, sillä korkeuseroa tuli melkein 100 metriä aika lyhyellä välimatkalla. En ehtinyt mennä koko 4 mailin reittiä, sillä otin aamun aika hitaasti, enkä toisaalta halunnut olla aivan ylihikinen bussiin hypätessäni.
Sain paikan etupenkistä, joten näkymäni olivat lähes täydelliset joka suuntaan. Bussi ajoi pysähtymättä Savage River-asemalle. Siella se pysähtyi ensimmäisen kerran, sillä joella oli pari poron näköistä otusta, joita täällä kutsutaan nimellä Caribou. Tie oli tuohon saakka päällystetty. Savage Riverin jälkeen se muuttui soratieksi, ajoittain vain yhden auton levyiseksi, joten ajovauhti hidastui. Pysähtymisiä oli aina, kun joku huusi STOP, joko eläimen tai maiseman johdosta. Näimme karhun, useita Caribou-eläimiä, monenlaisia lintuja, maaoravia ym. sekä kauniiden vuorimaisemien lisäksi kaukana häämöttävän 6190 metriä korkean Denalin. Denali on maailman korkein vuori, jos lasketaan laaksosta huipulle, ja oli todella vaikuttava, vaikka niin kaukaa sen pystyinkin vain näkemään. Bussimatkan päätyttyä ajoin taas hitaasti majapaikalle imien sisääni kauniin maiseman toisensa jälkeen.
Ajoin ensin Talkeetnan kylään sen erikoislaatuisuuden johdosta. Sen lisäksi, että se on Denali-vuorelle yrittävien lähtöpaikka (*heidät lennätetään perusleirintäalueelle - base camp), kaupungissa on selkeä hippi- ja LGTBQ-myönteinen kulttuuri. Osuin keskelle joitain markkinoita ja näin useita turistibusseja pysähtyneinä. Pidin itsekin lounastauon.
Pariin epäonnistuneeseen yritykseen kuuluivat Denali Viewpoint South-paikka (*Denali oli pilvessä ja ihmisiä oli liikaa) sekä Denali Brewery (*aivan liian pitkä jono), joten suuntasin sitten matkani jännittävimpään paikkaan, Hatcher Passille. Kiertotie oli kokonaisuudessaan noin parikymmentä mailia pidempi ja aivan upea, mutta minua jännitti hieman liikaa reitin korkeimmassa kohdassa. Tie oli tuolloin häthätää kahden auton levyinen vuoren seinämällä siten, että toisella puolella oli jyrkkä seinämä ylöspäin ja toisella puolella rotko. Tästä johtuen en päässyt täysin upeista maisemista nauttimaan. Auto myös likaantui mudasta sen näköiseksi, että tiesin jääväni vuokrafirmalle kiinni sopimattomissa paikoissa ajamisesta, ellen tekisi asialle jotain.
Kävin kaupassa Anchoragessa ja bensaa otin toisen kerran Girdwoodissa, viimeisessä paikassa ennen loppulomani majapaikkaa, AirB@B:n kautta vuokrattua Hopen pikkukylässä sijainnutta mökkiä. Ajomatka Anchoragesta Hopen kylään on käsittämättömän upea. Tie menee vuonon rantaa ympäri ennenkuin haarautuu vain muutaman kerran. Liikennettä on siitä syystä johtuen paljon. Vuonon toisella puolella päätie numero 1 jatkui. Hope Highway haarautui siitä ja jatkui paljon rauhallisempana vuorten välissä uudelleen kohti rantaa saavuttaen Hopen 16 mailia myöhemmin.
Mökki (Ravens at the Starlight) oli positiivinen yllätys. Tilaa siellä olisi ollut helposti viidelle. Ulkovessa oli siisti, mökki oli lämmitetty, ja vaikka vesiyhteyttä ei ollutkaan, oli vesihuolto hoidettu hienosti kanisterein niin tiskaus kuin juominenkin huomioiden. Ainoa miinus oli taas pesutilan puute. Koska mökki sijaitsi samalla tontilla omistajan kanssa, ei saavipesuja ulkona voinut oikein toteuttaa. Tein ne sitten sisällä, mutta en olisi itse halunnut kenenkään niin tekevän, joten ihmettelen tätä selvästi kulttuurista piirrettä. Missä peseytyminen oikein ajatellaan tapahtuvan, kun saunaa ei ole, eikä peseytymiselle ole tilaa ulkoa varattu?
Koska ajomatka oli niin energiaa vievä, päädyin päivään Hopessa. Ratkaisu oli hyvä, sillä löysin hienon vaellusreitin (Hope Point Trail) paikalliselle kukkulalle. Koska kelikin oli hieno, sain aivan täydellisen kokemuksen vuorenrinteellä, vuonon äärellä, kauas nähden. Alkuun hieman huoletti, silla karhuista erikseen jälleen varoitettiin ja kohtuullisen aktiiviseksi mainitulla reitillä ei näkynyt ketään muita - parkkeerasin auton täysin tyhjälle parkkialueelle klo 11.20. Minulla oli mukanani majapaikan tarjoamat karhusumute ja -kulkunen, mutta varsinkin alun metsäalueella yritin lisäksi taputella käsiäni vain kertoakseni mahdolliselle nallelle, että pitää minuun vähän etäisyyttä meidän molempien hyvinvoinnin varmistamiseksi. Vaellusmatkaa minulle tuli yli seitsemän mailia ja korkeuseroakin yli 2700 jalkaa (yli 840 metriä), vaikka aivan huipulle en mennytkään. Jouduin nimittäin kääntymään noin 200 korkeuserometriä aiemmin, sillä polku olisi hetken mennyt kahden rotkon välissä ja minua alkoi huimata. Mietin, ettei tässä iässä enää tarvitse suorittaa ja osasin nauttia jo saadusta kokemuksesta.
Tiistaina päädyin kahdesta vaihtoehdosta, Seward vs. Homer, ensimmäiseen vain siitä syystä johtuen, että sinne oli puolet lyhyempi ajomatka. Ajomatka oli taas hieno vaihtuvien vuorten, kanjoneiden ja lopuksi vuonon rantamia seuraten. Ajoin Sewardin eteläpuolella olevaan Lower Pointiin, josta avautuivat upeat merinäköalat, ja jatkoin sieltä itse Sewardin kylän alueelle ja sen rantamille. Pidin pienen lounastauon kylän pohjoispuolella kohti Exit Glacier-jäätikköä kääntyvän tien ulokkeella, jäätikköjoen varrella. Muutama muukin oli löytänyt paikan sen kauneuden johdosta. Tauon jälkeen ajoin lyhyen matkan alueelle, josta jäätikölle oli suora näkymä. Minuun teki surumieltä aiheuttavan vaikutuksen erityisesti paikalla ollut merkki jäätikön katoamisvauhdista - sama ongelma kuin Alpeilla - kiitos ilmastonmuutoksen.
Takaisinajomatkalla tein lyhyen siirtymän tieltä levikkeelle päästääkseni takanani ajaneen auton ohi, ja löysin paikan, jossa vuoristojärvelle (Trail Lake) oli autolta vain muutaman metrin matka. Käytin tämän hyväkseni auton puhdistamiseksi kurasta. Litran vesipulloa lukemattomia kertoja kirkkaalla ja kylmällä vedellä täyttäen ja kättäni pesuharjana käyttäen sain pahimmat mudat autosta pois, jopa renkaiden pölykapseleista. Aikaa meni sen verran, että nälkä oli jälleen, ja pidin uuden myöhäisen lounastauon pian pesupaikan jälkeen hienolla Tern Lake Pullover-levikkeellä.
Koska keskiviikolle oli luvassa vähintäänkin pilviä, ehkä jopa sadetta, mietin jääväni Hope-kylään ja tekeväni jonkin sortin kävelyn merenpinnan tasolla. Koska kuitenkin heräsin luonnollisesti aika aikaisin, muutin suunnitelmani, ja ajoin upean, turkoosinvärisen Kenai Lake-järven ja Kenai River-joen rantamia pitkin Cooper Landing-nimiseen kylään. Kylän toisella puolella oli leirintäalue, josta lähti suosittu, helppo vaellusreitti Russian Falls-koskelle, jossa lohet hyppivät matkatessaan mereltä takaisin syntymäjärvelleen, Russian Lake-järvelle. Päästäkseen vaellusreitin alkuun piti maksaa $14 päivämaksu, joka ei edes välttämättä taannut parkkipaikkaa. Minä sain viimeisimmin ja takanani tuli muita.
Kävelin alkuun leveää reittiä pitkin nähden ihmisiä melkein jatkuvalla syötöllä molempiin suuntiin. Puolentoista mailin kohdalla oli silta joen yli, ja käännyin siinä pois pääreitiltä päästäkseni rauhallisempaan paikkaan. Tämä onnistui ja sain kävellä jokseenkin itsekseni ennenkuin juuri ennen Russian Lake-järveä vastaani tuli hyväntuulinen mies. Hän näytti minulle kartasta, missä olen ja mitä minun kannattaisi tehdä. Vasta tuossa vaiheessa huomasin hänen kantavan metsästyskivääriä - uusi kokemus minulle New Englannin alueelta saapuvana. Jatkoin lyhyen matkan järven rantaan ja pidin siellä rauhallisen lounastauon. Palasin samaa reittiä pitkin sillalle, ja käännyin siitä nyt alkuperäisen suunnitelmani mukaisesti kosken suuntaan. Kokemus kosken äärellä oli vaikuttava - lohet oikeasti hyppivät koskessa ylöspäin välillä onnistuen, usein epäonnistuen. Jäin niitä parinkymmenen minuutin ajaksi ihmettelemään ennenkuin palasin takaisin autolle, tuossa vaiheessa yli seitsemän mailia käveltyäni ja kuin huomaamatta yli 200 korkeuserolla.
Tankkasin varmuuden vuoksi Cooper Landingin alueella ja pidin toisen lounastauon samassa paikassa kuin vain päivä aiemmin (Tern Lake Pullover). Illalla laitoin kamojani kasaan ja suunnittelin seuraavan, viimeisen päiväni ohjelmaa.
Pysähdyin monta kertaa kauniille levikkeille nauttimaan maisemista ja päästämään kiireisemmät ohitseni. Hope Highways taakseni jätettyäni liikennemäärät muuttuivat selvästi isommiksi, joten muita kulkijoita oli siedettävä. Edeltä suunnittelemiani pysähdyspaikkoja olivat Explorer Glacier-jäätikön ihailu pienen lammen rannalla tiellä kohti Whittier-kaupunkia Portage Valley-laaksossa, Portage Lake ja jäätiköt juuri ennen Whittierin kaupunkiin johtavaa yksikaistaista tunnelia, ja Tangle Pond-lampi paluumatkalla saman tien varrella. Olin myös suunnitellut ja toteutin matkan Alyeska-hiihtokeskukseen, sillä en ollut niitä matkallani vielä nähnyt yhtään. Hiihtoalueella oli paljon ihmisiä, sillä iso kabiini toimii kesälläkin ja hotellilla on kylpylä. Tuossa vaiheessa alkoi olla tarve lounaalle ja pidin tauon takaisin vuonon rannalle laskeuduttuani. Taukoni aikana näin kymmeniä vaunuja pitkän junan valuvan ohitseni.
Koska minulla oli paljon aikaa käytettävänäni, pysähdyin myös Anchoragen lähellä olevalla kosteikkoalueella, jossa en muuten ehkä olisi tullut vierailleeksi. Onneksi pysähdyin! Näin vaikuttavien maisemien lisäksi useita lintuja ja hirven, ja sain oltua ulkona raikkaassa ilmassa yli tunnin. Jatkoin matkaani kohti kuuluisaa suklaakauppaa (Alaska Wild Berry Products) ja siellä olevaa suklaaputousta, Anchoragen kirjastoa sekä yliopistosairaalaa. Sitten aloin olla todella valmis jättämään autoilun taakseni, ja lyhyen tankkaus-sekä autonsiivoustauon jälkeen ajoin kentälle yli tunti aikomaani aiemmin.
Lento Seattleen oli täynnä. Minut oli sijoitettu pahalta haisevan, joulupukilta näyttäneen miehen ja toisen melko isokokoisen miehen väliin siten, että molemmilta puolilta tunkeuduttiin minun tilaani. Yritin nukkua, mutta en oikein onnistunut ja kolmituntisen lennon puolivälin jälkeen aloin tuntea oloni aika epämiellyttäväksi. Lähdin käymään vessassa, mutta oloni senkuin huononi, ja vain noin 10 minuuttia myöhemmin jouduin menemään takaisin koneen taakse ja pyytämään lupaa maata taaimmaisilla penkeillä estääkseni pyörtymisen. Sain luvan ja tunnin verran jalat ylöspäin pitäen ja penkillä pää alaspäin pitäen aloin voida sen verran paremmin, että pystyin palaamaan paikalleni juuri ennenkuin kone alkoi laskeutua.
Onneksi jatkolennolla paikkani oli käytävänpuolella ja vieressäni istui pieni aasialaisnainen. Sain torkuttua, mutta uni oli heikkolaatuista. Lopulta saavuimme Loganille. Heti koneesta ulos astuttuani kuuma, kostea ilmaseinämä teki heti selväksi, että Bostonissa on ollut päivien mittainen hellejakso. Löysin itselleni taksin helposti, ja pääsin kotiin. Matkalla ihaillessani Bostonia yleisesti olin samalla hyvin tietoinen taustalta puuttuvista vuorista. Takaisin todellisuuteen, mutta monta kokemusta rikkaampana!
No comments:
Post a Comment